Käspaikka

Se oli buoban parahan perintö,

siitä siirtyi emolle,

muamo sen minulle antoi,

käspaikaksi käkesi.

Pitkä, kapea, molemmista päistään samalla tavoin koristettu pyyheliina, käspaikka, tunnetaan perinteisesti ortodoksisen karjalaisväestön tekstiilinä. Käspaikat liittyvät myös muihin kulttuureihin, erityisesti venäläiseen ja ukrainalaiseen kulttuuriperintöön. Sitä käytetään myös runsaasti Itä-Euroopassa, esimerkiksi Romaniassa, Bulgariassa, Armeniassa ja Puolassa.Vastaavanlainen rituaaliliina tunnetaan laajalti muuallakin, ja sen juuret ulottuvat tuhansien vuosien takaisiin alkuperäiskansojen uskomuksiin. Muinaisten esiäitiemme kirjomat jumalattaret ovat myöhemmin muuttuneet Jumalanäidiksi ja suojelusenkeleiksi.

Pituutta käspaikalla voi olla 2–3 metriä, joskus jopa huomattavasti enemmän. Tavallisin leveys on 30–40 cm. Materiaali on alkuperäisimmillään kotona kudottua pellavapalttinaa. Koristelu on tehty pistokirjonnan tai kankaankudonnan tekniikalla, myös eri tekniikoita yhdistäen. Kirjontalanka on aiemmin ollut kotona kehrättyä ja värjättyä pellavalankaa, myöhemmin tehdasvalmisteista puuvillalankaa. Karjalassa yleisimmin käytetyt värit olivat punainen ja valkoinen.

Nimitys käspaikka on Suomessa vakiintunut yleiseen käyttöön, vaikka tästä tekstiilistä on eri murrealueilla käytetty monia muitakin nimiä, karjalankielinen nimitys on käzipaikku. Karjalankielinen sana paikka tarkoittaa liinaa tai huivia. Aunuksessa yleisesti käytetty vuarupaikka muunnoksineen viittaa seinässä olevaan puunaulaan eli vaarnaan, johon liina ripustettiin. Inkeriläisten käyttämä nimitys vaarnikko eli vaarnike on samaa kantaa, mutta heilläkin on tälle rakkaalle lapselle monta nimeä, sellaisia kuin käsriepu ja käziräpäkkä sekä käyttötarkoitukseen viittaava obraaznikka (obraz - tarkoittaa ikonia, obraaznikka ikonin yhteyteen liitettyä), jota pidettiin suurnurkassa ikonin yllä. Käyttöyhteyksiin viittaavat myös vaatetukseen liittyvä vyörätti, asunnon koristamisessa käytetty seinärätti, hevosen luokkiin solmittu luokka- eli luokkiliina, kalmistojen risteihin sidotut tuulipaikat, muistiliinat tai itkuliinat ja monet muut eri alueilla esiintyvät nimitykset. Hyvin arkisilta kuulostavat näiden rinnalla samasta tekstiilistä käytetyt nimet silmipyyhe, käspyyhe ja hantuuki.

Käspaikkojen kuviointi on rikasta. Kuvioilla oli aikaisemmin enemmän symbolista merkitystä. Abstrakti muoto saattoi merkitä luonnonilmiötä: suora viiva maata, aaltoviiva vettä, risti tulta, ja ympyrä, neliö tai vinoneliö aurinkoa. Osa kuvioista on ”kantautunut” kaukaa sukupolvilta toisille; samaa kuviota on ommeltu ulkomuistista uudelleen ja uudelleen. Aikojen kuluessa kuviomaailmaan on saatu uusia vaikutteita, esimerkiksi kaupunkilaisvaikutteena syntynyt kukkamaljakkoaihe. Erityisesti kasvi- ja eläinaiheet ovat olleet suosittuja karjalaisissa käspaikoissa geometristen kuvioiden ohella. Puukultti on ollut tärkeää karjalaisten uskomuksissa. Aiheesta on toteutettu käspaikkoihin lukemattomia muunnelmia. Elämänpuu voi haaroittuvine oksineen ja niille sijoiteltuine lintuineen voi täyttää koko käspaikan pään. Lintu on ollut yksi rakkaimmista kuvioaiheista karjalaisilla käspaikan kirjojilla. Lintu symboloi lämpöä, valoa ja satoa. Tuttujen ”kukkilintujen” ja ”mehtikanojen” ohella kirjottiin myös uhkeita itämaisia riikinkukkoja. Linnut symboloivat onnea ja niitä on suosittu etenkin hääkäspaikoissa. Lintuja on käytetty myös haudoille tuoduissa itkuliinoissa. Vanhan uskomuksen mukaan sielu poistuu ruumiista linnun hahmoisena, sielulintuna. Käspaikkoihin voidaan kirjoa myös henkilöiden monogrammeja, vuosilukuja ja lyhyitä tekstejä. Yleisimpiä teemoja ovat siunauksen pyyntöön ja peseytymiseen liittyvät tekstit.

