Praasniekat ja ristisaatot

Sana praasniekka tulee vanhasta venäjän kielen sanasta ”pradznik”, ja tarkoittaa juhlaa. Karjalainen kansa kokoontui yhteen tiettyinä päivinä jo esikristillisenä aikana. Kotikylä ja sen väki oli lähiyhteisö, jonka yhteisestä toiminnasta koko kylä sai voimansa. Oma kylä oli mikroyhteistö, sisäisesti toimeentuleva, ja selkeä kokonaisuus. Naapurit tunsivat toisensa. Kyläyhteisö oli nykyajan termejä käyttäen keskenään dynaaminen ja vuorovaikutteinen. Ulkopuolinen vaikutus antoi lisämerkitystä ajalle ja paikalle. Vierailijoista tuli odotettu lisä kylän arkirutiineihin.

Vähitellen, satojen vuosien kuluessa, kristinusko vakiintui karjalaisten kylien uskonnolliseksi perustaksi. Karjalaiset eli Käkisalmen läänin asukkaat omaksuivat kristinuskon sen itäisessä eli ortodoksisessa muodossa. Valtiollisesti tuota kirkollista hallintoa edusti Novgorod, jonka kulttuuripiiriin Käkisalmen lääni ja sen mukana nykyinen Suomen puolinen Pohjois-Karjala, sekä Savilahden pogosta liittyivät.

Kristinuskon vakiintuessa karjalaiset rakensivat kyliinsä yhteisen jumalanpalveluspaikan, tsasounan eli kyläkappelin, joka vahvisti kyläläisten uskonnollista identiteettiä entisestään. Tsasounien myötä tulivat kyläjuhlat, praasniekat. Ne saivat uuden sisällön, sillä kappelin pyhittämisen kautta kukin kylä sai oman suojeluspyhänsä tai muun kristillisen juhlapäivän. Jokainen tsasouna vihittiin jonkun pyhän ihmisen tai pyhän tapahtuman kunniaksi. Nykyään praasniekoilla tarkoitetaankin juuri kirkollista pyhää juhlaa. Tiheä pyhäkköverkosto oli tyypillistä ortodoksiselle kyläkulttuurille.

Mitkä praasniekat?

Praasniekkaperinne jatkui Laatokan-Karjalan ortodoksisissa pitäjissä toiseen maailmansotaan ja Karjalan luovuttamiseen saakka. Praasniekka oli tärkeä osa paikkakunnan sosiaalista ja hengellistä jatkumoa ja perinnettä. Nykyisen Pohjois-Karjalan alueella perinteisiä praasniekkoja lienee pidetty Ilomantsin Hattuvaarassa jo 1700-luvun lopusta lähtien.

Ennen Tarton rauhansopimusta (1920) ja toista maailmansotaa (1939) Hattuvaaran pyhien apostoleiden Pietarin ja Paavalin, eli Petrun, praasniekoille tultiin naapuripitäjistä, rajan yli Lupasalmelta Repolasta, ja kauempaakin. Pietarin ja Paavalin juhlapäivän suuresta merkityksestä kertoo sekin, että juhlapäivää (29.6.) edeltää pyhien apostoleiden paasto, joka kuuluu kirkkovuoden neljän pidemmän paaston joukkoon. Paastot myös hillitsivät praasniekkojen juhlallista pitämistä, joten juhlapäivät todennäköisesti sijoitettiin kalenterin vaatimuksia mukaillen niille ajanjaksoille, jolloin ei ollut paastoa. Praasniekat käsitettiin juhlaksi, johon ei kuulunut paastoa.

