Praasniekat ja ristisaatot

Sana praasniekka tulee vanhasta venäjän kielen sanasta ”pradznik”, ja tarkoittaa juhlaa. Karjalainen kansa kokoontui yhteen tiettyinä päivinä jo esikristillisenä aikana. Kotikylä ja sen väki oli lähiyhteisö, jonka yhteisestä toiminnasta koko kylä sai voimansa. Oma kylä oli mikroyhteistö, sisäisesti toimeentuleva, ja selkeä kokonaisuus. Naapurit tunsivat toisensa. Kyläyhteisö oli nykyajan termejä käyttäen keskenään dynaaminen ja vuorovaikutteinen. Ulkopuolinen vaikutus antoi lisämerkitystä ajalle ja paikalle. Vierailijoista tuli odotettu lisä kylän arkirutiineihin.

Vähitellen, satojen vuosien kuluessa, kristinusko vakiintui karjalaisten kylien uskonnolliseksi perustaksi. Karjalaiset eli Käkisalmen läänin asukkaat omaksuivat kristinuskon sen itäisessä eli ortodoksisessa muodossa. Valtiollisesti tuota kirkollista hallintoa edusti Novgorod, jonka kulttuuripiiriin Käkisalmen lääni ja sen mukana nykyinen Suomen puolinen Pohjois-Karjala, sekä Savilahden pogosta liittyivät.

Kristinuskon vakiintuessa karjalaiset rakensivat kyliinsä yhteisen jumalanpalveluspaikan, tsasounan eli kyläkappelin, joka vahvisti kyläläisten uskonnollista identiteettiä entisestään. Tsasounien myötä tulivat kyläjuhlat, praasniekat. Ne saivat uuden sisällön, sillä kappelin pyhittämisen kautta kukin kylä sai oman suojeluspyhänsä tai muun kristillisen juhlapäivän. Jokainen tsasouna vihittiin jonkun pyhän ihmisen tai pyhän tapahtuman kunniaksi. Nykyään praasniekoilla tarkoitetaankin juuri kirkollista pyhää juhlaa. Tiheä pyhäkköverkosto oli tyypillistä ortodoksiselle kyläkulttuurille.

Mitkä praasniekat?

Praasniekkaperinne jatkui Laatokan-Karjalan ortodoksisissa pitäjissä toiseen maailmansotaan ja Karjalan luovuttamiseen saakka. Praasniekka oli tärkeä osa paikkakunnan sosiaalista ja hengellistä jatkumoa ja perinnettä. Nykyisen Pohjois-Karjalan alueella perinteisiä praasniekkoja lienee pidetty Ilomantsin Hattuvaarassa jo 1700-luvun lopusta lähtien.

Ennen Tarton rauhansopimusta (1920) ja toista maailmansotaa (1939) Hattuvaaran pyhien apostoleiden Pietarin ja Paavalin, eli Petrun, praasniekoille tultiin naapuripitäjistä, rajan yli Lupasalmelta Repolasta, ja kauempaakin. Pietarin ja Paavalin juhlapäivän suuresta merkityksestä kertoo sekin, että juhlapäivää (29.6.) edeltää pyhien apostoleiden paasto, joka kuuluu kirkkovuoden neljän pidemmän paaston joukkoon. Paastot myös hillitsivät praasniekkojen juhlallista pitämistä, joten juhlapäivät todennäköisesti sijoitettiin kalenterin vaatimuksia mukaillen niille ajanjaksoille, jolloin ei ollut paastoa. Praasniekat käsitettiin juhlaksi, johon ei kuulunut paastoa.

Karjalaiset kokoontuivat mielellään yhteisille praasniekoille, koska ne olivat kesän tärkeimpiä juhlia ja kokoontumisia. Siellä sukulaiset ja vieraat vaihtoivat kuulumisia, tekivät kauppaa, ja sopivat nuorten avioliitoista. Praasniekat auttoivat oman kylän ihmisiä, ja sukuja, tuntemaan toisensa pitkienkin matkojen päästä. Lähisukulaisten avioliitot pystyttiin estämään, kun asioista neuvoteltiin, mikä on tunnettu teema jo kalevalaiselta kaudelta. Praasniekoilla oli siis vahva sosiaalinen ulottuvuus ja perhekäsitystä vahvistava tehtävä.

Praasniekkojen ydintä olivat jumalanpalvelukset. Aattona oli ehtoopalvelus, ja juhlapäivänä pidettiin liturgia. Juhlapäivän liturgia oli kylän kirkkovuotinen kohokohta. Papiston läsnäolo tarkoitti, että praasniekat eivät olleet vain tavallisen kansan markkinatapahtumia, vaan olivat siveellisiä hyvän tahdon jumalallisia ilmauksia.

Kylän tsasouna ymmärrettiin pyhäksi paikaksi, ja sen arvoa kunnioitettiin. Koska papit kävivät kylässä harvoin, oli kirkkovuoteen kuuluvat jumalanpalvelukset toimitettava kylän omin voimin. Yleensä tsasounatoiminnan johtaja oli koko kylän vanhin, staarosta, joka hoiti myös niin sanotut maallikkopalvelukset tsasounassa jokaisena sunnuntaina.

Myös praasniekkojen välissä juhlittiin viikonloppuina, kun odotettiin seuraavia praasniekkoja. Työviikon päätteeksi lämmitettiin sauna, ja kokoonnuttiin yhteen. Naapurukset pistivät pöydän koreaksi ja vaihdettiin kuulumisia. Pyhänä kokoonnuttiin tsasounalle, jossa soitettiin juhlallisesti kelloa.

Praasniekoille valmistauduttiin tarkasti. Saunominen praasniekkoja varten oli myös puhdistautumisrituaali pyhää tapahtumaa varten.

Nykyaikaiset praasniekat – alkuperä ja käytäntö

Pohjois-Karjalassa nykyaikaiset ortodoksiset praasniekat aloitettiin ensimmäisenä Ilomantsissa. Hattuvaaran pyhien apostoleiden Pietarin ja Paavalin praasniekka oli ensimmäinen 1959. Pian praasniekkaperinne levisi keskuskylään Ilomantsiin, jossa vietettiin pyhän profeetta Elian eli Iljan praasniekkaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan 20.7.1964.

Praasniekkaperinne oli jäänyt Suomen ortodokseilta unohduksiin toisen maailmansodan jälkeen. Pitkään arvuuteltiin, miten juhlaperinne istuutuisi suomalaiseen luterilaiseen ympäristöön. Useimmat siirtokarjalaisperheet asutettiin Savoon, jossa ortodoksisuus oli vierasta valtaväestölle. Arkuus osoittautui vähitellen turhaksi. Valtamedia alkoi kiinnostua ortodoksisesta perinteestä ja kirkosta 1960-luvulla. Samoin praasniekkoja alettiin pitää arvokkaina ilmiöinä keskellä suomalaista kulttuuria. Juhlan sisältö ja tavat muutettiin nykyaikaan sopiviksi.

Miksi praasniekat elvytettiin ensin Ilomantsissa?

Ilomantsi on mielenkiintoinen keskuspaikka Pohjois-Karjalan ortodoksisen historian kannalta. Ensimmäiset ilomantsilaiset olivat todennäköisesti riistan perässä matkanneita kulkijoita, jotka palasivat talveksi etelämmäksi. Myös muinais-saamelaisten vaikutus on ilmeinen. Kielentutkimuksen perusteella sana Ilomantsi tullee kantasaamen perimmäistä tai ylimmäistä tarkoittavasta sanasta elementse, ja tarkoittaa Ilomantsin järveä. Tietyllä tavalla katsottuna järvi on oman osavesistönsä ylimmäinen järvi: siitä ei enää pääse eteenpäin. Ensimmäiset viittaukset ihmisen olemassa oloon Ilomantsin järven rantamilta ovat pian sen jälkeen, kun veden pinta oli laskeutunut nykyiseen tasoon, jo noin 7000 vuoden takaa.

Pohjois-Karjalan ensimmäinen veronkantopiiri eli pitäjä perustettiin Vatjan viidenneksen verokirjan mukaan juuri Ilomantsiin vuonna 1500. Tuolloin lähes koko nykyinen Pohjois-Karjala kuului Ilomantsin Pogostaan. Ilomantsin pogostassa oli tuolloin pappi Ivan, ja hänellä oli apunaan kirkkoapulainen Gridka. Kolmas yleensä mainittu luottohenkilö oli kirkkoleivän paistaja, jota historiallinen asiakirja ei kuitenkaan mainitse nimeltä.

Praasniekkoja lienee pidetty Ilomantsissa jo heti Elian seurakunnan perustamisesta lähtien. Tietoja tuon ajan kirkollisesta perinteestä ei paljoakaan ole. Se tiedetään, että Novgorodin arkkipiispa Makari lähetti munkki Iljan tekemään sisälähetystä Pohjois-Karjalaan eli Ilomantsin pyhän Elian pogostaan 1534. Hänen tehtävänään oli hävittää pakanallisia uhrilehtoja ja opettaa kansaa. Todennäköisesti Ilja vahvisti kirkollisia tapoja, kuten praasniekkojen viettämistä ja ristisaattoperinnettä.

Ilomantsin ortodokseilla ei ollut samaa taakkaa kannettavanaan kuin siirtokarjalaisilla. Ilomantsissa ortodoksit olivat omalla historiallisella maaperällään, eikä olemassa oloa tarvinnut siksi perustella. Praasniekkaperinteen elvyttäminen oli Ilomantsissa varmaankin luontevaa, ja helpompaa, kuin sisä-Savon uusissa ortodoksisissa seurakunnissa.

