Sakramentit eli pyhän toimitukset ortodoksisessa kirkossa

Ortodoksinen kirkko kutsuu yleensä sakramentteja mysteerioiksi eli salaisuuksiksi. Monesti mainitaan, että ortodoksisessa kirkossa olisi seitsemän pyhää mysteeriota, mutta mitään virallista lukumäärää ei ole koskaan vakiinnutettu: edelleenkin monet pitävät vaikkapa munkiksivihkimistä, vedenpyhitystä tai hautajaisia pyhinä mysteerioina, vaikka ne eivät seitsemän tavallisimman pyhän toimituksen joukkoon kuulukaan. Voikin olla, että luku seitsemän on vakiintunut roomalaiskatolilaisen vaikutuksen seurauksena. Seitsemän tärkeimmän mysteerion joukkoon lasketaan kaste, mirhallavoitelu, katumus, ehtoollinen, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu.

Yleisesti voisi sanoa, että sakramentilla tarkoitetaan pyhää toimitusta, jossa Jumalan armo toimii näkyvän välikappaleen kautta. Tämä johtuu siitä, että me ihmisinä olemme sielullisen ja ruumiillisen maailman osia ja tarvitsemme sielun kumppaniksi jotain aistein havaittavaa. Eräs merkittävimmistä kirkkoisistä, pyhä Johannes Damaskolainen, totesi 700-luvun alussa näin: ”Koska Aadam on hengellinen, piti synnytyksenkin olla hengellinen, niin kuin ruoankin. Mutta koska olemme ikään kuin kaksinkertaisia ja yhdistettyjä, pitää synnytyksenkin olla kaksinkertainen, niin kuin ravinnonkin yhdistettyä. Synnyttyämme vedestä ja Hengestä, nimittäin pyhästä kasteesta, ravintonamme on itse elämän leipä, Herramme Jeesus Kristus, joka tuli alas taivaasta.”

Sakramenttien kautta ihminen siis osallistuu Jumalan armosta tavalla, joka kirkon ulkopuolella ei ole mahdollista. Sakramenttien toimittamiseen tarvitaan aina ortodoksinen pappi, paitsi joissain tapauksissa voidaan hyväksyä myös maallikon toimittama hätäkaste. Pappi toimii sakramentteja toimittaessaan Jumalan työkaluna, eikä hänen oma hengellinen tilansa vaikuta sakramenttien pätevyyteen. Sakramentit, erityisesti ehtoollinen, ovatkin paras väylä ihmiselle lähestyä Jumalaa, ja niiden kautta ihmisen kaikki elämänvaiheet pyhitetään.

Kaste ja mirhallavoitelu

Kasteeseen liittyy oikeastaan joukko erilaisia toimituksia. Ortodoksisessa kirkossa harjoitetaan pääsääntöisesti lapsikasteita. Heti lapsen synnyttyä pappi lukee lapsivuoteen äärellä rukouksia; kahdeksantena päivänä syntymästä toimitetaan nimenanto; neljäntenäkymmenentenä päivänä syntymästä taas toimitetaan niin sanottu kirkottaminen, jonka yhteydessä äiti otetaan takaisin kirkon yhteyteen ja lapsi kannetaan seurakunnan keskelle. Varsinainen kaste toimitetaan yleensä sylivauvoille, ja sen edellä luetaan eksorkismit eli rukoukset pahojen henkien karkottamiseksi. Kaste toimitetaan ortodoksisen tavan mukaan mieluiten kirkossa joko erillisenä toimituksensa tai liturgian eli ehtoollisjumalanpalveluksen yhteydessä, ja se toimitetaan kolmesti upottamalla. Kasteen tärkein tehtävä on liittää lapsi seurakunnan eli Kristuksen ruumiin jäseneksi: se ei ole nimenantotoimitus, vaikka joskus nimi annetaankin varsinaisen kastetoimituksen edellä. Kasteessa kaikki synnit annetaan anteeksi ja ikään kuin annetaan mahdollisuus uuteen, synnittömään elämään. Kasteen armo tulisi kuitenkin pyrkiä säilyttämään koko elämän ajan.