Karjalaiset kokoontuivat mielellään yhteisille praasniekoille, koska ne olivat kesän tärkeimpiä juhlia ja kokoontumisia. Siellä sukulaiset ja vieraat vaihtoivat kuulumisia, tekivät kauppaa, ja sopivat nuorten avioliitoista. Praasniekat auttoivat oman kylän ihmisiä, ja sukuja, tuntemaan toisensa pitkienkin matkojen päästä. Lähisukulaisten avioliitot pystyttiin estämään, kun asioista neuvoteltiin, mikä on tunnettu teema jo kalevalaiselta kaudelta. Praasniekoilla oli siis vahva sosiaalinen ulottuvuus ja perhekäsitystä vahvistava tehtävä.

Praasniekkojen ydintä olivat jumalanpalvelukset. Aattona oli ehtoopalvelus, ja juhlapäivänä pidettiin liturgia. Juhlapäivän liturgia oli kylän kirkkovuotinen kohokohta. Papiston läsnäolo tarkoitti, että praasniekat eivät olleet vain tavallisen kansan markkinatapahtumia, vaan olivat siveellisiä hyvän tahdon jumalallisia ilmauksia.

Kylän tsasouna ymmärrettiin pyhäksi paikaksi, ja sen arvoa kunnioitettiin. Koska papit kävivät kylässä harvoin, oli kirkkovuoteen kuuluvat jumalanpalvelukset toimitettava kylän omin voimin. Yleensä tsasounatoiminnan johtaja oli koko kylän vanhin, staarosta, joka hoiti myös niin sanotut maallikkopalvelukset tsasounassa jokaisena sunnuntaina.

Myös praasniekkojen välissä juhlittiin viikonloppuina, kun odotettiin seuraavia praasniekkoja. Työviikon päätteeksi lämmitettiin sauna, ja kokoonnuttiin yhteen. Naapurukset pistivät pöydän koreaksi ja vaihdettiin kuulumisia. Pyhänä kokoonnuttiin tsasounalle, jossa soitettiin juhlallisesti kelloa.

Praasniekoille valmistauduttiin tarkasti. Saunominen praasniekkoja varten oli myös puhdistautumisrituaali pyhää tapahtumaa varten.

Nykyaikaiset praasniekat – alkuperä ja käytäntö

Pohjois-Karjalassa nykyaikaiset ortodoksiset praasniekat aloitettiin ensimmäisenä Ilomantsissa. Hattuvaaran pyhien apostoleiden Pietarin ja Paavalin praasniekka oli ensimmäinen 1959. Pian praasniekkaperinne levisi keskuskylään Ilomantsiin, jossa vietettiin pyhän profeetta Elian eli Iljan praasniekkaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan 20.7.1964.

Praasniekkaperinne oli jäänyt Suomen ortodokseilta unohduksiin toisen maailmansodan jälkeen. Pitkään arvuuteltiin, miten juhlaperinne istuutuisi suomalaiseen luterilaiseen ympäristöön. Useimmat siirtokarjalaisperheet asutettiin Savoon, jossa ortodoksisuus oli vierasta valtaväestölle. Arkuus osoittautui vähitellen turhaksi. Valtamedia alkoi kiinnostua ortodoksisesta perinteestä ja kirkosta 1960-luvulla. Samoin praasniekkoja alettiin pitää arvokkaina ilmiöinä keskellä suomalaista kulttuuria. Juhlan sisältö ja tavat muutettiin nykyaikaan sopiviksi.

Hattuvaaran Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin praasniekka vuonna 2015. Kuva: Ilomantsin kappeliseurakunta

Miksi praasniekat elvytettiin ensin Ilomantsissa?

Ilomantsi on mielenkiintoinen keskuspaikka Pohjois-Karjalan ortodoksisen historian kannalta. Ensimmäiset ilomantsilaiset olivat todennäköisesti riistan perässä matkanneita kulkijoita, jotka palasivat talveksi etelämmäksi. Myös muinais-saamelaisten vaikutus on ilmeinen. Kielentutkimuksen perusteella sana Ilomantsi tullee kantasaamen perimmäistä tai ylimmäistä tarkoittavasta sanasta elementse, ja tarkoittaa Ilomantsin järveä. Tietyllä tavalla katsottuna järvi on oman osavesistönsä ylimmäinen järvi: siitä ei enää pääse eteenpäin. Ensimmäiset viittaukset ihmisen olemassa oloon Ilomantsin järven rantamilta ovat pian sen jälkeen, kun veden pinta oli laskeutunut nykyiseen tasoon, jo noin 7000 vuoden takaa.