Ristisaatot

Ristisaatot kuuluivat oleellisena osana praasniekkoihin ja muihin kirkkovuoden juhliin. Taustalla on ajatus Jumalan valtakunnan kaikkialle ulottuvasta olemuksesta. Niinpä jumalanpalveluskaan ei jää vain kirkon seinien sisäpuolille, vaan se jatkuu koko maailmassa. Teologisesti ajatellen luomistyö on jatkuvaa aina Kristuksen toiseen tulemiseen saakka. Pyhä Henki tekee eläväksi jokaisen elävän olennon ja Jumala toimii koko luomakunnan ylläpitäjänä.

Tsasounalta tai kirkosta lähdetään ristisaatossa viemään evankeliumia pyhille paikoille. Vielä nykyäänkin se tarkoittaa läheistä kalmismaata, johon edesmenneet kyläläiset haudattiin. Varsinkin Venäjän Karjalan vanhoihin kalmistoihin liittyy oma kuolemankulttuuriin liittyvä uskomusmaailma ja sisältö, mikä tekee niistä pyhiä paikkoja. Kalmistoilla käytiin jatkuvasti. Niihin suhtauduttiin suurella kunnioituksella. Kuolemaan liittyvällä uskomusmaailmalla on esikristillinen tausta.

Jos järvi oli lähellä, voitiin mennä toimittamaan veden äärelle suurta vedenpyhitystoimitusta, eli koko luomakunnan pyhittämistä. Vesi on ymmärretty luomakunnan tärkeimpänä ylläpitävänä materiaalisena voimana. Kun pyhitämme veden, pyhitämme samalla koko luomakunnan, eli kaiken elollisen ja elottoman. Tässä kirkko, eli kaikki kirkon jäsenet, toimii Jumalan tahdon toteuttajana ja luomakunnan pyhittäjänä. Ortodoksisen käsityksen mukaan ihminen toimii yhteistyössä eli synergiassa Jumalan kanssa. Siksi ihmisen tehtävä on pyhittää luomakuntaa.

Ristisaattojen alkuperä, ainakin osittain, pohjautunee varhaiskristilliseen pyhiinvaelluskäytäntöön. Osa kristityn tehtävää oli kokea vuosi vuodelta samat uuden testamentin tapahtumat, jotka kulkevat kirkkovuoden läpi vaihtuvina teemoina. Jo ensimmäisinä vuosisatoina merkittävimmiksi tapahtumiksi muodostuivat Kristuksen ylösnouseminen, Kristuksen kärsimykset ennen ristiinnaulitsemista, sekä sitä edeltävät tapahtumat. Aivan kuten nykyäänkin kirkkovuodessa eletään paikallisesti nuo tapahtumat, jotkut kristityt lähtivät autenttisille paikoille kokemaan vuosittain saman tunteen. Kuvauksia noista pyhiinvaelluksista on ainakin jo 200-luvulta.

Ristisaaton tehtävä on siis osallistuminen. Ristisaatto on liikkuvaa jumalanpalvelusta. Se alkaa kirkosta ja päättyy kirkkoon, eli jumalanpalveluksen toimittamisen alkukohtaan. Jokainen temppeli eli kirkko tai tsasouna on kuva Jerusalemin temppelistä, joka taas on kaiken kristillisen jumalanpalvelusperinteen rakenteellinen alkukuva.

Ristisaatossa ja koko kirkon elämässä kyse on ajan pyhittämisestä. Olemme jatkuvassa liikkeessä kohti Jumalan valtakuntaa jo tässä ajassa. Vuorokausi jaetaan liturgisiin aikoihin. Jokaiseen vuorokauden aikaan voidaan liittää jokin pyhä palvelus, tai ristisaatto, joka ajattomuudellaan tavallaan yhdistää noita kaikkia vuorokauden aikoja.

Ristisaatossa kannamme toistemme kuormia

Ristisaatossa kuljemme ikoneita ja evankeliumia kantaen kohti Jumalan valtakuntaa. Se tapahtuu tässä ajassa. Mutta tuomme iankaikkisuuden tähän hetkeen.

Kun liturgia eli eukaristinen palvelus on päättynyt kirkossa, jatkamme Jumalan valtakunnan voiton julistamista ympärillemme. Liturgia ei pääty siis kirkon seinien sisäpuolelle, vaan jatkuu koko maailmaan. Siksi praasniekoissa liturgia ei pääty siihen, kun pyhä ehtoollinen on jaettu kirkkokansalle, vaan liturgia ikään kuin jatkuu ristisaaton muodossa järven rantaan, jossa toimitetaan suuri vedenpyhitys. Pyhitetyllä vedellä vihmotaan kirkkokansa ja kaikki läsnäolijat. Ristisaattoon liitetään saumattomasti usein myös käynti läheisessä kalmistossa, jossa toimitetaan jollakin haudalla litania eli muistopalvelus edesmenneille.

Tunnetuin ristisaatto ortodoksisessa kirkossa on pääsiäisyönä puoliyöpalveluksen jälkeen tehtävä ristisaatto kirkon ympäri. Kirkko tyhjennetään ristisaaton ajaksi, kaikki osallistuvat ristisaattoon. Tyhjä kirkko kuvaa tyhjää Kristuksen hautaa, jonne pyhät naiset tulivat todistamaan Kristuksen ylösnousemisesta. Ristisaaton jälkeen alkaa juhlallinen pääsiäisen aamupalvelus ja pyhä Johannes Krysostomoksen nimeä kantava liturgia.

Pääsiäisyön ristisaaton alkuperä on niissä ihmisissä, jotka valmistautuivat kasteelle, eli tulemaan kirkon jäseniksi. Ristisaatto oli silloin kulkue kirkkoon kastetta varten. Herran Ylösnousemus eli Herran pääsiäinen oli tärkein kastepäivä. Muita kastepäiviä olivat Herran kasteen päivä eli teofania (loppiainen 6.1.) ja helluntai (50 päivää Herran pääsiäisestä). Vielä nykyäänkin erityisesti teofaniajuhlaan liittyy ristisaatto joko järven jäälle, jolle on tehty avanto, tai joelle, jos sellainen on lähettyvillä. Nykyään kastetaan harvoin suurina juhlina, kuten pääsiäisenä, mutta tuosta käytännöstä on edelleenkin jäljellä mielenkiintoinen yksityiskohta keskellä liturgiaa: Pyhä Jumala –veisun kohdalla lauletaankin veisua: ”Te kaikki, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne!”

Ristisaatto on lyhyt ja pitkä

Ristisaatto on jumalanpalvelusta. Sen vuoksi sen aikana lauletaan ja luetaan pyhiä tekstejä vuorotellen papin ja kanttorin kesken. ”Askeltakaan ei oteta ilman rukousta”, sanoo isä Vesa Takala, joka oli pitkien ristisaattojen aloittaja Ilomantsin ortodoksisessa seurakunnassa 1980-luvun alussa. Pitkät ristisaatot saivat esikuvansa Valamon luostarin ja Lintulan luostarin välisistä ristisaatoista. Silloin niitä johti Valamon luostarin johtaja, igumeni Panteleimon.

Isä Vesa on tehnyt ristisaattoja kävellen, soutaen, polkupyöräillen ja hiihtäen. Kaikissa noissa toteuttamistavoissa on kyse samasta asiasta eli jumalanpalveluksen toimittamisesta liikkuen ja Jumalan luomakuntaa pyhittäen.

Ristisaatto voi siis olla vain pelkän pyhäkön ympäri kulkemista tai se voi kestää useita päiviä, jopa viikkoja. Pitkiä ristisaattoja on tehty erityisesti Pohjois-Karjalassa. Kun raja Suomen ja Venäjän välillä aukesi, ristisaattoja tehtiin rajan yli. Kesällä 1991 käveltiin viikon ajan ristisaatossa Sortavalasta Tuupovaaraan, ja 1993 kuljettiin ristisaatossa Keiteleeltä Laatokan Konevitsan saarelle pyhää Jumalanäidin Konevitsalaisen ikonin toisintoa kantaen. Ristisaatto kesti tuolloin lähes kaksi viikkoa.

Kristityn tehtävä on muutenkin olla liikkeessä ja valveilla. Hän on liikkeessä kohti Jumalaa ja kaikkia lähimmäisiään. Kirkon jäsen on vastuussa kaikista muistakin kirkon jäsenistä ja kaikista ihmisistä. Sen vuoksi kirkko tekee diakoniatyötä, joka tarkoittaa myös aineellista auttamista. Jumalanpalvelus ja diakonia ovat siis läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään.

Päämäärä on sama sekä kirkossa tapahtuvassa jumalanpalveluksessa, että ulkoilmassa toteutettavassa: molemmissa suuntaamme mielemme, ajatuksemme ja rukouksemme kohti Jumalaa ja Hänen vanhurskauttaan. Siten voimme kohdata myös ne vähäisimmät veljemme ja sisaremme, jotka mahdollisesti tarvitsevat meidän läsnäoloamme. Ristisaaton voimakas viesti on kantaa toistemme kuormia arjessa. Maailmassa näkyvä jumalanpalvelus on myös julistavaa, minkä tarkoitus on johdattaa kaikkia ihmisiä kohti pyhää todellisuutta, pyhiä arvoja ja Jumalan valtakuntaa. Monille ristisaatot ovat olleet tärkeitä oman hengellisyyden kehittämisessä, jopa löytämisessä. Ristisaatto on saattanut avata ihmisen sielun sopukat jopa niin pitkälle, että hän on löytänyt ortodoksisen kirkon omakseen ja liittynyt kirkon jäseneksi.

