Pyhittäjä Johannes Valamolainen 5.6.
Johannes (oik. Ivan Aleksejevitš Aleksejev, ven. Иван Алексеевич Алексеев), oli vanhan Valamon munkki ja toimi myös Petsamon luostarin johtajana eli igumenina. Hänen osin hengellisiä ohjeita sisältävät kirjeensä on julkaistu kirjoina nimillä Valamon vanhuksen kirjeitä, Kirjeitä Jelenalle, Kirjeitä Innalle ja Luostarivanhuksen kirjeitä. Hän oli hesykasti ja nöyrän sydämen teologi, joka jakoi kirjeissään valoisaa hengen viisautta maailman murehduttamille ihmisille. Hän oli välitön kanssakulkija, jonka syvälliset sanat lohduttivat ja kannustivat muita jaksamaan vaikeissakin koetuksissa. Isä Johanneksen kirjoiksi painettuja kirjekokoelmia on käännetty monille eri kielille. Jumalallistunut kilvoittelija eli todeksi Kristuksen ykseyden, rauhan ja harmonian koko luomakunnassa.
Skeemaigumeni Johannes syntyi Tverin läänissä 14 (joissain lähteissä 26.). helmikuuta vuonna 1873 pienessä Gubka-nimisessä kylässä. Talonpoikaisperheeseen kuului hänen lisäkseen isä, äiti, sisar ja kaksi veljeä.
Kotona turkkeja ompelemassa käynyt räätäli opetti Ivanin lukemaan. Omissa muisteluissaan Ivan sanoi olleensa kovapäinen oppimaan ja että hänen sisarensa oppi kirjaimet ennen häntä, mutta myös hän oppi lopulta lukemaan. Päästyään alkuun poika osti pyhien elämäkertoja, joita myytiin vihkosina. Hän vieraili usein vanhempiensa mukana muun muassa kuuluisassa Volokolamskin luostarissa. Siellä hänen mieleensä juurtui päätös asettua itsekin luostariin.
Mahdollisuudet hankkia kirjoja paranivat, kun Ivan muutti Pietariin, missä hän työskenteli veljensä krouvissa 13-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Kapakassa hän näki ihmisluonnon pimeän puolen kaikessa raadollisuudessaan. Hän sanoi itse paljon myöhemmin, että tuskinpa tulevalle sielunhoitajalle olisi voinut olla osuvampaa paikkaa perehtyä ihmiselämän iloihin ja suruihin, eritoten tuskaan ja ahdistukseen.
Pietarista Ivanin matka vei Konevitsan kautta Valamoon, jossa hänestä tehtiin noviisi. Oleskelu venyi lopulta neljäksi vuodeksi; uutteran työskentelyn katkaisi Venäjän armeijan palvelukseen joutuminen, jossa meni neljä vuotta tarkka-ampujapataljoonan palveluksessa. Tämän jälkeen hän asui pari vuotta isänsä luona ja palasi vuonna 1900 uudelleen Valamoon. Vuonna 1907 hänestä tuli veljestön jäsen ja vuonna 1910 hänet vihittiin munkiksi ja hän sai uuden nimen veli Jakinf, kreikkalaisen marttyyrin Iakimfin (Hyakinthos) mukaan.