Pohjois-Karjalan ensimmäinen veronkantopiiri eli pitäjä perustettiin Vatjan viidenneksen verokirjan mukaan juuri Ilomantsiin vuonna 1500. Tuolloin lähes koko nykyinen Pohjois-Karjala kuului Ilomantsin Pogostaan. Ilomantsin pogostassa oli tuolloin pappi Ivan, ja hänellä oli apunaan kirkkoapulainen Gridka. Kolmas yleensä mainittu luottohenkilö oli kirkkoleivän paistaja, jota historiallinen asiakirja ei kuitenkaan mainitse nimeltä.

Praasniekkoja lienee pidetty Ilomantsissa jo heti Elian seurakunnan perustamisesta lähtien. Tietoja tuon ajan kirkollisesta perinteestä ei paljoakaan ole. Se tiedetään, että Novgorodin arkkipiispa Makari lähetti munkki Iljan tekemään sisälähetystä Pohjois-Karjalaan eli Ilomantsin pyhän Elian pogostaan 1534. Hänen tehtävänään oli hävittää pakanallisia uhrilehtoja ja opettaa kansaa. Todennäköisesti Ilja vahvisti kirkollisia tapoja, kuten praasniekkojen viettämistä ja ristisaattoperinnettä.

Ilomantsin ortodokseilla ei ollut samaa taakkaa kannettavanaan kuin siirtokarjalaisilla. Ilomantsissa ortodoksit olivat omalla historiallisella maaperällään, eikä olemassa oloa tarvinnut siksi perustella. Praasniekkaperinteen elvyttäminen oli Ilomantsissa varmaankin luontevaa, ja helpompaa, kuin sisä-Savon uusissa ortodoksisissa seurakunnissa.

Ristisaatot

Ristisaatot kuuluivat oleellisena osana praasniekkoihin ja muihin kirkkovuoden juhliin. Taustalla on ajatus Jumalan valtakunnan kaikkialle ulottuvasta olemuksesta. Niinpä jumalanpalveluskaan ei jää vain kirkon seinien sisäpuolille, vaan se jatkuu koko maailmassa. Teologisesti ajatellen luomistyö on jatkuvaa aina Kristuksen toiseen tulemiseen saakka. Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen elävän olennon ja Jumala toimii koko luomakunnan ylläpitäjänä.

Tsasounalta tai kirkosta lähdetään ristisaatossa viemään evankeliumia pyhille paikoille. Vielä nykyäänkin se tarkoittaa läheistä kalmismaata, johon edesmenneet kyläläiset haudattiin. Varsinkin Venäjän Karjalan vanhoihin kalmistoihin liittyy oma kuolemankulttuuriin liittyvä uskomusmaailma ja sisältö, mikä tekee niistä pyhiä paikkoja. Kalmistoilla käytiin jatkuvasti. Niihin suhtauduttiin suurella kunnioituksella. Kuolemaan liittyvällä uskomusmaailmalla on esikristillinen tausta.

Jos järvi oli lähellä, voitiin mennä toimittamaan veden äärelle suurta vedenpyhitystoimitusta, eli koko luomakunnan pyhittämistä. Vesi on ymmärretty luomakunnan tärkeimpänä ylläpitävänä materiaalisena voimana. Kun pyhitämme veden, pyhitämme samalla koko luomakunnan, eli kaiken elollisen ja elottoman. Tässä kirkko, eli kaikki kirkon jäsenet, toimii Jumalan tahdon toteuttajana ja luomakunnan pyhittäjänä. Ortodoksisen käsityksen mukaan ihminen toimii yhteistyössä eli synergiassa Jumalan kanssa. Siksi ihmisen tehtävä on pyhittää luomakuntaa.