Juha Riikonen


Pohjois-Karjalan kirkot ja tsasounat

Karjalaiseen hurskausperinteeseen kuuluivat jumalan palvontapaikat jo pakanallisella ajalla. Kun karjalaiset liittyivät vähitellen idän kulttuuripiiriin ja Novgorodin keskusvallan alaisuuteen, myös kirkollinen organisaatio alkoi vahvistua. Vanha pakanallinen uskomusmaailma muuttui vuosisatojen aikana kristilliseksi. Karjalaiset omaksuivat kristinuskon ortodoksisessa muodossa vähitellen keskiajalla.

Novgorodin hallintoalue jaettiin hallinnollisesti viidenneksiin. Termi ”viidennes” otettiin käyttöön, kun Moskova valtasi Novgorodin 1478. Käkisalmen lääni, eli Laatokan Karjala ja nykyinen Suomen puoleinen Pohjois-Karjala muodostivat ”Vatjan viidenneksen”. Viidennekset jaettiin pogostoihin eli veronkantopiireihin. Nykyinen Pohjois-Karjala oli niistä pohjoisin. Siitä muodostettiin Ilomantsin pogosta, johon kuului melkein koko nykyinen Pohjois-Karjala.

Kirkkoja ja tsasounia rakennettiin eri puolille pitäjää 1500-luvulla. Ensimmäinen varma maininta pohjoiskarjalaisesta pyhäköstä on Vatjan viidenneksen verokirjasta vuodelta 1500. Sen mukaan nykyisen Ilomantsin Pappilanvaaran laella komeili pieni ortodoksinen pyhän Elian kirkko.

Tsasounakulttuuri

Tsasouna kuuluu perinteiseen karjalaiseen ortodoksiseen kylämaisemaan. Kappeli tehtiin yleensä hirsistä. Se oli kyläläisten yhteisenä kokoontumispaikkana läpi kirkkovuoden. Tsasounista tehtiin myös lujarakenteisia, koska Jumalalle haluttiin tehdä parasta, mitä pystyttiin. Kappeli sisustettiin myös parhain mahdollisin materiaalein. Siksi kappelin arvokkain paikka eli päätyseinä joskus tapetoitiin, jos tapettipaperia oli tarjolla. Tapetti oli harvinaista tavallisissa pienviljelijöiden maataloissa vielä 100 vuotta sitten. Pyhäinkuvia eli ikoneja tuotiin tsasouniin yhteistä rukousta varten, joten ikonien kirjo oli suuri.

Seurakunnan pappi kävi kylässä harvoin, ehkä vain kerran vuodessa. Väliaikoina kyläläiset pitivät yllä liturgista vuosirytmiä omin voimin. Maallikot toimittivat niin sanottuja hetkipalveluksia ympäri vuoden. Sana tsasouna tulee vanhasta venäjän kielestä, ja tarkoittaa hetkipalveluspaikkaa. Joku kylän luottohenkilö valtuutettiin lukemaan lukuosuudet. Laulutaitoiset lauloivat kuoro-osuudet niin kuin taisivat.

Tsasounat kuuluivat siis karjalaisten jokapäiväiseen uskonnonharjoittamiseen. Kun Käkisalmen lääni joutui Ruotsin vallan alaisuuteen 1618, myös ortodoksien uskonnollisuuteen alettiin kiinnittää huomiota. Vuoden 1750 paikkeilla antoi maaherra Jacob Henrik Wrede määräyksen, että kaikki tsasounat oli hävitettävä, koska niissä toimitetut vainajain muistelupalvelukset liitettiin taikauskoon.

Ruotsi-Suomen hallinto määräyksen, että uusia tsasounia ei saanut enää rakentaa, ja jäljellä olleet piti tuhota. Siinä menetettiin monta vanhaa tsasounaa. Porvoon tuomiokapituli määräsi, että jumalanpalveluksia saatiin viettää vain varsinaisissa ja ”virallisissa” kirkoissa, ja kuolleet tuli haudata virallisiin hautausmaihin.

Ilomantsin vanhat tsasounat

Tsasounia rakennettiin virkavallan kielteisestä suhtautumisesta huolimatta, ja monesti salaa. Niitä rakennettiin Koveroon ja Melaselkään. Nykyään nuokin vanhat tsasounat ovat jo tuhoutuneet.

Suomen kuuluisin tsasouna on Ilomantsin Hattuvaaran pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin muistolle pyhitetty tsasouna. Se lienee rakennettu 1790-luvulla. Hattuvaaran tsasounaa on tutkittu paljon. Se noudattaa tyylillisesti, salvoksiltaan ja rakenteeltaan tarkasti Äänisen alueen kyläkappeleiden muotokieltä. Rakennustekniikka on itäkarjalainen. Se on Suomen vanhin jatkuvassa käytössä ollut tsasouna. Perimätiedon mukaan Hattuvaaran tsasouna purettiin Suomen sodan aikana 1808, ja hirret numeroitiin. Kun levoton aika oli ohi, tsasouna koottiin uudelleen numeroitujen hirsien perusteella.

Hattuvaaran tsasounan vuosipäivää eli praasniekkaa vietetään apostolien Pietarin ja Paavalin päivänä, 29.6. Pyhäkön osoite on Hattujärventie 1, 82967 Hattu.

Vanhassa Sonkajan kylässä oli pitkä tsasounaton kausi, ennen kuin nykyinen Pyhän Ristin tsasouna valmistui 1998. Vanha Sonkajan tsasouna sijaitsi Sonkajajärven rannalla 1700-luvun loppulle saakka. Uusi tsasouna sijaitsee erittäin kauniilla paikalla osoitteessa Issakantie 113b, 82915 Sonkaja.

Jälleenrakennuskausi

Ortodoksisen kirkon jälleenrakennuskaudella 1950–1960 -luvuilla rakennettiin useita tsasounia Pohjois-Karjalaan. Ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakennus toteutettiin Suomen valtiovallan rahoituksella.

Tsasounat saivat nyt aivan uuden merkityksen ja tehtävän paikallisen ortodoksisen väestön jumalanpalvelusperinteen jatkumossa. Kirkon rakentaminen oli kallista, joten monesti tyydyttiin pienempään pyhäkköön, tsasounaan. Usein puhuttiin rukoushuoneesta.

Sellainen rakennettiin Ilomantsin Mutalahteen 1961. Mutalahden rukoushuone jatkaa entistä Melaselän tsasounan perinnettä, joten sekin pyhitettiin Jumalanäidin syntymän muistolle, jonka juhlapäivää vietetään 8.9. Mutalahden rukoushuoneen osoite on Mutalahdentie 238, 82900 Ilomantsi.

Ilomantsin Huhuksen tsasouna valmistui 1964. Kristuksen taivaaseenastumisen muistoksi pyhitetty kappeli sijaitsee osoitteessa Huhuksentie 33, 82900 Ilomantsi.

Parppeinvaaran runokylässä on Kaikkien pyhien tsasouna, joka valmistui 1980. Vuosijuhlaa vietetään viikko helluntain jälkeen. Tsasouna on rakennettu tarkasti Korpiselän Tolvajärven tsasounan muotokieltä noudattaen. Tsasouna sijaitsee osoitteessa Parppeintie 4, 82900 Ilomantsi.

Pohjois-Karjalan ortodoksisuuden toinen keskuspaikka on vanhastaan ollut Liperin Viinijärven ympäristö, eli Taipaleen ortodoksinen seurakunta. Sen vanhin tsasouna on pyhän profeetta Elian tsasouna Sotkumassa vuodelta 1914. Kappelin osoite on: Malanintie 4, 83750 Sotkuma.

Jälleenrakennuskaudella rakennettiin Outokumpuun Pyhän Hengen tsasouna vuonna 1954. Pyhäkkö on nykyään kirkko. Sen osoite on: Kirkkopolku 3, 83500 Outokumpu.

Liperiin valmistui kappeli 1973. Ortodoksiseen muotokieleen peilattuna arkkitehtuurisesti poikkeuksellinen tsasouna sijaitsee osoitteessa Tsasounakuja 1, 83100 Liperi.

Lieksan tsasounat

Lieksan alueen ortodoksisuus on myös vanhaa. Nykyään Lieksan ortodoksit kuuluvat Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan. Lieksan vanhin ortodoksinen pyhäkkö on kirkkopuiston Kristuksen kirkastumisen tsasouna.

Lieksan Viekijärvellä on tsasouna osoitteessa: Kannelkoskentie 3, 81860 Viekijärvi. Vuonisjärvellä on Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen tsasouna osoitteessa: Kylätie 5, 81560 Lieksa.

Joensuun ortodoksisen seurakunnan muut tsasounat

Joensuun ortodoksinen seurakunta erotettiin Taipaleen seurakunnasta 1890-luvulla. Nykyään Joensuun seurakunta on Suomen toiseksi suurin ortodoksinen seurakunta. Tsasounia seurakunnassa on useita.

Kontiolahden ortodoksinen Kristuksen taivaaseen astumisen tsasouna vihittiin myöhemmin kirkoksi. Sen osoite on Tsasounantie 6, 80770 Kontiolahti.

Petravaarassa Tohmajärvellä sijaitsee pyhän Andreaksen tsasouna osoitteessa Petravaarantie 480, 82685 Littilä.