Veli Jakinf palveli luostariaan innolla; kaksivuotinen komennus Pietarissa olleeseen luostarin vierasmajaan oli hänelle vaikea, mutta hän totteli siitä huolimatta – ja Valamoon palattua odottikin palkinto: hän pääsi kauan haaveilemaansa Johannes Kastajan skiittaan, ankarimman paaston ja syvällisimmän rukouksen paikkaan. Siellä hän vietti kuusi vuotta kovassa työssä ja rukouksessa saarella asuvien erakkomunkkien apulaisena ja kanssarukoilijana. Jakinf oli skiitassa onnellinen, koska hän rakasti sen rauhaa. Hän arvosti myös kirkon kilvoittelijaisien vuosisatojen aikana muistiinmerkitsemiä hengellisen elämän ohjeita. Tämä kirjallisuus olikin Jakinfin lempilukemistoa, tärkeimpänä Filokalia.1800-luvulla oli Venäjällä levinnyt kirkkoslaavin- ja venäjänkielisinä käännöksinä kokoomateos Filokalia, johon Ivan myöhemmin kirjeenvaihdossaan Johannes-munkkina usein viittaa. Alun perin kreikkalainen Filokalia sisältää 300–1400-luvuilla eläneiden munkkien toisilleen kirjoittamia tekstejä. Teos ilmestyi Venetsiassa 1782. Filokalia painettiin myös Venäjällä, ensin kirkkoslaaviksi ja 1800-luvun jälkipuoliskolla kansankielelle. Filokalian tunnettuutta lisäsi matkakirja Vaeltajan kertomukset (1884). Siinä kulkuri etsii vastausta kysymykseen, kuinka apostoli Paavalin Tessalonikalaiskirjeessä esittämän kehotuksen mukaisesti voi rukoilla lakkaamatta. Johannes Kastajan skiitan rauhassa olikin hyvät mahdollisuudet syventyä näihin kirjoituksiin.
Kun Suomen suurruhtinaskuntaan kuulunut Valamon luostari tuli osaksi itsenäistä Suomea, ja Tarton rauhassa 1920 myös Petsamon luostari liitettiin Suomeen, Jakinf joutui ottamaan vastaan tehtävän pohjoisen luostarin johtajana. Valinta oli yllättävä, koska hän oli vain tavallinen munkki. Nyt hänet vihittiin lyhyen ajan sisällä ensin diakoniksi, sitten pappismunkiksi ja lopulta igumeniksi. Hän sai kaksi viikkoa aikaa valmistautua matkaan ja opetella jumalanpalvelusten toimittamista. Tehtävä oli raskas ja vaikea, mutta igumeeni Jakinf hoiti sitä nurisematta. Petsamon munkit olivat hyvin oppimattomia verrattuna Valamoon, ja heidän hengellinen ohjauksensa ja lukutaidon juurruttaminen olikin uuden johtajan haastavin tehtävä. Jakinf huomasi veljestön ahkeraksi ja tunnolliseksi, mutta hengellinen elämä oli jäänyt heille turhan vieraaksi, minkä huomasi siitä, että kirkossakäyntiä laiminlyötiin ja että hengellistä kirjallisuutta luettiin kovin vähän. Jakinf huomautti tästä veljestölle ja sai aikaan muutosta. Vuonna 1924 oli kuitenkin ongelmia, joitten vuoksi Jakinf harkitsi lähtöä luostarista. Hän piti luostarin väelle puhuttelun munkki Aleksein kehotettua häntä olemaan ottamatta lappalaista asumaan luostariin. Lisäksi hän huomautti siitä, että munkki Anatoli oli kiroillut heinätöissä julkisesti ja käskenyt rippi-isää vaikenemaan tämän nuhdellessa häntä. Lisäksi oli huomautettavaa vähäisestä kirkossakäynnistä sekä siitä, että erilaisiin myynti- ja rakennustöihin oli ryhdytty pyytämättä hänen siunaustaan. Niinpä hän katsoi, että hänen asemansa johtajana oli kyseenalaistettu ja että hän olisi kelvoton johtamaan, ja hän ilmoitti palaavansa Valamoon. Koko veljestö kuitenkin aneli häntä jäämään, ja niinpä hän jäi. Kaukana pohjoisessa hän jäi edelleen sivulliseksi ajanlaskukiistassa, joka ei koskettanut Petsamon luostaria oikeastaan mitenkään, sillä luostari oli päättänyt jo aiemmin siirtyä uuteen ajanlaskuun. Hän toimi Petsamossa kymmenen vuoden ajan, minkä jälkeen anoi ja sai eron vaikeaksi kokemastaan tehtävästä omasta pyynnöstään lokakuussa 1931. Petsamosta hän sai palata Valamon luostariin Laatokalla. Hän vihkiytyi suureen skeemaan ja sai nimekseen skeemaigumeni Johannes.
