Ortodoksinen kirkko pintaa syvemmältä

Ortodoksisia kirkkoja Joensuun ruutukaava-alueella ei ole vaikea tunnistaa. Niitä ei ole rakennettu salaisiksi rukouksen paikoiksi, vaan päinvastoin: ne kutsuvat vierailijoita luokseen koko olemuksellaan. Pyhän Nikolaoksen kirkko liekkikupoleineen katsoo Joensuuta pieneltä kukkulalta ja lähellä hautausmaata Pyhän Johannes Teologin kirkko ei sekään näytä ihan tavalliselta asumukselta. Se on tarkoituskin! Kirkot on rakennettu olemaan läsnä olemuksellaan ja kellojensa soitolla kaikkien lähellä olevien ihmisten elämässä.

Kirkon sisällä vieraileminen on kuin astuisi toiseen salaperäiseen maailmaan. Kirkko ja sen jumalanpalvelukset tarkoittavat kristityille osallistumista taivasten valtakunnan elämästä jo tässä ajassa. Jos vierailemme vain tyhjässä kirkossa, emme kuitenkaan saa vielä käsitystä siitä, minkä ympärille tämä kaikki on rakentunut, sillä kirkot on rakennettu jumalanpalvelusten toimittamista varten ja kaikki kirkon arkkitehtuurissa ja "sisustuksessa" palvelee tätä tarkoitusta.

Joensuun ortodoksisen seurakunnan ilmoitustaululla oli nuoruudessasi käsin kirjoitettu lappu, jossa luki, että "Jumalanpalvelukset ovat seurakunnan sydän". Siis kaikki, mikä tekee seurakunnan toiminnan eläväksi ja yhdistää meitä toisiimme, virtaa seurakunnan elämään juuri jumalanpalvelusten kautta. Myös ne, jotka eivät tunne ortodoksisen kirkon perinnettä, ovat tervetulleita osallistumaan seurakuntien jumalanpalveluksiin. Siihen tarvitaan vain kunnioitusta kirkkoa ja sen elämää kohtaan.

Ortodoksista perinnettä voi ymmärtää paremmin, jos perehtyy historiaan, sillä kaikki, mikä meitä määrittää, ei ole perua vain viimeisiltä vuosikymmeniltä. Toisaalta elävä perinne, yhteinen liike kirkossa, laulu, tuoksut ja kuvakieli - nämä kaikki ovat jotain mihin yhtä täydesti osallistuvat sekä lapset että aikuiset. Kirkkoyhteisönkeskinäinen side ei ole vain jotain älyllistä ja tiedostettu. Se on rohkeutta astua myös älyn ja käsityskyvyn tuolle puolelle, antautua kirkon kannettavaksi yhteyteen, joka ylittää näkyvän.

Jos siis haluaa nähdä pintaa syvemmälle, voi osallistua kirkon jumalanpalveluksiin, ja kokea palveluksien monet tasot kuin matkana vieraaseen maahan. Silloin saattaa käydä - kuten tutustuessa vieraisiin maihin usein käy - että matka tapahtuukin lopulta omaan itseemme.

Riikka Patrikainen, Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kanttori ja tohtoriopiskelija Itä-Suomen yliopistolla

Uuksun kalmiston Paraskeva

Kesäilta, korkeat hongat, lintujen laulu ja taustalta kuuluu vaimeana Uuksujoen jyly. Puiset ristit, osa hieman kallellaan, viitoittavat kalmismaata. Osassa risteissä roikkuu itkuliinoja, joissakin kasvaa sammalta. Muutama hautakivikin kalmistolta löytyy, mutta suurin osa on puisia ristiä ja vanhoja jo osin maatuneita krobuja. Paraskeva kävelee poikansa Ivanin haudalle nyytin kanssa, jossa on piirakoita. Hän asettelee ne haudalle ja itkee äänellä. Pojan vanhin tytär jo kristinoppikouluikäinen Antoniina on mummonsa mukana kalmistolla. Poika on haudattu vasta, kuollutjo nuorena miehenä. Ikänsä oli sairaanoloinen, mutta huolehti vanhemmistaan ja sittemmin perheestään, sen mitä pystyi. Jäljelle jäivät vaimo ja viisi lasta ja he, vanhat vanhemmat, Paraskeva ja Vasili.

Paraskeva seurasi poikaansa pian tuonilmaisiin ja miehensä Vasili hänen jälkeensä. Sotaa pakenemaan Laatokan rannalta Berogan tilalta jäivät vain Ivanin leski Jekateriina ja hänen viisi lastaan.