Pyhän Ristin tsasouna rakennettiin Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle. Temppelijuhlaa vietetään Pyhän Ristin päivänä 14.9.

Enossa sijaitsee Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty tsasouna osoitteessa Tornitie 8, 81200 Eno.

Kiihtelysvaaran Valkeavaarassa on Pyhän Georgios Voittajan tsasouna (rak. 1997). Tsasounalle pääsee Uskalintieltä Vatalantien kautta. Erämaapyhäkön koordinaatit ovat 62.3729400, 30.3510400.

Pyhäselän Hammaslahdessa kuutostien varrella sijaitsee Pyhän Johannes Kastajan tsasouna. Sen osoite on: Rekivaarantie 24, 82200 Hammaslahti.

Joensuun Heinävaarassa on Kristuksen käsittätehdyn ikonin tsasouna osoitteessa Heinävaarantie 140, 82110 Heinävaara.

Joensuun Saarivaarassa sijaitsee Kristuksen kirkastumisen tsasouna osoitteessa Hoilolantie 42, 82730 Tuupovaara.

Vanha ortodoksinen Koveron kylä sai tsasounan, kun kirjailija Elina Karjalaisen tsasouna siirrettiin sinne 2000-luvulla. Pyhän Herman Alaskalaisen tsasouna sijaitsee osoitteessa: Töriseväntie 1, 82710 Kovero.

Nurmeksen seurakunnan tsasounat

Nurmeksen alueelle siirrettiin karjalaisia siirtolaisia erityisesti Suojärven pitäjästä. Vahvasta ortodoksisuudesta kertoo seurakunnan monet tsasounat.

Bomban karjalaiskylä rakennettiin vanhaa karjalaista arkkitehtuuria noudattaen. Karjalaiseen kylään kuului myös tsasouna. Bomban tsasouna pyhitettiin Valamon pyhien isien Sergein ja Hermanin nimiin. Tsasounan katuosoite on Suojärventie 1, 75500 Nurmes.

Pellikanlahdessa sijaitsee Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin tsasouna. Tuo ikoni on Suomen ortodoksisen kirkon tärkein hengellinen aarre. Se sijaitsee Valamon luostarissa Heinävedellä. Tsasounan osoite on Pellikanlahdentie 10, 75500 Nurmes.

Herran äidinäidin, pyhän Hannan tsasouna sijaitsee osoitteessa Kuopiontie 260, 75500 Nurmes.

Juuan pyhän profeetta Elian tsasouna sijaitsee osoitteessa Laurilantie 9, 83900 Juuka.

Juuan Pyötikössä toimi aikoinaan vanhauskoinen yhteisö. Paikalle rakennettiin myöhemmin Ristin ylentämisen tsasouna. Se sijaitsee Kojonniementie 310b, 83900 Juuka.

Keski-Vuokossa on Kristuksen kirkastumisen tsasouna osoitteessa Keski-Vuokontie, 83900 Juuka.

Valtimon Rasimäessä toimii Pyhän Johannes Kastajan tsasouna osoitteessa Rasimäentie 631, 75700 Valtimo.

Pohjois-Karjalan ortodoksiset kirkot

Ilomantsin kirkko

Ensimmäinen merkintä Ilomantsin pogostasta ja sen Elian kirkosta on vuodelta 1500, jolloin veronkerääjä Dimitri Kitajev merkitsi luetteloonsa Elian kirkon ja papin pellon Ilomantsin Pappilanvaaralla. Pelto oli tiettävästi Pohjois-Karjalan ensimmäinen pelto. Kaikki muut muinaiset pogostat jäivät rajanvedossa Neuvostoliiton puolelle 1940. Ilomantsi onkin Suomen ainoa pogosta.

Ensimmäiset ortodoksiset kirkot sijaitsivat tuolla kylän arvokkaimmalla paikalla aina heinäkuun 26. päivään 1794 saakka, jolloin nousi ukkosmyrsky. Salama iski ensin luterilaisen kirkon kellotapuliin, joka oli vaaran korkeimmalla paikalla. Siitä palo levisi koko kirkkoon. Koska ortodoksinen kirkko oli vain 9 metrin päässä luterilaisesta, molemmat kirkot paloivat samana yönä.

Seuraava ortodoksinen pyhän Elian kirkko rakennettiin nykyisen Ilomantsin sankarihautausmaan kohdalle 1798. Nykyinen luterilainen kirkko rakennettiin 1796.

Elian kirkko oli tarkoitettu väliaikaiseksi. Pian sen katto vuoti ja seinät pullistelivat. Seurakuntalaiset halusivat kunnon kirkon. 1842 tilattiin jopa piirustukset uutta kirkkoa varten. Piirustusten mukaan kirkosta olisi tullut klassista tyyliä edustanut kivikirkko. Seurakunnalla ei kuitenkaan ollut varaa uuteen kirkkoon, vaan oli tyydyttävä vanhan korjaamiseen.

Vasta vuosisadan lopulla, 1891, uusi kirkkohanke lopultakin toteutui. Ilomantsin ortodoksinen pyhän Elian kirkko lienee jo kuudes ortodoksinen kirkko paikkakunnalla.

Kirkon suunnitteli arkkitehti Dimitri Sadovnikov. Kirkko edustaa myöhäistä klassistista tyyliä. keskilaivan keskuskupolia ympäröi neljä pienempää kupolia, joita voidaan pitää neljän evankelistan symboleina.

Ilomantsin Elian kirkko on Suomen suurin ortodoksinen puukirkko. Käyntiosoite on: Kirkkotie 15, 82900, Ilomantsi. Kirkko on avoinna sovitusti ympäri vuoden, ja kesäkuukausina juhannuksen jälkeen elokuun toiselle viikolle saakka päivittäin klo 11 – 17. Pyhäkön vuosijuhlapäivää eli Iljan praasniekkaa vietetään 20.7.

Taipaleen seurakunnan kirkot

Ilomantsin seurakunnasta erosi Taipaleen seurakunta 1500-luvun aikana. Seurakunnan ensimmäiset pyhäköt sijoittuivat Taipaleenjoen varrelle. Nykyinen Taipaleen ortodoksinen Jumalanäidille pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1906. Sitä edelsi pyhän Nikolaoksen kirkko, jonka kivijalan voi nähdä nykyisen kirkon edustalla. Taipaleen pyhän Neitsyt Marian Tihvinäläisen ikonin kirkko sijaitsee osoitteessa Viinijärventie 8, 83400 Viinijärvi. Kirkko on poikkeuksellisen kaunis puukirkko.

Tyyliltään Viinijärven kirkko on jugend-vaikutteinen. Kirkko rakennettiin pääosin pietarilaisen kauppiaan Ivan Strevskovin lahjoituksen turvin. Rahoittaja halusi kirkosta Tihvinäläisen ikonin kirkon.

Toinen monella tavalla merkittävä ortodoksinen kirkko Taipaleen seurakunnassa on Polvijärven Pyhän Johannes Kastajan kirkko. Monet sanovat sitä Pohjois-Karjalan kauneimmaksi kirkoksi. Arkkitehtuurissa yhdistyy ilmavuus ja vahva sanoma. Se vihittiin käyttöön heinäkuussa 1914. Polvijärven kirkon osoite on: Haavikontie 31, 83700 Polvijärvi.

Joensuun seurakunnan kirkot

Joensuun Pyhän Nikolaoksen kirkko valmistui 1887. Sen muotokieli puuleikkauksineen on voimakkaasti karjalainen. Valmistuessaan kirkko kuului Taipaleen ortodoksiseen seurakuntaan. Kirkon osoite on Kirkkokatu 32, 80110 Joensuu.

Toinen Joensuun seurakunnan vanhoista kirkoista on Sonkajanrannan Pyhän profeetta Hannan ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkko. Kirkko nousi paikalle aktiivisen opettajan Johannes Karhapään myötävaikutuksella. Hänet teloitettiin sisällissodan aikana 1918. Johannes kanonisoitiin pyhäksi vuonna 2019 nimellä ”Tunnustaja ja marttyyri Johannes Ilomantsilainen”. Kaunis kirkko sijaitsee osoitteessa Kirkkotuvantie 3, 82730 Tuupovaara.

Kolmas Joensuun kirkoista on Hoilolan pyhän Nikolaoksen kirkko, joka valmistui jälleenrakennuskaudella. Hoilola on vanhaa Korpiselkää, josta pääosa jäi rajan vedossa Neuvostoliitolle. Hoilolan kirkko sijaitsee osoitteessa: Tsiikontie 6a, 82760 Hoilola.

Neljäs kirkko sijaitsee Kiteellä. Se pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja pyhälle Nektarios Eginalaiselle. Uudehko kirkko sijaitsee osoitteessa Valamontie 4, 82500 Kitee.

Viiden Joensuun kirkosta on jo aiemmin mainittu Kristuksen taivaaseenastumisen kirkko Kontiolahdella. Se rakennettiin alun pitäen tsasounaksi, mutta vihittiin myöhemmin kirkoksi. Kirkko sijaitsee osoitteessa Tsasounantie 6, 80770 Kontiolahti.

Lieksan kirkko

Merkkejä Pielisen-Karjalan ortodoksisuudesta on jo 1500-luvulta. Uuden alun se sai, kun Lieksan alueelle sijoitettiin ortodoksisia siirtolaisia toisen maailmansodan jälkeen. Lieksan ortodoksinen pyhän profeetta Elian kirkko valmistui jälleenrakennuskaudella 1960. Seurakuntaliitoksessa Lieksan ortodoksit liitettiin Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan 2015. Lieksan kirkko sijaitsee osoitteessa Iljankatu 14, 81700 Lieksa.