Laatokan Valamossa skeemaigumeni Johannes asusteli Johannes Kastajan skiitalla. Skeemaigumeeni muutti kuitenkin talviksi pääluostariin, jossa hän toimi vuodesta 1937 lähtien rippi-isän apulaisena. Pyhiinvaeltajien rippi-isänä hän tapasi neiti Jelena Armfeltin, jonka kanssa alkanut ystävyys jatkui Johanneksen kuolemaan saakka. Noin puolet Valamon vanhuksen kirjeistä on Jelenalle osoitettuja. Eräänä kesänä 1930-luvulla erakkolaan hänen avukseen ilmaantui nuori noviisi Yrjö. Nuoren noviisin ja vanhan erakon erikoisesta suhteesta kehittyi lopulta murtumaton ystävyys. Skeemaigumenin suojatista sukeutui ensin pappismunkki ja vuonna 1955 kirkkokunnan apulaispiispa. Vaikka Johannes ehti nähdä suojattinsa etenevän kilvoitustehtävissään, hän ei saanut enää maan päällä todistaa, kuinka hänen suojatistaan tuli lopulta arkkipiispa Paavali. Tarkkaan ottaen jokainen ortodoksi - myös skeemaigumeni Johannes - tiesi, että iäkäs ja jo varsin huonokuntoinen arkkipiispa Herman kasvatti nuoresta apulaisestaan seuraajaansa; asiasta ei vain puhuttu.
Toisen maailmansodan syttyminen ulottui myös Laatokan Valamon luostariin. Tällöin skeemaigumeni Johannes ja muu veljestö joutuivat raskaalle evakkotaipaleelle kohti Suomea. Valamon pommitusten aikaan 1940 isä Johannes kertoi istuneensa keljassaan ja lukeneensa evankeliumikirjaa. Noin 200 henkeen hiipunut veljestö evakuoitiin aluksi Keski-Suomeen Kannonkoskelle. Huhtikuun lopulla Johannes kirjoitti olevansa levollinen eikä ajatellut enää Valamoa: ”Otin muutamia kirjoja, pyhien isien teoksia, ja siinä on minulle kylliksi.” Luostarin kirjasto onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat perunasäkkeihin. Evakkoon lähdön jälkeen Johannes suri vain sitä, ettei ollut ehtinyt ottaa mukaansa kahta seinällä ollutta ikonia, joista toisen oli saanut vanhemmiltaan.
Vuoskosken koulu Kannonkoskella oli ensimmäinen turvapaikka evakkomunkeille; siellä asuttaessa päättyi kuuden vanhuksen elämä. Heidän yhteinen muistomerkkinsä on Kannonkosken hautausmaalla. Uusi ja kaikille vanhoille munkeille lopullinen koti löytyi Heinäveden Papinniemestä; kyseessä oli Saastamoinen Oy:ltä ostettu suuri tyhjilleen jäänyt kartano.
Heinävedellä isä Johannes sopeutui hyvin elämään uusissa, mutta melko vaativissa ja ajoittain vaikeissakin oloissa; kaipuun Laatokalle hän tuomitsi ankarasti "synnin viettelyksenä". Lokakuussa 1947 igumeni Haritonin kuoltua veljestö valitsi isä Johanneksen uudeksi luostarin johtajaksi – tehtävään, jota hän ei halunnut – mutta selvisi piinasta sillä, ettei kirkkollishallitus hyväksynt suureen skeemaan vihkiytynyttä luostarin johtajaksi. Tehtävän sai pappismunkki Jeronim, jonka lähtö koitti jo viisi vuotta myöhemmin. Seuraajaksi tuli taloudenhoitaja, pappismunkki Nestor, joka hoitikin vaikeaa tehtäväänsä viisitoista vuotta, ja jonka tehtäväksi tuli saattaa suuri osa veljestöstä viimeiselle matkalleen.