Kastetoimituksen osana toimitetaan myös mirhallavoitelu, joka tarkoittaa käytännössä papin siveltimellä lapsen otsaan, poskiin, käsiin ja jalkoihin sivelemää pyhää öljyä. Tämän öljyn Suomen ortodoksiset kirkot saavat säännöllisin väliajoin Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista. Tämä ilmaisee piispan apostoleista asti välittämää traditiota. Mirhallavoitelu on kasteen täydellistäjä: sivellessään öljyä pappi lausuu ”Pyhän Hengen lahjan sinetti” – toisin sanoen mirhallavoitelu antaa meille Hengen armolahjat, jotka tukevat meitä säilyttämään kasteen armon. Mirhallavoitelu voidaan toimittaa myös erikseen esimerkiksi silloin, kun joku kristillisen, Kolminaisuuden nimeen kasteen saanut henkilö liittyy ortodoksisen kirkon jäseneksi. Jos kastetta ei ole toimitettu Kolminaisuuden nimeen, tulee kyseessä oleva henkilö kastaa.

Katumus

Synti etäännyttää ihmisen Jumalasta ja tahrii kasteen puhtaaksi pesemän sielun. Tällöin tarvitaan paluuta kirkon yhteyteen: tämä tapahtuu katumuksen sakramentissa eli synnintunnustuksessa. Käytännössä siinä uskova ihminen keskustelee henkilökohtaisesti papin kanssa, jota kutsutaan rippi-isäksi (siksi joskus katumuksen sakramentistakin käytetään nimitystä rippi). Tässä keskustelussa uskova kertoo papille itseään vaivaavia asioita, joihin pappi puolestaan tarjoaa omia neuvojaan. Synnintunnustuksella käydyt keskustelut ovat vaitiolovelvollisuuden piirissä. Kreikan kielellä katumuksesta käytetään yleisimmin termiä ”metanoia” eli mielenmuutos: sakramentin lopuksi luettavan anteeksiantorukouksen lisäksi katumuksen täydellistä se, että katuja myös lopettaa kyseisen synnin harjoittamisen. Joissain tilanteissa pappi voi antaa katuvalle niin sanotun epitimian eli katumusharjoituksen, jonka aikana ehtoolliseen osallistuminen ei ole sallittua. Näin katumuksen sakramentissa jokainen uskova saa ulkopuolisen mielipiteen omasta hengellisestä elämästä ja pääsee myös harjoittelemaan kuuliaisuutta omaa rippi-isää kohtaan. Ihanne onkin, että synnintunnustus tapahtuu aina samalle papille, jotta tämä pääsisi seuraamaan kunkin rippilapsensa yksilöllistä hengellistä kehitystä ja määräämään siihen sopivat katumuksen lääkkeet.

Katumuksen tulisi varsinaisen synnintunnustuksen lisäksi olla läsnä ihmisen omassa arjessa. Ilta- tai aamurukousten yhteydessä on hyvä pyytää Jumalalta anteeksi kaikkia päivän aikana tapahtuneita rikkomuksia. Lisäksi on hyvä tehdä välittömästi sovinto kaikkien ihmisten kanssa. Näin katumus tulee osaksi ortodoksien arkea.

Ehtoollinen

Ehtoollista pidetään sakramenttien sakramenttina ja kaikkien muiden sakramenttien täydellistäjänä. Siinä uskoville tarjotaan leipä ja viini, jotka liturgiapalveluksen aikana muuttuvatPyhän Hengen avuksihuutamisen kautta todellisesti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kyse ei siis ole symboleista vaan todellisesta muutoksesta. Ortodoksisissa liturgioissa

papisto nauttii ehtoollislahjat erikseen, kun taas maallikoille jaetaan suoraan suuhun lusikalla viiniin sekoitettu leipä. Tämän tarkoituksena on suojella ehtoollista putoamasta maahan tai uskovien vaatteille. Ehtoollista voidaan erityistapauksissa jakaa myös liturgian ulkopuolella esimerkiksi sairaille, jotka eivät itse pääse kirkkoon.