Nurmeksen seurakunnan kirkot

Nurmeksen Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko rakennettiin jälleenrakennuskaudella. Seurakunta perustettiin 1.1.1950. Ortodoksisuutta on kuitenkin Pielisen-Karjalan alueella ollut jo ainakin 1500-luvulta lähtien. Kirkko sijaitsee osoitteessa Kirkkokatu 31, 75500 Nurmes.

Seurakunnan toinen kirkko on Valtimolla. Pyhän Kolminaisuuden kirkko valmistui ensin tsasounaksi vuonna 1960, mutta muutettiin kirkoksi vuonna2005. Se sijaitsee osoitteessa Lokkiharjuntie 42, 75700 Valtimo.

Juha Riikonen

TT, tutkija

Pohjois-Karjalan vanhat kalmistot ja hautausmaat

Ortodoksisen uskonelämän ytimen muodostavat jumalanpalvelukset. Jumalan palveleminen ymmärretään kokopäivätoimiseksi. Kaikki työ, jota me teemme, tulisi pyhittää Jumalan palvelemiseksi ja Hänen kunniakseen. Tuo jatkuvan rukouksen periaate on vaikuttanut siihen, että ortodoksisessa hurskauselämässä jumalanpalveluspaikoilla on ollut suuri merkitys. Rukouselämä ei rajoitu vain tämän maailman puolesta rukoilemiseen, vaan tarkoittaa myös edesmenneiden läheistemme, sukulaistemme ja ystäviemme puolesta rukoilemista. Hautausmaille ovat karjalaiset aina kokoontuneet muistelemaan edesmenneitä. Rukous edesmenneiden puolesta on koettu luontevaksi ja yhteisöä vahvistavaksi tapahtumaksi. Edesmenneiden puolesta rukoillaan samalla tavalla kuin elävienkin puolesta.

Karjalaiset perustivat kalmistojaan yhteisön tarvetta varten. Samalla rakennettiin jumalanpalveluspaikat eli tsasounat. Käytännössä jokaisessa karjalaisessa kylässä oli oma pyhä paikka, joko kappeli tai kalmisto. Ne vastasivat kyläyhteisön hengellisiin tarpeisiin ja vahvistivat paikallista uskontoidentiteettiä.

Ilomantsin ortodoksiset hautausmaat

Tutkimuksen mukaan Ilomantsissa on enemmän hautausmaita kuin missään muussa pohjoiskarjalaisessa kunnassa (2008). Nykykäsityksen mukaan pelkästään Ilomantsista voidaan paikantaa toistakymmentä kalmistoa. Suurin osa niistä on kadonnut jäljettömiin luonnollisista syistä, mutta niiden sijainteja voidaan jäljittää. Monet Ilomantsin kalmistot ovat joutuneet ajan saatossa haudanryöstäjien kohteeksi, sillä niistä kuviteltiin löytyvän koruaarteita.

Kun Käkisalmen lääni ja sen mukana Ilomantsi liitettiin ruotsin valtakuntaan 1618, ilomantsilaiset ja heidän tapakulttuurinsa joutuivat tarkastelun kohteeksi. Luterilainen virkavalta näki kyläkalmistot pakanallisina uhrilehtoina, ja niihin hautaaminen kiellettiin Porvoon piispa Johan Nylanderin (k. 1761) aikana. Ortodokseille taas oman suvun edesmenneitten jäsenten ja kyläyhteisön vainajien muistelu oli arkipäiväistä ja luontevaa. Kirkko korosti voimakkaasti rukouksen merkitystä ja rukousperinteen jatkuvuutta. Teologisen ajattelun mukaan vainajien olotilaan oli mahdollisuus vaikuttaa myös kuoleman jälkeen. Karjalainen kuolemankulttuuri ja ortodoksisen kirkon käytännöt helposti yhdenmukaistuivat kyläyhteisöissä.

Ilomantsin Hattuvaaran pyhät kalmistot

Hyvin tunnettu vanha kalmisto on pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille nimetyn tsasounan läheisyyteen aikoinaan perustettu kalmisto läheisessä ikikuusikossa. Pyhäkkö ja kalmisto muodostavat muiden rakennusten kanssa ainutlaatuisen ja perinteisen karjalaisen kylämaiseman. Tsasounalta on kalmistoon noin 150 metriä luoteeseen. Kalmistossa on vanhoja ristejä ja grobuja, eli hautamuistomerkkejä. Grobu on pieni hirsistä tehty rakennelma haudan päällä. Sillä on esikristillinen lähtökohta, kuten monella muullakin karjalaiseen kuolemankulttuuriin liittyvällä uskomuksella ja hautaustapaan liittyvällä asialla.

Erityistä lisäarvokkuutta Hattuvaaran karjalaiseen kylämaisemaan tuo hyvin säilynyt Makkolan museopiha, joka sijaitsee lähellä kalmistoa. Tsasounan osoite on Hattujärventie 1, 82967 Hattu.

Samantyyppisiä tsasouna-kalmisto -kombinaatioita oli Ilomantsin itäkylissä ennen toista maailmasotaa. Nuo kylät kuten Liusvaara, Melaselkä, Vuottoniemi, Kuolismaa ja Megri menetettiin sodassa Neuvostoliitolle, ja niiden rakennushistoriallinen ilmiasu ja paikkaidentiteetti katosivat rakennusten tuhoutumisen yhteydessä. Vertailukohtia onkin haettava kauempaa Venäjän Karjalasta.

Hautausmaan perustaminen karjalaisessa kyläkulttuurissa oli yksinkertaista. Kun edellinen hautausmaa täyttyi, perustettiin uusi. Hautausmaa perustettiin mieluusti erityisen kauniille paikalle vesistön varrelle, usein saareen, niemeen tai joen varteen. Oleellista oli hautausmaan saavuttaminen vesistöä pitkin, jos se vain oli mahdollista. Taustalla oli karjalaisesta kuolemankulttuurista nousevasta käsityksestä, että vainajan sielu kulki virran poikki tuonpuoleiseen.

Kun Hattuvaaran edellinen hautausmaa alkoi käydä ahtaaksi, perustettiin uusi, Merojan hautausmaa vuonna 1890, noin kilometrin päähän tsasounasta. Se sijaitsee Hattuvaarasta Käenkoskelle vievän tien varrella, notkon alla. Aiemmin kalmistolle pääsy oli hankalaa, sillä sinne piti mennä kosteikon läpi kulkevaa kapeaa polkua pitkin Hattujärven tien varresta. Nykyään aivan hautausmaan viereen pääsee puutavarankuljetuksia varten tehtyä hyvää tietä pitkin. Kyseessä on pois käytöstä jätetty erämaakalmisto, mutta sen yksittäisiä hautoja hoidetaan edelleen. Meroja on tyypillinen karjalainen kalmisto senkin puolesta, että sen arkkitehtuuria ei määrää hautojen suorat rivit, vaan vainajat haudattiin sopiviin paikkoihin, usein suvuttain. Merojan hautausmaan koordinaatit ovat: 62°56'16.2"N 31°16'08.3"E.

Kolmas Hattuvaaran hautausmaa on vuonna 1939 perustettu nykyinen hautausmaa noin 10 kilometriä ennen Hattuvaaran kylää Ilomantsin suunnasta tullessa. Uusi hautausmaa ei juurikaan eroa mistä tahansa nykyisestä suomalaisesta läntisen perinteen mukaisesti rakennetusta hautausmaasta. Sitä on ainakin periaatteessa kehitetty suunnitelmallisesti ”rivit suoriksi” –näkemystä noudattaen. Suurin osa hautamuistomerkeistä on kiviä, mutta myös puuristejä on paljon. Hautausmaalle on tienviitta Hatuntieltä.

Ilomantsin Kokonniemen vanha kalmisto

Kokonniemen kalmisto on Ilomantsin, ja ehkä koko Pohjois-Karjalan tunnetuin kalmisto. Se perustettiin 1790-luvulla kauniille Kokonniemelle, lähelle edellistä pyhän Elian kirkkoa, joka sijaitsi nykyisen sankarihautausmaan kohdalla. Hautausmaa oli käytössä vielä nykyisenkin Elian kirkon aikana, mutta alkoi täyttyä nopeasti.

Kokonniemi on tunnelmaltaan poikkeuksellinen. Luonnontilainen kalmisto on tehnyt vaikutuksen kävijöihinsä. Eräs heistä oli kirjailija Olavi Paavolainen, joka kirjoitti innostuneesti Kokonniemestä teoksessaan ”Synkkä yksinpuhelu”. Kokonniemen tunnetuimmat vainajat ovat kuuluisa runonlaulaja Simana Sissonen, ja pyhä tunnustaja ja marttyyri Johannes Ilomantsilainen, jonka kanonisaatiota eli pyhäksi julistamisen juhlaa vietettiin kesällä 2019. Viimeisen leposijansa Kokonniemestä on saanut myös itkuvirsien taitaja Irinja Arhipoff 1934.

Kokonniemi kuuluu Pogostan kulttuuripolkuun, joten reittiopas kalmistoon on nähtävissä sekä käsiesitteestä että mobiilisovelluksesta. Kokonniemeen ei pääse autolla, mutta sinne vie lankkusilta läpi kosteikon. Parkkipaikalta on matkaa noin 300 metriä. Kalmiston sijainti on 62.40’56.0”N 30.54’54.4”E.