Ensimmäinen mielikuva käspaikasta on monille kauniisti koristettu liina karjalaisen pirtin suurnurkassa ikonin ylle asetettuna. Monet ovat myös lukeneet kuvauksia karjalaisista vieraspidoista, jolloin pitkät käspaikat on levitetty vieraiden polville käsien pyyhkimistä varten ja murujen kerääjiksi. Tai muistiin on piirtynyt kuva ovensuuhun sijoitetusta nokallisesta käsastiasta ja sen viereen ripustetusta pyyhkeestä, käspaikasta. Pirtit koristettiin Karjalassa juhlia varten. Pirttien koristaminen käspaikoilla häihin, hautajaisiin ja muistajaisiin tunnetaan koko Karjalan alueella.

Käspaikka, jota käytettiin syntymän yhteydessä äidin ja kätilön rituaalisessa käsien pesussa ja kuivaamisessa, luovutettiin kätilölle. Synnytyksen jälkeen sukulaisten ja ystävien tuomat rotinat voitiin kääriä käspaikkaan. Käspaikka olikin tyttölapsen kapioiden alku. (Rotinat tarkoittavat ruokalahjoja, joita viedään vastasyntyneen vauvan perheeseen.) Kasteen yhteydessä papille lahjoitettiin käspaikka johon hän kuivasi kätensä.

Käspaikkoja valmistettiin ja hankittiin kapioiksi. Tyttöjen kädentaitoja arvostettiin. Kirjottujen käspaikkojen määrästä ja laadusta pääteltiin kuinka taitava ja ahkera nuorikko oli. Morsian lahjoitti käspaikkoja patvaskalle eli puhemiehelle, papille, sulhasen sukulaisille ja häävieraille. Sulhaselle morsian antoi käspaikan jo häistä sovittaessa. Käspaikat sidottiin vyötärölle tai olan yli. Hääkulkueissa hevosen luokit koristettiin luokkiliinalla. Sulhasen äiti vastaanotti nuorenparin käsissään käspaikka, ikoni, leipä ja ohran jyviä, joita kylvettiin parin päälle heidän onnekseen. Paikoin käspaikkoja on käytetty hääpuvun osina, vyöliinoina ja pään peitteinä. Tässä käytössä niiden merkitys on ollut symbolinen, eli suojella pahoilta voimilta.

Pyyheliinoja ripustettiin puiden oksiin ja niitä palvottiin – niillä oli uhrin merkitys puukultissa. Erityisesti karjalaisilla pyhät puut ja lehdot säilyivät varsin kauan esi-isien ja vainajien tyyssijoina, jonne uhri- ja lepytyslahjoina on tuotu ruokaa sekä liinoja ja kankaanpaloja. Näitä nimitettiin tuulipaikoiksi, itkuliinoiksi ja muistiliinoiksi. Tapojen kristillistyttyä käspaikkoja vietiin yhä vainajan muistoksi hautaristeihin ja kirkkoihin. Käspaikkoja on muutenkin ollut tapana antaa kirkkoihin esim. omaisen kuoltua tämän nimikkoikonille, tai sairauden paranemisen toivossa. Äänellä itkijä, itkuvirren esittäjä, painoi poskeaan vasten käspaikkaa.

Käspaikalla on ollut myös välittäjän rooli. Se on mielletty eräänlaiseksi yhdistäväksi tieksi tämän maailman ja "tuonilmaisen" välillä. Kuolemantapauksen yhteydessä ja muistajaismenojen aikaan oli ennen monin paikoin Karjalassakin tapana asettaa ikkunasta ulos käspaikka sielun kulkutieksi, "pellavaisiksi portaiksi". Vainajalle varattiin kotiin vesiastia ja käspaikka sielun pesemistä varten.

Hautajaishevosen luokissa liinan tehtävänä oli varottaa vastaantulijoita kalman tarttumiselta, mutta myös suojella hevosta. Käspaikkoja käytettiin myös arkun kantoliinoina ja hautaanlaskuliinoina. Näistä vanhoista karjalaisista perinteistä on jäänyt jäljelle vain tuulipaikka. Tuulipaikat ovat käspaikkaa kapeampia ja lyhyempiä, ja niitä ripustetaan hautaristeihin muistoksi. Tuulipaikkojen käyttö ei kuitenkaan ole yleistä Suomessa, mutta rajantakaisessa Karjalassa niitä näkee enemmän.

Sitä mukaa kuin ortodoksinen uskonto levisi, käspaikkaan liitetyt vanhat pakanalliset uskomukset vähenivät ja sulautuivat kristillisiin tapoihin. Käspaikkojen kirkollinen käyttö on tuonut niihin uusia kuvioita ja symboleja. Käspaikkoihin on kirjottu kastemaljoja, rukouslauseita ja esirukouspyyntöjä. Kirkkoon valmistetuissa käspaikoissa käytetään usein ristiä niin kirjonnan kuin pitsienkin kuvioina.