Edellä oleva kuvaus on Ylä-Uuksun kalmismaalta, kesältä 1938. Mummoni Antoniina, yksi näistä evakkoon lähteneistä Jekateriinan lapsista, palasi sinne monta kertaa kertomuksissaan: Kalmistolle, mummonsa Paraskevan opetuksiin, Ala-Uuksun tsasounaan, heinäpelloille, Pitkärannan kirkkomatkalle, talvipakkaseen, sienimetsään, marjamättäille, kyläläisten livviksi ylläpitämään arkiortodoksisuuteen ja käsittämättömän kauniille Laatokan rannalle. Niin kauan kun hän pystyi muistamaan ja puhumaan, kuljetti puhe hänet takaisin Karjalaan.

Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni näissä mummoni katkeransuloisissa tarinoissa, joita teemoittivat ortodoksisuuden arjeksi eläminen, kansanperinteet, kuolema, syntymä, rakkaus, elämänkaari ja lohdullinen jatkuvuus, kaikesta huolimatta.

Uuksun hautausmaalla ristit ja krobut ovat lahonneet jo aikapäivää sitten, mutta Paraskevan, Ivanin ja Vasilin hautakummut ovat paikoillaan. Muutaman rautaristin ja hautakiven rippeet näkyvät maastossa. Uuksujoen kuohu kuuluu hongikon läpi edelleen. Luonto on peittänyt lähes kokonaan sodan jäljet. Niitä täytyy ymmärtää etsiä, korkeissa hongissa näkyy jälkiä tykistön silloin silpomista latvoista. Ne ovat kasvaneet suorina paikoillaan rikkonaisesta alustaan huolimatta.

Kesäiltana Uuksussa käydessäni voin melkein nähdä Paraskevan jälleen kalmistolla ja jo nyt myös seuraavien heitä tuonilmaiseen seuranneiden sukupolvien ketjun hänen vieressään. Äänellä itkua ei kalmistolla enää kuulu, kuten mummoni kertomuksissa, mutta nyt nyttemmin tulleiden hautojen luona kävelee baabuska vieden muovikukkia omaistensa haudalle. Pienien haudoille pystytettyjen pöytien päällä on lasit ja siihen on ripoteltu linnuille jyviä. Samat kulttuurin piirteet ovat edelleen näkyvissä hieman eri muotoisena, mitä kesällä 1938. Olen varma, että Paraskeva pitäisi siitä.

Tiina Juurela

Hyvää matkaa

Seisomme sairaalavuoteen äärellä: pappi ja minä. Hyvin tuntemamme, vakavasti sairas nainen saa kohta ehtoollisen. Suu tapailee tutun veisun sanoja, riutunut käsi yrittää piirtää ristinmerkkiä.

Ehtoollisen nautittuaan hän kasvot kirkastuneina kuiskaa vielä: ”Kiitos”.

Katsomme toisiamme silmiin; hänen silmistään loistaa jo tuonpuoleisen valoa, minun silmäni ovat kyynelten sumentamat. Niin usein ovat polkumme kohdanneet. Tiedän, että puolisonsa hän löysi lähes omalta kylältä, kotikirkon suojissa oli avioliittoon vihkiminen ja häitä tanssittiin iltayöhön asti.

Oli kodinsiunauksia, pienokaisten kasteita, sukulaisten hautajaisia, lapset tulivat leireille reput hyvin pakattuina, sitten jo syntymäpäivien kiitosrukoushetkiä ja nyt oman seurakunnan tuttuakin tutumpi pappi ja kanttori toivottamassa hyvää matkaa.

Se on ortodoksi -naisen täyden elämän kaari, jonka jokaiseen liitoskohtaan oma kirkko otettiin mukaan. Ei ollut arkuutta ottaa yhteyttä seurakuntaan ja pyytää siunausta tai esirukousta. Oli vain mittaamaton luottamus Jumalaan ja Hänen seurakuntaansa ja rakkaus ja kunnioitus omaa kirkkoa ja sen opetuksia kohtaan. Missään elämänvaiheessa hän ei kokenut tulleensa torjutuksi, vaan kaikkiin tilanteisiin olivat löytyneet sopivat rukoukset, veisut ja raamatunkohdat. Nainen tietää myös, että jos hän ei tältä vuoteelta enää nouse, hänet vielä kerran kannetaan keskelle omaa, rakasta kirkkoa, sen kupolin alle ikonien eteen. Eikä rukous pääty vielä siihenkään, vaan esirukoukset kannattelevat vielä kuoleman jälkeenkin, puolin ja toisin.