Ehtoollinen sakramenttien täydellistäjänä tarkoittaa, että muiden mysteerioiden toimittamisen jälkeen käydään yleensä ehtoollisella. Ehtoollista pidetäänkin koko kirkon tärkeimpänä asiana: koska Kirkko on Kristuksen ruumis, on Kristuksen ruumiista osallistuvien yhteisö se, mikä Kirkko todellisuudessa on. Samaan ruumiiseen kuuluminen tarkoittaa sitä, että kaikilla kirkon jäsenillä on samanlainen tahto kulkea kohti pyhyyttä. Siksi ortodoksiseen ehtoolliseen voivat osallistua vain ne, jotka tunnustavat ortodoksista uskoa, eikä toisaalta ortodoksi saa osallistua muiden kirkkojen ehtoolliseen. Koska ehtoollinen on pyhä tapahtuma, tulee siihen myös valmistautua: edeltävästä keskiyöstä alkaen ei minkään ruoan tai juoman, ei edes veden, nauttiminen ole sallittua kuin terveydentilan vaatimista syistä, ja uskovien tulisi valmistautua ehtoolliseen erityisten rukousten kautta ja toisilta anteeksi pyytäen. Myös säännöllinen katumuksen sakramenttiin osallistuminen on edellytys ehtoolliseen osallistumiselle. Tällöin ehtoollinen tulee uskovalle syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Sairaanvoitelu eli rukousöljypalvelus

Sairaanvoitelu on pyhä toimitus, jossa oliiviöljyä siunataan seitsemän kertaa seitsemän epistola- ja evankeliumiluvun sekä rukouksen säestämänä. Perinteen mukaan sairaanvoitelun toimittaa seitsemän pappia, mutta aina tähän ei olosuhteiden takia pystytä. Toimituksen taustat ovat Uuden testamentin Jaakobin kirjeessä, jossa apostoli kehottaa: ”Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan” (Jaak. 5:14–15).

Sairaanvoitelu ei ole sama asia kuin niin sanottu viimeinen voitelu, vaan se voidaan toimittaa milloin tahansa sairauden hetkellä. Tällöin siihen liittyy usein myös ehtoollisen nauttiminen. Monissa kirkoissa on tapana toimittaa yleinen sairaanvoitelu ennen joulua ja pääsiäistä: näihin voi osallistua kuka tahansa, koska kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia ruumiillisia tai sielullisia sairauksia.

On hyvä kuitenkin muistaa, että ortodoksisessa hengellisessä perinteessä ruumiillinen terveys ei ole itseisarvo. Toisin sanoen terveys ei ole merkki Jumalan siunauksesta, kuten joissain protestanttisissa suuntauksissa opetetaan, vaan pyhäkin ihminen voi olla vakavasti sairas. Sairaus tulee nähdä aina mahdollisuutena hengelliseen kasvuun.

Avioliitto

Tämä sakramentti ei koske kaikkia ihmisiä, toisin kuin edelliset. Ortodoksinen kirkko rohkaisee jäseniään valitsemaan kahden elämäntavan – avioliiton tai luostarielämän – välillä, vaikka yksinelämistäkään ei sinänsä kielletä. Avioliitto on miehen ja naisen välille solmittava sopimus yhteiselosta Jumalan kunniaksi. Kanonien eli ortodoksisten kirkkosääntöjen mukaan vain ortodoksien kesken solmitut avioliitot ovat sallittuja, mutta nykyään sallitaan myös ortodoksien ja muiden kristittyjen väliset liitot. Ortodoksien ja ei-kristittyjen välisiä liittoja ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan siunaa.