Uusi ortodoksinen hautausmaa perustettiin 1918 Pötönkankaalle luterilaisen hautausmaan viereen, joka noudattelee jo tarkemmin läntistä hautausmaa-arkkitehtuuria, mutta on kuitenkin säilyttänyt tietyn omalaatuisen ”luonnontilansa”, erotuksena luterilaisen puolen ”suorista hautakiviriveistä”. Pötönkankaan ortodoksisen hautausmaan erikoisuutena on sen keskellä sijaitseva valkoinen kappeli, joka on rakennettu edellisen Elian kirkon (rak. 1798) parhaitten säilyneistä hirsistä. Nykyisen sankarihautausmaan kohdalla sijainnut huonokuntoinen kirkko purettiin 1918, mutta pyhäkön elämä tavallaan jatkuu vieläkin Pötönkankaalla.

Pörtsämön erämaakalmisto

Poikkeuksellisen kaunis Pörtsämön kalmisto sijaitsee niemen kärjessä, Luutalahden kylässä Tuupovaarassa, nykyisessä Joensuussa. Vanhaan kalmistoon haudataan tarpeen mukaan vieläkin. Sen tunnetuin vainaja on runonlaulaja Pedri Shemeikka, jonka kunniaksi kalmistoon pystytettiin muistopaasi 1930-luvulla. Hautausmaahan on haudattu paljon ilomantsilaisia, sillä se kuului aikoinaan Ilomantsin ortodoksille seurakunnalle. Pörtsämön erämaakalmisto sijaitsee osoitteessa Öllölänniementie 24. Viitoitus paikalle on Koskenniskantieltä. Paikan koordinaatit ovat: 62°23'13.3"N 30°49'24.9"E.

Suvensaaren kalmisto

Tuupovaaran Suvensaareen on haudattu jo ainakin 1700-luvulla. Hautausmaahan haudattiin myös luterilaisia. Myöhemmin siitä tehtiin luterilaisen seurakunnan hautausmaa. Vaikka uusia hautausmaita perustettiin, Suvensaareen saa edelleen haudata sukuhautoihin. Vanhoja hautamuistomerkkejä on edelleen nähtävissä.

Luonnontilassa oleva saari on rehevä ja metsäinen, jopa viidakkomainen. Kalmistoon ajetaan kolme kilometriä Tuupovaarasta Konnunniementietä pitkin. Suvensaareen käännytään vasemmalle, ja ajetaan vielä toista kilometriä. Kalmistoon pääsee kapeaa kannasta pitkin. Suvensaaren kärjen koordinaatit ovat: 62°28'33.1"N 30°32'54.9"E.

Taipaleen alueen vanhat kalmistot

Liperin Taipaleesta muodostui toinen karjalais-ortodoksinen keskittymä Pohjois-Karjalaan jo viimeistään 1400-luvulla. Kyläkalmistoja perustettiin karjalaisiin kyliin. Niitä on varmuudella ollut Viinijärvellä, Sotkumassa, Paiholassa ja Liperissä.

Tsasounia ja kalmistoja rakennettiin useita kymmeniä. 1530-luvulla perustettiin jopa luostari Kuhasaloon. Luostari oli Valamon luostarin alaluostari, ja siihen kuului myös kalmisto. Vuonna 1570 alkoi kuitenkin 25-vuotinen sota, jonka aikana kaikki luostarit tuhottiin Karjalasta. Samassa tuhoutui myös Kuhasalon luostari 1595. Kuhasalo on nykyisen Joensuun kaupungin Pyhäselkään rajoittuva niemi.

Taipaleen seurakunnan alueella on nykyarvioiden mukaan ollut 32 tsasounaa, ja niiden yhteydessä kalmistot eli hautausmaat. Tsasounia oli ainakin Liperissä, Komperossa, Papelonsaaressa, Honkalammilla ja Sotkumassa. Kalmismaita on ollut lisäksi ainakin Martonvaarassa ja Sirnihtän saaressa.

Viinijärven pyhän Jumalansynnyttäjän Tihvinäläisen ikonin kirkon välittömässä läheisyydessä sijaitsee suuri Viinijärven hautausmaa, joka on yleiskristillisessä käytössä. Kirkon koordinaatit ovat: 62°38'55.1"N 29°13'27.5"E

Sotkuman pyhän profeetta Elian tsasounan ympärillä on myös laajahko hautausmaa. Hautausmaa on poikkeuksellinen, sillä siihen kuuluu myös sankarihautausmaa. Viime sodissa isänmaan puolesta kaatuneet paikalliset ortodoksiset sankarivainajat on haudattu Sotkuman hautausmaahan.

Polvijärven Kylynlahdessa, lähellä kuntakeskusta, on edelleen käytössä oleva ortodoksinen hautausmaa. Se on perustettu 1900-luvun alussa.

Lieksan alueen kalmistot

Lieksan Lontsinniemessä on ollut kalmisto ja tsasouna 1500-luvulla. Paikka on Jamalissa, n. 11.2 kilometriä Lieksan kirkolta länteen. Paikalle on pystytetty puinen muistoristi.

Lieksan Kitsissä on ollut ortodoksinen tsasouna, ja todennäköisesti kalmisto. Muistokivi tsasounan kunniaksi pystytettiin vuonna 1963. Ortodoksinen kalmisto on sijainnut myös Palkinjärven Kalmosaaren pohjoisosassa.

Kiteen ortodoksiset kalmistot

Kitee oli vahvaa ortodoksista seutua aina 1500-luvun lopulle saakka. Kitee kuului Laatokan-Karjalan kulttuuripiiriin.

Anninkankaan ortodoksinen hautausmaa luovutettiin Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle 2007.Kalmisto kuuluu Rääkkylän Jaamaan. Kalmiston koordinaatit: 62°11'44.7"N 29°54'27.8"E.

Vanninkankaan Kalmistolassa, Ukonmäessä, aika lähellä nykyisen Kiteen keskustaa, on sijainnut ortodoksinen kalmisto. Se löydettiin 2004. Aikaisimmissa kaivauksissa alueelta löytyi ihmisen luita.

Nykyiset ortodoksiset hautausmaat

Ortodoksisten hautausmaiden ulkonäkö noudattaa nykyään pitkälti niin sanottua ”yleistä muotokieltä”, sillä haudanpito ja hautauskulttuuri ovat monesti yhteistä luterilaisen käytännön kanssa. Koska hautausmaat ovat yhteisiä, myös niiden ulkonäkö on samanlainen. Hautakivien suorat rivit, tiukka hautageometria, ja hyvin hoidetut nurmet ovat tyypillisiä luterilaisia elementtejä hautausmaille. Sama käytäntö on saavuttanut myös ortodoksisten hautausmaiden hoidon. Ilmiön voi nähdä mm. Joensuun kaupungin ortodoksisessa hautausmaassa, joka ei poikkea juuri lainkaan viereisestä luterilaisesta hautausmaasta.

Toinen tyyppiesimerkki on Öllölän luterilainen hautausmaa, johon on haudattu myös ortodokseja. Se sijaitsee osoitteessa Öllöläntie 201, 82769 Hoilola.

Juha Riikonen

TT, tutkija

Valamo ja Lintula - ortodoksiset luostarit Heinävedellä

Suomen ortodoksisen kirkon hengellinen keskus sijaitsee Etelä-Savon Heinävedellä. Siellä toimivat Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari. Heinäveden luostareissa noudatetaan kristillisen luostarielämän vuosituhantista perinnettä. Vaikka luostarielämän juuret ovat syvällä historiassa ja siihen kuuluu eristäytyminen, Valamo ja Lintula elävät nykyhetkessä ja ovat tiiviisti yhteydessä niitä ympäröivään maailmaan.

Luostariliikkeen synty ja periaatteet

Kristillinen luostariliike syntyi Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa 300-luvulla. Alkuun kotikylissään ja -kaupungeissaan kilvoitelleet miehet ja naiset vetäytyivät pian autiomaihin, jossa syntyivät ensimmäiset luostariyhteisöt. Luostariasukkaiden kokemuksessa karun erämaan yksinäisyys tarjosi suotuisamman ympäristön hengellisen elämän viettämiselle kuin touhuisa ja levoton maailma. Luostarielämän lähtökohtana on kokemus siitä, että maailmasta vetäytyminen tukee Jumala-yhteyden syventämistä.

Kristinuskon levitessä myös luostarilaitos levisi uusille seuduille. Suomen lähialuille Karjalaan perustettiin ensimmäiset luostarit 1300-luvulla. Autiomaiden sijaan pohjoiset luostarit rakennettiin usein aarniometsään tai vesistöjen eristämään saareen, kuten Valamo ja Konevitsa, tunnetuimmat karjalaiset luostarit.

Luostariasukkaat sitoutuvat kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen. Kuuliaisuus tarkoittaa nöyrtymistä luostarinjohtajan alaisuuteen ja pyrkimystä oman tahdon hallintaan. Luostariasukkaat luopuvat omaisuudestaan, jolloin luostari huolehtii heidän välttämättömistä tarpeistaan. Avioliiton ja perhe-elämän sijaan luostariasukkaat viettävät hengellistä yhteisöelämää ollen toinen toistensa veljiä tai sisaria.

Munkiksi tai nunnaksi vihkimistä edeltää harjoittelujakso, joka saattaa kestää monta vuotta. Tuona aikana harjoitellaan luostarielämää ja arvioidaan sen soveltuvuutta itselle. Jos jakso päättyy munkiksi tai nunnaksi vihkimykseen, vihittävälle annetaan uusi nimi. Nimen vaihtuminen osoittaa, että luostarielämään siirtyminen on elämän ratkaiseva taitekohta.