Ristisaattojen alkuperä, ainakin osittain, pohjautunee varhaiskristilliseen pyhiinvaelluskäytäntöön. Osa kristityn tehtävää oli kokea vuosi vuodelta samat uuden testamentin tapahtumat, jotka kulkevat kirkkovuoden läpi vaihtuvina teemoina. Jo ensimmäisinä vuosisatoina merkittävimmiksi tapahtumiksi muodostuivat Kristuksen ylösnouseminen, Kristuksen kärsimykset ennen ristiinnaulitsemista, sekä sitä edeltävät tapahtumat. Aivan kuten nykyäänkin kirkkovuodessa eletään paikallisesti nuo tapahtumat, jotkut kristityt lähtivät autenttisille paikoille kokemaan vuosittain saman tunteen. Kuvauksia noista pyhiinvaelluksista on ainakin jo 200-luvulta.

Ristisaaton tehtävä on siis osallistuminen. Ristisaatto on liikkuvaa jumalanpalvelusta. Se alkaa kirkosta ja päättyy kirkkoon, eli jumalanpalveluksen toimittamisen alkukohtaan. Jokainen temppeli eli kirkko tai tsasouna on kuva Jerusalemin temppelistä, joka taas on kaiken kristillisen jumalanpalvelusperinteen rakenteellinen alkukuva.

Ristisaatossa ja koko kirkon elämässä kyse on ajan pyhittämisestä. Olemme jatkuvassa liikkeessä kohti Jumalan valtakuntaa jo tässä ajassa. Vuorokausi jaetaan liturgisiin aikoihin. Jokaiseen vuorokauden aikaan voidaan liittää jokin pyhä palvelus, tai ristisaatto, joka ajattomuudellaan tavallaan yhdistää noita kaikkia vuorokauden aikoja.

Ristisaatossa kannamme toistemme kuormia

Ristisaatossa kuljemme ikoneita ja evankeliumia kantaen kohti Jumalan valtakuntaa. Se tapahtuu tässä ajassa. Mutta tuomme iankaikkisuuden tähän hetkeen.

Kun liturgia eli eukaristinen palvelus on päättynyt kirkossa, jatkamme Jumalan valtakunnan voiton julistamista ympärillemme. Liturgia ei pääty siis kirkon seinien sisäpuolelle, vaan jatkuu koko maailmaan. Siksi praasniekoissa liturgia ei pääty siihen, kun pyhä ehtoollinen on jaettu kirkkokansalle, vaan liturgia ikään kuin jatkuu ristisaaton muodossa järven rantaan, jossa toimitetaan suuri vedenpyhitys. Pyhitetyllä vedellä vihmotaan kirkkokansa ja kaikki läsnäolijat. Ristisaattoon liitetään saumattomasti usein myös käynti läheisessä kalmistossa, jossa toimitetaan jollakin haudalla litania eli muistopalvelus edesmenneille.

Tunnetuin ristisaatto ortodoksisessa kirkossa on pääsiäisyönä puoliyöpalveluksen jälkeen tehtävä ristisaatto kirkon ympäri. Kirkko tyhjennetään ristisaaton ajaksi, kaikki osallistuvat ristisaattoon. Tyhjä kirkko kuvaa tyhjää Kristuksen hautaa, jonne pyhät naiset tulivat todistamaan Kristuksen ylösnousemisesta. Ristisaaton jälkeen alkaa juhlallinen pääsiäisen aamupalvelus ja pyhä Johannes Krysostomoksen nimeä kantava liturgia.