Avioliitto voidaan toimittaa kasteen tavoin erillisenä toimituksena tai liturgian yhteydessä. Tämä korostaa sitä, että avioliitto ei ole vain kahden ihmisen välinen rakkaudenosoitus, vaan se on seurakunnan keskellä solmittu liitto, jonka keskuksena on Kristus. Siksi ortodoksinen kirkko lähtökohtaisesti ajattelee, ettei tällaista Jumalan edessä solmittua liittoa tulisi purkaa, vaikka kirkko ihmisrakkaudessaan voikin vihkiä saman ihmisen avioliittoon kolmesti. Toisella ja kolmannella kerralla toimituksen kaava on kuitenkin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla: tekstit ovat vahvasti katumuksen sävyttämiä.

Ortodoksisen häätoimituksen tärkein osa on niin sanottu kruunaus, jossa avioparin päiden yllä pidellään kruunuja tai heidän päihinsä asetetaan seppeleet. Kruunut symboloivat paitsi sitä, että mies ja vaimo ovat perheensä johtajia, myös marttyyrikilvoitusta. Miehen ja vaimon on uhrauduttava toistensa puolesta hyvän avioliiton takaamiseksi. Siksi kruunauksen jälkeen seuraa saatto kirkon keskellä olevan ympäri papin johdattamana, ja sen aikana lauletaan muun muassa veisua ”Oi pyhät marttyyrit, jotka olette hyvän kilvoituksen kilvoitelleet ja uskon säilyttäneet...”

Pappeus

Tämäkään sakramentti ei koske kaikkia ihmisiä. Pappeuteen ortodoksisessa kirkossa hyväksytään vain miehiä, koska pappi on Kristuksen kuva: mutta pelkkä miessukupuoli ei ole pappeuteen riittävä kriteeri, vaan kirkko kutsuu pappeuteen ainoastaan siihen kelvolliset. Kanoninen perinne säätelee perusteita, joilla pappeuteen tulevia arvioidaan: he eivät esimerkiksi saa olla toisessa avioliitossa tai liitossa ei-ortodoksin kanssa. Myös esimerkiksi uhkapelejä ja epäjumalien palvontaa pidetään pappeuden esteenä.

Ortodoksisen kirkon pappeuden eri asteet jaetaan niin sanottuihin alempaan ja ylempään pappeuteen, joista lähinnä ylemmän pappeuden edustajat ovat jumalanpalvelusten toimittamisen kannalta merkittävässä roolissa. Tämä ryhmä puolestaan jakautuu kolmeen asteeseen: diakoneihin, pappeihin ja piispoihin. Diakonien tehtävänä on avustaa pappeja ja piispoja jumalanpalveluksissa. Papit voivat puolestaan toimittaa jumalanpalveluksia ja mysteerioita (pappeuden sakramenttia lukuun ottamatta) oman piispan valtuutuksella. Ylin pappeuden aste on puolestaan piispuus: kreikankielinen piispaa tarkoittava sana ”episkopos” tarkoittaa valvojaa. Piispa on siis oman hiippakuntansa papiston ylin esimies, jolla on myös valtuutus vihkiä pappeja.

Sakramentaalinen elämä

Kuten monien sakramenttien kuvauksen kohdalla on käynyt ilmi, eivät sakramentit ole taianomaisia riittejä, jotka tulee suorittaa tiettynä ajankohtana tiettyyn tarpeeseen. Sakramentaalisuus ulottuu niin mysteerioihin valmistautumisesta niiden välittämän armon säilyttämiseen. Siksi ortodoksisessa teologiassa usein puhutaan koko elämästä sakramenttina, liturgiana liturgian jälkeen. Se, ettei sakramenttien määrää ole virallisesti rajattu, kertoo juuri tästä Jumalan armon toiminnan ulottumisesta kaikkiin ihmiselämän aspekteihin: kaikki arjenkin toiminnot voidaan nähdä pyhittävinä tapahtumina.

Pappismunkki Damaskinos