Luostarinjohtaja osoittaa kullekin luostariasukkaalle oman kuuliaisuustehtävän, josta hän huolehtii yhteisön hyväksi. Kuuliaisuustehtäviin lukeutuvat niin arkiset askaret kuten ruoanlaitto ja siivous kuin tehtävät jumalanpalvelusten toimittamisessa.

Luostarielämä rakentuu rukouksen ympärille. Yhteisten päivittäisten jumalanpalvelusten lisäksi kullakin luostariasukkaalla on rukoussääntö eli rukoukset tiettyihin päivän ja yön hetkiin. Ihanteena on, että rukous olisi lakkaamatonta eli se liittyisi kaikkeen toimintaan ja jokaiseen hetkeen.

Luostarit on perinteisesti rakennettu luonnonkauniille paikalle. Luonnonrauha ja -kauneus tukevat luostarielämän pyrkimyksenä olevaa paratiisin kadotetun elämäntäyteyden tavoittamista. Tämä pyrkimys ilmenee Jumalan palvelemisena lähimmäisenrakkauden kautta ja rukouksena koko maailman puolesta.

Valamon ja Lintulan historia

Valamon luostarin varhaisista vaiheista ei ole varmoja tietoja. Perimätiedon mukaan se on vanhin Karjalan luostareista. Luostarin perustaminen on toisinaan ajoitettu jopa 900-luvulle. Tutkimukseen pohjautuvan nykytietämyksen mukaan luostari on perustettu vasta 1300-luvulla.

Valamon luostarin perustajina pidetään Sergei ja Herman Valamolaista. Sergei oli kreikkalaissyntyinen munkki, ja hänen oppilaansa ja seuraajansa Herman puolestaan karjalainen. He perustivat luostarin Laatokalla sijaitsevaan Valamon saareen.

Luostaritoiminta Valamossa keskeytyi 1600-luvulla kun Ruotsin ja Venäjän käymien sotien seurauksena ruotsalaiset tuhosivat luostarin ja veljestö pakeni Venäjälle. Luostari perustettiin uudelleen vuonna 1716 keisari Pietari Suuren määräyksestä. Luostarin toiminta elpyi ja jatkui Valamon saaressa toiseen maailmansotaan asti.

Lintulan luostari perustettiin Karjalankannaksella Kivennavalla sijaitsevaan Lintulan kylään vuonna 1895. Perustamisen mahdollisti salaneuvos F. P. Neronovin lahjoitus. Ensimmäiset sisaret saapuivat Lintulaan muista luostareista.

Toisen maailmansodan seurauksena Lintulan ja Valamon historiat kietoutuivat kiinteästi yhteen. Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1944 solmiman rauhansopimuksen ehtoihin lukeutuivat alueluovutukset. Kaikki tuolloin Suomessa toimineet ortodoksiset luostarit sijaitsivat luovutetuilla alueilla - Valamo, Lintula ja Konevitsa Karjalassa, ja Petsamon luostari kaukaisimmassa Pohjoisessa. Monien vaiheiden jälkeen luostarit päätyivät Heinävedelle. Konevitsan ja Petsamon veljestöt yhdistyivät Papinniemeen jo vuonna 1940 asettuneeseen Valamon luostariin. Lintulan luostarin sisaristo löysi vuonna 1946 uuden kodin Palokin kylästä. Se sijaitsee vain noin viidentoista kilometrin päässä Valamosta.

Valamon luostaria Heinävedellä kutsutaan myös Uuden Valamoksi, erotuksena Laatokalla aiemmin sijainneesta luostarista. Luostarielämä on 1990-luvulla käynnistynyt uudestaan Laatokan Valamossa, jota nimitetään myös Vanhaksi Valamoksi.

Valamo ja Lintula saivat uudet pääkirkot 1970-luvulla. Uudisrakentaminen on jatkunut sen jälkeenkin. Nykyisin Lintulassa toimii tuohus- eli kirkkokynttilätehdas. Valamossa puolestaan on hyvät majoitus- ja ruokailupalvelut. Sinne on rakennettu kulttuurikeskus, kansanopisto ja tislaamo.

Valamo ja Lintula matkailijan ja pyhiinvaeltajan kohteina

Matkailijat ovat tervetulleita tutustumaan Heinäveden ortodoksisiin luostareihin. Luostarimiljöö tarjoaa mahdollisuuden aistia ikiaikaista kristillistä elämänmuotoa. Etenkin Valamo on suosittu matkailu- ja pyhiinvaelluskohde, joka on avoinna vierailijoille ympäri vuoden.

Valamossa voi yöpyä joko hotellissa tai vierasmajassa. Ravintolapalvelut sopivat monenlaiseen makuun. Valamon keittiössä yhdistyvät karjalainen ja venäläinen ruokaperinne. Luostarin alueella on kaksi kirkkoa ja kaksi tsasounaa eli rukoushuonetta. Viinimyymälässä on myynnissä luostarin omia marjaviinejä. Matkamuistomyymälässä on tarjolla laaja valikoima ortodoksista kirjallisuutta, ikoneja ja muistoesineitä. Kulttuurikeskuksessa on sekä vaihtuvia että pysyviä näyttelyitä. Siellä sijaitsee myös luostarin kirjasto, joka on vieraitten käytettävissä. Valamon opistossa järjestetään kursseja niin ortodoksisuuden perusteista ja ikonimaalauksesta kuin moninaisista käden taidoista ja kulttuurin aloista.

Lintulassa vierailu onnistuu vaivattomimmin kesäaikaan. Matkailija voi silloin poiketa luostarin kahvilaan ja käydä matkamuistomyymälässä. Talvella matkailijoille ei ole tarjolla erityisiä palveluita. Luostarissa vierailu rajoittuu silloin lähinnä jumalanpalveluksiin osallistumiseen.

Molempiin luostareihin voi hakeutua talkoolaiseksi. Talkoolaiset osallistuvat luostarin päivittäisiin töihin ja saavat siitä vastineeksi ylöspidon.

Jumalanpalvelukset antavat mahdollisuuden kokea millainen on luostarin hengellistä elämää ruokkiva ydin. Veljestö ja sisaristo kokoontuvat päivittäin jumalanpalveluksiin, joihin myös jokainen luostarissa vierailija on tervetullut osallistumaan. Kirkoissa sijaitsevat luostarien suurimmat hengelliset aarteet, ihmeitätekevät ikonit: Valamossa Konevitsan Jumalanäidin ikoni ja Lintulassa Jerusalemin Jumalanäidin ikoni.

Etenkin suurina kirkollisina juhlina luostareissa vierailee pyhiinvaellusryhmiä. Yleisten juhlien lisäksi erityisiä juhlapäiviä Valamossa ovat luostarin perustajien Sergein ja Hermanin juhla 28.6. sekä luostarin pääkirkon vuosijuhla Kristuksen kirkastumisen päivänä 6.8. Lintulassa luostarin nimikkojuhlaa juhlaa vietetään helluntaina eli Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Ajankohta määräytyy pääsiäisen mukaan eli se vaihtelee vuosittain.

Kesällä Valamon ja Lintulan välillä järjestetään ristisaatto, jossa vaelletaan luonnon keskellä ortodoksisten rukouksien ja veisujen siivittämänä.

Pekka Metso


Sakramentit eli pyhän toimitukset ortodoksisessa kirkossa

Ortodoksinen kirkko kutsuu yleensä sakramentteja mysteerioiksi eli salaisuuksiksi. Monesti mainitaan, että ortodoksisessa kirkossa olisi seitsemän pyhää mysteeriota, mutta mitään virallista lukumäärää ei ole koskaan vakiinnutettu: edelleenkin monet pitävät vaikkapa munkiksivihkimistä, vedenpyhitystä tai hautajaisia pyhinä mysteerioina, vaikka ne eivät seitsemän tavallisimman pyhän toimituksen joukkoon kuulukaan. Voikin olla, että luku seitsemän on vakiintunut roomalaiskatolilaisen vaikutuksen seurauksena. Seitsemän tärkeimmän mysteerion joukkoon lasketaan kaste, mirhallavoitelu, katumus, ehtoollinen, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu.

Yleisesti voisi sanoa, että sakramentilla tarkoitetaan pyhää toimitusta, jossa Jumalan armo toimii näkyvän välikappaleen kautta. Tämä johtuu siitä, että me ihmisinä olemme sielullisen ja ruumiillisen maailman osia ja tarvitsemme sielun kumppaniksi jotain aistein havaittavaa. Eräs merkittävimmistä kirkkoisistä, pyhä Johannes Damaskolainen, totesi 700-luvun alussa näin: ”Koska Aadam on hengellinen, piti synnytyksenkin olla hengellinen, niin kuin ruoankin. Mutta koska olemme ikään kuin kaksinkertaisia ja yhdistettyjä, pitää synnytyksenkin olla kaksinkertainen, niin kuin ravinnonkin yhdistettyä. Synnyttyämme vedestä ja Hengestä, nimittäin pyhästä kasteesta, ravintonamme on itse elämän leipä, Herramme Jeesus Kristus, joka tuli alas taivaasta.”