Kaisu Potkonen, kanttori

Ortodoksisuus elämässäni

Koen olevani maailmankansalainen, jonka juuret ovat kasvaneet Pohjois-Karjalassa. Elämä on tarjonnut mahdollisuuden toimia ihmisten kanssa ympäri maailmaa. Näin juurieni haarat ovat levittäytyneet vuosien aikana useaan paikkaan. Ortodoksinen osa identiteettiäni on säilynyt läpi vuosien.

Ortodoksisuus on tullut sukuuni isäni puolelta. Itselleni se on kasvanut pala palalta ollen luonnollinen osa elämää. Nuorena kohtaamieni kirkon henkilöiden toiminta, eri tilanteissa koetut positiiviset hetket ja hauskuus ovat jääneet mieleen. Ne ohjaavat ajatuksia myöhemmin. Konkreettisia esimerkkejä ovat ortodoksi-ikäluokkaani syntyneet syvät ystävyydet ja seurakuntamme ortodoksiselle vuosiluokallemme hankkimat ylioppilaslakit, joka oli tuolloin merkittävä asia.

Jossakin vaiheessa luin paljon kirjoja perehtyen liike-elämän, johtamisen ja yritystarinoiden ohella maailman eri uskontoihin. Siitä on ollut hyötyä toimiessani eri maailmankatsomuksia omaavien ihmisten kanssa liike-elämässä – lopulta ihmiset ovat hyvin samanlaisia kaikkialla maailmassa. Tuolloin tein johtopäätöksen, että useimmissa uskonnoissa ydinviesti on sama: pyri olemaan hyvä ihminen. Tälle ajatukselle on erityisesti nykyisessä monimuotoisessa, tietoa tulvivassa, nopeasti muuttuvassa ja elämän perusarvojakin haastavassa yhteiskunnassamme tilaus. Ihminen tarvitsee toiminnalleen vahvan perustan. Tähän ajanhetkeen sopivat esimerkiksi opetukset luonnon suojelemisesta ja siitä nauttimisesta, kaiken tyyppisen työn tärkeydestä sekä erilaisten ihmisten ja ajatusten kunnioittamisesta.

Pidän ortodoksisuudessa erityisesti positiivisuudesta. Sen voi kokea jumalanpalveluksissa, jotka tavoittavat ihmisen kokonaisvaltaisesti kaikilla aisteilla kirkkomusiikin, tuoksujen ja ikonien kuvien kautta. Siinä on jotakin samaa kuin rock-konserteissa, jotka myös ovat itselleni tärkeitä hauskoina, osallistavina ja energisoivina kokemuksina. Mieleeni on jäänyt nuorena isäni hautajaisissa kuulemani papin lause, että elämme taistelevassa seurakunnassa ja kuoltuamme siirrymme riemuitsevaan seurakuntaan. Se on ohjannut haastavina hetkinä ajatukset iloon. Koska ortodoksisuutta sävyttää ilon ja elämästä nauttimisen väri, joku voisi kysyä, että minkälaisethan bileet siellä riemunpoppoossa mahtaa odottaa. Positiivinen ilon kautta -ajatus koskee myös koko karjalaisuutta – se on vahva voima.

Ortodoksisuus on minulle myös paikkoja ja hiljaisia hetkiä. Olen usein poikennut aamuisin töihin ajaessani Kallvikin kauniissa meriympäristössä Sofian Kappeliin, jossa myös piispa Ambrosius pitää palveluksia, hiljentymässä Uspenskin katedraalissa keskellä kiireistä Helsinkiä, Tikkurilan kirkossa, Kuopion ortodoksisessa kirkkomuseossa, Valamossa, Pyhän Nikolaoksen kirkossa Joensuussa, Koveron pienessä tsasounassa, Ortodoksisäätiön ikoninäyttelyssä ja Ilomantsin Parppeinvaaralla - siellä lisänautintona on herkullinen karjalanpaisti tuoreine piirakoineen! Olen poikennut kirkoissamme myös maailmalla, viimeksi Kreetan saarella Gonian luostarissa perheen kanssa.