Vuonna 1948 vanhan Valamon viimeisen rippi-isän, skeemapappismunkki Jefremin, kuoltua isä Johanneksesta tuli luostarin varsinainen rippi-isä, ja tässä toimessa hän oli kuolemaansa, vuoteen 1958, asti. Isä Johannes piti ahkeraa kirjeenvaihtoa rippilastensa kanssa, ja monille heistä nämä kirjeet olivat lohtu suurienkin surujen ja vaikeuksien hetkellä. Rippilapset lähettivät hänelle myös ruokaa pula-aikana sodan jälkeen, mistä hän oli syvästi kiitollinen. Eräs näistä rippilapsista oli kirjailija Tito Colliander, joka kuvaa rippi-isäänsä vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassaan Ateria. Kirja tuo koruttomasti ilmi, miten vaikeata oli olla ortodoksinen munkki sodanjälkeisen ajan Suomessa. Isä Johannes kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa rippilastensa kanssa, ja kirjeistä rippilapsille ehdittiin vielä hänen eläessään koota 1956 ilmestynyt venäjänkielinen kokoelma Pisma valaamskogo starca (Valamon vanhuksen kirjeitä). Vanhuksen venäjäksi kirjoittamat kirjeet käänsi 1950-luvun alussa Aamun Koitto -lehden päätoimittajana toiminut pappismunkki Paavali. Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1976. Pyhittäjä Johannes Valamolaisen sanoma on ikuinen ja ajankohtainen. Se oli sitä paitsi hänen rippilapsilleen, myös meille – ja sen takia hänen kirjeistään otetaan jatkuvasti uusia painoksia.
Isä Johannes kuoli 5.6.1958 Heinäveden Valamossa 84 vuoden ikäisenä, elettyään luostarielämää lähes 60 vuotta. Kyseisenä päivänä noviisi, veli Andrei Peschoff oli lähdössä kauppaan ja poikkesi myös isä Johanneksen luo kysymään, halusiko tämä jotain kaupasta. Vanhus istui hiljaisena vuoteessaan eikä vastannut, jolloin pelästynyt noviisi haki paikalle pappismunkki isä Gabrielin. Gabriel totesi Johanneksen kuolleeksi. Isä Johanneksen hautajaisissa oli paikalla useita hänen rippilapsiaan, merkittävimpinä Tito Colliander perheineen, Klaudia Korelin ja Jelena Armfelt. Hautajaisia johti arkkipiispa Herman viimeisenä tällaisena mittavana tehtävänään. Skeemaigumeni Johannes kätkettiin veljestön rivihautaan salmen takaiseen kalmistoon. Rippilapset hankkivat haudalle tammipuisen ristin. Pyhittäjän ohjaamien ihmisten joukko harveni, mutta hänen opetuskirjeensä tulivat yhä useamman tietoisuuteen.
Isä Johanneksen nimi nousi esille, kun Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous ehdotti pyhiksi kanonisoitavia suomalaisia. 29. marraskuuta 2018 ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi luki isä Johanneksen kuuluvan ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon nimellä Pyhittäjä Johannes Valamolainen. Hänen kanonisaatiojuhlansaansa vietettiin Heinäveden Kristuksen kirkastumisen luostarissa (Uusi Valamo) 31.toukokuuta-1.kesäkuuta 2019. Pyhän vanhuksen muistoa vaalitaan suurella lämmöllä ja hartaudella. Pyhittäjä Johannes Valamolaisen muistopäivä on vuosittain 5.6. Hän on Suomen ensimmäinen oma pyhä.
Ensimmäinen pyhittäjälle pyhitetty tsasouna vihittiin käyttöön Sevettijärvellä 5.6.2021.
Pyhittäjä Johannes Valamolainen, rukoile Jumalaa meidän puolestamme!
Tropari:
"Nuoruudestasi asti sinä, pyhittäjäisämme Johannes, kuljit paastokilvoituksen kapeaa tietä. | Enkelielämään vihkiytyneenä omistauduit rukouskilvoitukseen. | Kristuksen palvelijana seurasit Häntä ristiäsi kantaen. | Hyvän kilvoituksen kilvoitelleena sinulla on uskallus Herran edessä. | Rukoile Häneltä armahdusta sieluillemme."