Käspaikan yleisin käyttötapa on ripustaa se ikonin ympärille. Etenkin ihmeitätekeviä ja juhlien ikoneita koristetaan liinoin ja kukin. Käspaikkaa käytetään myös Golgata-ikoniin kuvatun Kristuksen harteilla. Golgata-ikoni, myös Golgatan ristiksi kutsuttu, on suurikokoinen ristiinnaulitun kuva, ristin ikoni, joka sijoitetaan kirkkosalin etuosaan. Sen kanssa voidaan käyttää myös toista käspaikkaa. Kristuksen ikoniin maalataan liina lannevaatteeksi, ja sen päälle voidaan sitoa käspaikka.

Ikonien koristaminen erilaisilla liinoilla on vanhaa perinnettä. Seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 787 päätettiin, että ortodoksinen kirkko kunnioittaa ikoneita yhdenvertaisina pyhän Herran ristin ja evankeliumin rinnalla. Reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä suojataan rasioin ja peittein, ehtoollisastioiden päällä käytetään ehtoollispeitteitä ja ikoneita suojataan riisoin, kiotakaapein ja koristeliinoin. Näiden tarkoituksena ei kuitenkaan ole peittää ikonia, vaan osoittaa kunnioitusta ja kaunistaa ikonia. Ikoniliinoissa, pelenoissa (= ikonin alapuolelle ripustettava koristeliina) ja käspaikoissa käytetyt kuva-aiheet ja symboliikka kertovat ikonin merkityksestä ja tärkeydestä.

Käspaikkaa käytettiin karjalaisissa kodeissa pyyheliinana. Käspaikkaa käytetään pyyhkeenä myös kirkossa. Ennen liturgian alkua ja ehtoollisen toimittamisen yhteydessä piispa pesee kätensä ja lukee käsienpesurukouksen. Pyyhkeenä käytetään usein käspaikkaa: sen kauneudella korostetaan rituaalin arvokkuutta.

Suuren viikon palvelukset muodostavat koskettavan ja rikkaan kokonaisuuden. Suurena torstaina eli kiirastorstaina muistellaan kuinka Kristus viimeisellä aterialla pesi ja kuivasi apostolien jalat: Tämän tapahtuman muistoksi suuren torstain aamupalveluksen yhteydessä piispa pesee papiston jalat ja kuivaa ne käspaikkaan, johon hän on vyöttäytynyt.

Ristisaatoissa käspaikka voidaan laittaa ikonin ja alttarievankeliumin kantajan kaulan ympäri tai käsivarsille niin, että ikonia ja alttarievankeliumia kannetaan käspaikan päällä. Aikoinaan Karjalassa kylien läpi kulkevia ristisaattoja tervehdittiin avoimen ikkunan edessä pitämällä käsissä ikonia ja käspaikkaa.

Ortodoksisissa kirkoissa ja tšasounissa käytetään kaltevatasoisia lukupöytiä eli analogeja. Analogin päälle puetaan kirkkovuoden värin mukainen vaate ja liina. Liinana voidaan käyttää myös käspaikkaa. Kauniisti kirjotut pellavaiset käspaikat sopivat hyvin puurakenteisiin tšasouniin.

Rovasti Erkki Piiroinen muistelee kirjassa ”Käspaikat – pyhäiset pyyhkiet” rehtori Nikolai Valmolta saamaansa opetusta Sortavalan pappisseminaarissa 1930-luvulla: Pappi ei toimita mitään kirkollista palvelusta ilman pappeutensa tunnusta, epitrakiilia. Jos pappi kuitenkin joutuu tilanteeseen, jossa hänen tulee toimittaa papillinen palvelus, eikä hänellä ole epitrakiilia mukanaan, hän voi pyytää käyttöönsä puhtaan käspaikan, siunata sen ja asettaa kaulansa ympärille. Näin pappi voi toimittaa pyydetyn palveluksen: kasteen, vihkimisen, ripityksen tai vainajan siunaamisen. Tässä tilanteessa käspaikka toimii arvokkaassa tarkoituksessa epitrakiilin sijaisena. Tämän jälkeen käspaikkaa ei saa enää käyttää arkisesti pyyhkeenä tai kaitaliinana. Näin voidaan menetellä nykyäänkin, mutta käytäntö on varmasti hyvin harvinainen.

Piispa Arseni on kertonut, että jos tyttö kuoli ennen avioitumistaan, voitiin hänen kapioiksi ompelemansa käspaikat lahjoittaa luostariin. Seurakuntalaiset osallistuvat kotikirkkojensa kaunistamiseen lahjoittamalla ompelemiaan tekstiilejä, käspaikkoja ja maalaamiaan ikoneita.

Venäjällä ja Romaniassa käspaikkojen mallit ovat muuttuneet paljon perinteisistä esittävämpään suuntaan. Suomessa pienten uudistusten rinnalla vanha traditio on pysynyt vahvana ja hyvän maun rajoissa. Esimerkiksi ei ole ryhdytty käyttämään räikeitä värejä, ja materiaaleina käytetään yhä luonnonmateriaaleja, pellavaa ja puuvillaa. Vanha perinne voi olla pohjana uusille ideoille, perinne ei ole vain vanhan kopioi­mista, vaan myös uuden luomista.