Minulla oli onni saada taannoin kanadalainen yritysjohdon mentori, joka ohjasi hektisen elämän keskeltä luostariin irrottautumaan sähköpostista, kännykästä ja muusta meitä kaikkia eri suuntiin vetävistä asioista. Olen tehnyt aika ajoin retriittejä luostariin Ranskan maaseudulle – hiljentyminen maadoittaa ihmisen takaisin aidosti tärkeisiin asioihin kuten rakkaaseen perheeseen, ystäviin ja omaan sisimpään. Noilta reissuilta olen poiminut mukaani St. Theophanin lauseen: sydämen toiveiden täyttyminen antaa rauhan - se on onnellisuutta. Sitä pyrin soveltamaan elämässäni ja työssäni johtaessani ihmisiä.

Harri Palviainen, toimitusjohtaja Business Joensuu Oy

Kahden kirkon välissä

Ei puristuksissa vaan rinnakkain tai oikeastaan limittäin. Lapsuudessa 50- ja 60-luvuilla asuinympäristöni oli kaksikirkkoinen. Elin silloin luterilaisessa perheessä Viinijärvellä, jota Anu Kaipaisen Sininen kylä -runo kuvailee ”kyläksi kahden kirkon välissä”. Kirkkosärkän toisessa päässä seisoo luterilainen kirkko, toisessa ortodoksinen. Luterilainen kirkko kiveä, arkkitehtuuriltaan modernimpi (ja ankeampi) kuin koristeellinen ja tunnelmallinen Taipaleen ortodoksinen puukirkko, joka tarjoaa kaikille aisteille runsaasti nautittavaa.

Viinijärvellä kaksi kirkollista kulttuuria olivat tuolloin arkipäivää, ei mitään ihmeellistä. Ovat sitä varmaan edelleenkin. Luterilaiset ja ortodoksiset perheet seurustelivat keskenään, lapset kävivät samaa koulua, samoissa kerhoissa ja leikkivät yhdessä. Ortodoksisia leikki- ja koulukavereita riitti. Silloisen kirkkoherra Erkki Piiroisen perheessäkin heitä taisi olla kaikilla luokka-asteilla. Heistä Irja on ikätoverini, Outi siskoni.

Ortodoksisuuden muistan jo lapsuudesta iloisena ja armollisena kulttuurina. Luterilaisuudessa oli Viinijärvellä 60-luvulla jotain ankaraa ja tuomitsevaa. Ortodoksipapitkin ovat helposti lähestyttäviä, välittömiä, nauravaisia, vitsailevia, jopa pelleileviä. Semmoinen on esimerkiksi minut ja mieheni Juhanin vihkinyt Pekka Timonen.

Sukuni on evakkoja rajantakaisesta Karjalasta, silti luterilainen, mieheni suku on ortodoksinen pohjoiskarjalainen suku. Meidät vihittiin avioliittoon ortodoksisin menoin Taipaleen kirkossa. Liityin ortodoksiseen kirkkoon kuitenkin vasta Turussa 70-luvulla käytännön syistä. Elettiin aikaa, jolloin piti olla virkatodistus milloin minnekin ja oli yksinkertaisempaa, jos koko perhe kuului samaan seurakuntaan. Ortodoksisuus on siirtynyt perintönä kahdelle lapsellemme ja seitsemälle lastenlapsellemme. Ortodoksisten kirkollisten toimitusten symboliikka sekä häissä että kasteissa synnytti vieraissamme aina ihastusta. Turussa ortodoksisuutta on vähän ja siksi se on valtaväestöstä sekä kummallista että kiehtovan mystistä.

Olen ollut ortodoksisen kirkon jäsen lähes viisikymmentä vuotta, Turussa, Helsingissä ja nyt Joensuussa. Tutuksi on tullut ja omalta tuntuu. Tuttua on edelleen lapsuuden luterilaisuuskin. Tunnen oloni kotoisaksi molemmissa kirkoissa ja kulttuurissa. Ristin kädet rukoukseen tai teen ristinmerkin, yhtä luontevilta ne tuntuvat. Laulan lapsuudesta tuttuja virsiä luterilaisissa kirkonmenoissa ja myöhemmin oppimiani hengellisiä lauluja ortodoksisissa. ’Monia armorikkaita vuosia’ sopii onnitteluksi niin ortodokseille kuin luterilaisillekin.

Mieluisinta ortodoksisessa kulttuurissa minulle on kirkkomusiikki. Se on taivaallisen kaunista yhtä hyvin Taipaleen kirkossa kanttori Kaisa Potkosen kuulaan äänen kaikuessa kupolin korkeuksissa kuin moniäänisen katedraalikuoron konserttina Uspenskin katedraalissa.

Leila Kontkanen