Pääsiäisyön ristisaaton alkuperä on niissä ihmisissä, jotka valmistautuivat kasteelle, eli tulemaan kirkon jäseniksi. Ristisaatto oli silloin kulkue kirkkoon kastetta varten. Herran Ylösnousemus eli Herran pääsiäinen oli tärkein kastepäivä. Muita kastepäiviä olivat Herran kasteen päivä eli teofania (loppiainen 6.1.) ja helluntai (50 päivää Herran pääsiäisestä). Vielä nykyäänkin erityisesti teofaniajuhlaan liittyy ristisaatto joko järven jäälle, jolle on tehty avanto, tai joelle, jos sellainen on lähettyvillä. Nykyään kastetaan harvoin suurina juhlina, kuten pääsiäisenä, mutta tuosta käytännöstä on edelleenkin jäljellä mielenkiintoinen yksityiskohta keskellä liturgiaa: Pyhä Jumala –veisun kohdalla lauletaankin veisua: ”Te kaikki, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne!”

Ristisaatto on lyhyt ja pitkä

Ristisaatto on jumalanpalvelusta. Sen vuoksi sen aikana lauletaan ja luetaan pyhiä tekstejä vuorotellen papin ja kanttorin kesken. ”Askeltakaan ei oteta ilman rukousta”, sanoo isä Vesa Takala, joka oli pitkien ristisaattojen aloittaja Ilomantsin ortodoksisessa seurakunnassa 1980-luvun alussa. Pitkät ristisaatot saivat esikuvansa Valamon luostarin ja Lintulan luostarin välisistä ristisaatoista. Silloin niitä johti Valamon luostarin johtaja, igumeni Panteleimon.

Isä Vesa on tehnyt ristisaattoja kävellen, soutaen, polkupyöräillen ja hiihtäen. Kaikissa noissa toteuttamistavoissa on kyse samasta asiasta eli jumalanpalveluksen toimittamisesta liikkuen ja Jumalan luomakuntaa pyhittäen.

Ristisaatto voi siis olla vain pelkän pyhäkön ympäri kulkemista tai se voi kestää useita päiviä, jopa viikkoja. Pitkiä ristisaattoja on tehty erityisesti Pohjois-Karjalassa. Kun raja Suomen ja Venäjän välillä aukesi, ristisaattoja tehtiin rajan yli. Kesällä 1991 käveltiin viikon ajan ristisaatossa Sortavalasta Tuupovaaraan, ja 1993 kuljettiin ristisaatossa Keiteleeltä Laatokan Konevitsan saarelle pyhää Jumalanäidin Konevitsalaisen ikonin toisintoa kantaen. Ristisaatto kesti tuolloin lähes kaksi viikkoa.

Kristityn tehtävä on muutenkin olla liikkeessä ja valveilla. Hän on liikkeessä kohti Jumalaa ja kaikkia lähimmäisiään. Kirkon jäsen on vastuussa kaikista muistakin kirkon jäsenistä ja kaikista ihmisistä. Sen vuoksi kirkko tekee diakoniatyötä, joka tarkoittaa myös aineellista auttamista. Jumalanpalvelus ja diakonia ovat siis läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään.

Päämäärä on sama sekä kirkossa tapahtuvassa jumalanpalveluksessa, että ulkoilmassa toteutettavassa: molemmissa suuntaamme mielemme, ajatuksemme ja rukouksemme kohti Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan. Siten voimme kohdata myös ne vähäisimmät veljemme ja sisaremme, jotka mahdollisesti tarvitsevat meidän läsnäoloamme. Ristisaaton voimakas viesti on kantaa toistemme kuormia arjessa. Maailmassa näkyvä jumalanpalvelus on myös julistavaa, minkä tarkoitus on johdattaa kaikkia ihmisiä kohti pyhää todellisuutta, pyhiä arvoja ja Jumalan valtakuntaa. Monille ristisaatot ovat olleet tärkeitä oman hengellisyyden kehittämisessä, jopa löytämisessä. Ristisaatto on saattanut avata ihmisen sielun sopukat jopa niin pitkälle, että hän on löytänyt ortodoksisen kirkon omakseen ja liittynyt kirkon jäseneksi.

Juha Riikonen

TT, tutkija