Sakramenttien kautta ihminen siis osallistuu Jumalan armosta tavalla, joka kirkon ulkopuolella ei ole mahdollista. Sakramenttien toimittamiseen tarvitaan aina ortodoksinen pappi, paitsi joissain tapauksissa voidaan hyväksyä myös maallikon toimittama hätäkaste. Pappi toimii sakramentteja toimittaessaan Jumalan työkaluna, eikä hänen oma hengellinen tilansa vaikuta sakramenttien pätevyyteen. Sakramentit, erityisesti ehtoollinen, ovatkin paras väylä ihmiselle lähestyä Jumalaa, ja niiden kautta ihmisen kaikki elämänvaiheet pyhitetään.

Kaste ja mirhallavoitelu

Kasteeseen liittyy oikeastaan joukko erilaisia toimituksia. Ortodoksisessa kirkossa harjoitetaan pääsääntöisesti lapsikasteita. Heti lapsen synnyttyä pappi lukee lapsivuoteen äärellä rukouksia; kahdeksantena päivänä syntymästä toimitetaan nimenanto; neljäntenäkymmenentenä päivänä syntymästä taas toimitetaan niin sanottu kirkottaminen, jonka yhteydessä äiti otetaan takaisin kirkon yhteyteen ja lapsi kannetaan seurakunnan keskelle. Varsinainen kaste toimitetaan yleensä sylivauvoille, ja sen edellä luetaan eksorkismit eli rukoukset pahojen henkien karkottamiseksi. Kaste toimitetaan ortodoksisen tavan mukaan mieluiten kirkossa joko erillisenä toimituksensa tai liturgian eli ehtoollisjumalanpalveluksen yhteydessä, ja se toimitetaan kolmesti upottamalla. Kasteen tärkein tehtävä on liittää lapsi seurakunnan eli Kristuksen ruumiin jäseneksi: se ei ole nimenantotoimitus, vaikka joskus nimi annetaankin varsinaisen kastetoimituksen edellä. Kasteessa kaikki synnit annetaan anteeksi ja ikään kuin annetaan mahdollisuus uuteen, synnittömään elämään. Kasteen armo tulisi kuitenkin pyrkiä säilyttämään koko elämän ajan.

Kastetoimituksen osana toimitetaan myös mirhallavoitelu, joka tarkoittaa käytännössä papin siveltimellä lapsen otsaan, poskiin, käsiin ja jalkoihin sivelemää pyhää öljyä. Tämän öljyn Suomen ortodoksiset kirkot saavat säännöllisin väliajoin Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista. Tämä ilmaisee piispan apostoleista asti välittämää traditiota. Mirhallavoitelu on kasteen täydellistäjä: sivellessään öljyä pappi lausuu ”Pyhän Hengen lahjan sinetti” – toisin sanoen mirhallavoitelu antaa meille Hengen armolahjat, jotka tukevat meitä säilyttämään kasteen armon. Mirhallavoitelu voidaan toimittaa myös erikseen esimerkiksi silloin, kun joku kristillisen, Kolminaisuuden nimeen kasteen saanut henkilö liittyy ortodoksisen kirkon jäseneksi. Jos kastetta ei ole toimitettu Kolminaisuuden nimeen, tulee kyseessä oleva henkilö kastaa.

Katumus

Synti etäännyttää ihmisen Jumalasta ja tahrii kasteen puhtaaksi pesemän sielun. Tällöin tarvitaan paluuta kirkon yhteyteen: tämä tapahtuu katumuksen sakramentissa eli synnintunnustuksessa. Käytännössä siinä uskova ihminen keskustelee henkilökohtaisesti papin kanssa, jota kutsutaan rippi-isäksi (siksi joskus katumuksen sakramentistakin käytetään nimitystä rippi). Tässä keskustelussa uskova kertoo papille itseään vaivaavia asioita, joihin pappi puolestaan tarjoaa omia neuvojaan. Synnintunnustuksella käydyt keskustelut ovat vaitiolovelvollisuuden piirissä. Kreikan kielellä katumuksesta käytetään yleisimmin termiä ”metanoia” eli mielenmuutos: sakramentin lopuksi luettavan anteeksiantorukouksen lisäksi katumuksen täydellistä se, että katuja myös lopettaa kyseisen synnin harjoittamisen. Joissain tilanteissa pappi voi antaa katuvalle niin sanotun epitimian eli katumusharjoituksen, jonka aikana ehtoolliseen osallistuminen ei ole sallittua. Näin katumuksen sakramentissa jokainen uskova saa ulkopuolisen mielipiteen omasta hengellisestä elämästä ja pääsee myös harjoittelemaan kuuliaisuutta omaa rippi-isää kohtaan. Ihanne onkin, että synnintunnustus tapahtuu aina samalle papille, jotta tämä pääsisi seuraamaan kunkin rippilapsensa yksilöllistä hengellistä kehitystä ja määräämään siihen sopivat katumuksen lääkkeet.

Katumuksen tulisi varsinaisen synnintunnustuksen lisäksi olla läsnä ihmisen omassa arjessa. Ilta- tai aamurukousten yhteydessä on hyvä pyytää Jumalalta anteeksi kaikkia päivän aikana tapahtuneita rikkomuksia. Lisäksi on hyvä tehdä välittömästi sovinto kaikkien ihmisten kanssa. Näin katumus tulee osaksi ortodoksien arkea.

Ehtoollinen

Ehtoollista pidetään sakramenttien sakramenttina ja kaikkien muiden sakramenttien täydellistäjänä. Siinä uskoville tarjotaan leipä ja viini, jotka liturgiapalveluksen aikana muuttuvat Pyhän Hengen avuksihuutamisen kautta todellisesti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Kyse ei siis ole symboleista vaan todellisesta muutoksesta. Ortodoksisissa liturgioissa papisto nauttii ehtoollislahjat erikseen, kun taas maallikoille jaetaan suoraan suuhun lusikalla viiniin sekoitettu leipä. Tämän tarkoituksena on suojella ehtoollista putoamasta maahan tai uskovien vaatteille. Ehtoollista voidaan erityistapauksissa jakaa myös liturgian ulkopuolella esimerkiksi sairaille, jotka eivät itse pääse kirkkoon.

Ehtoollinen sakramenttien täydellistäjänä tarkoittaa, että muiden mysteerioiden toimittamisen jälkeen käydään yleensä ehtoollisella. Ehtoollista pidetäänkin koko kirkon tärkeimpänä asiana: koska Kirkko on Kristuksen ruumis, on Kristuksen ruumiista osallistuvien yhteisö se, mikä Kirkko todellisuudessa on. Samaan ruumiiseen kuuluminen tarkoittaa sitä, että kaikilla kirkon jäsenillä on samanlainen tahto kulkea kohti pyhyyttä. Siksi ortodoksiseen ehtoolliseen voivat osallistua vain ne, jotka tunnustavat ortodoksista uskoa, eikä toisaalta ortodoksi saa osallistua muiden kirkkojen ehtoolliseen. Koska ehtoollinen on pyhä tapahtuma, tulee siihen myös valmistautua: edeltävästä keskiyöstä alkaen ei minkään ruoan tai juoman, ei edes veden, nauttiminen ole sallittua kuin terveydentilan vaatimista syistä, ja uskovien tulisi valmistautua ehtoolliseen erityisten rukousten kautta ja toisilta anteeksi pyytäen. Myös säännöllinen katumuksen sakramenttiin osallistuminen on edellytys ehtoolliseen osallistumiselle. Tällöin ehtoollinen tulee uskovalle syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi.

Sairaanvoitelu eli rukousöljypalvelus

Sairaanvoitelu on pyhä toimitus, jossa oliiviöljyä siunataan seitsemän kertaa seitsemän epistola- ja evankeliumiluvun sekä rukouksen säestämänä. Perinteen mukaan sairaanvoitelun toimittaa seitsemän pappia, mutta aina tähän ei olosuhteiden takia pystytä. Toimituksen taustat ovat Uuden testamentin Jaakobin kirjeessä, jossa apostoli kehottaa: ”Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan” (Jaak. 5:14–15).

Sairaanvoitelu ei ole sama asia kuin niin sanottu viimeinen voitelu, vaan se voidaan toimittaa milloin tahansa sairauden hetkellä. Tällöin siihen liittyy usein myös ehtoollisen nauttiminen. Monissa kirkoissa on tapana toimittaa yleinen sairaanvoitelu ennen joulua ja pääsiäistä: näihin voi osallistua kuka tahansa, koska kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia ruumiillisia tai sielullisia sairauksia.

On hyvä kuitenkin muistaa, että ortodoksisessa hengellisessä perinteessä ruumiillinen terveys ei ole itseisarvo. Toisin sanoen terveys ei ole merkki Jumalan siunauksesta, kuten joissain protestanttisissa suuntauksissa opetetaan, vaan pyhäkin ihminen voi olla vakavasti sairas. Sairaus tulee nähdä aina mahdollisuutena hengelliseen kasvuun.

Avioliitto

Tämä sakramentti ei koske kaikkia ihmisiä, toisin kuin edelliset. Ortodoksinen kirkko rohkaisee jäseniään valitsemaan kahden elämäntavan – avioliiton tai luostarielämän – välillä, vaikka yksinelämistäkään ei sinänsä kielletä. Avioliitto on miehen ja naisen välille solmittava sopimus yhteiselosta Jumalan kunniaksi. Kanonien eli ortodoksisten kirkkosääntöjen mukaan vain ortodoksien kesken solmitut avioliitot ovat sallittuja, mutta nykyään sallitaan myös ortodoksien ja muiden kristittyjen väliset liitot. Ortodoksien ja ei-kristittyjen välisiä liittoja ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan siunaa.

Avioliitto voidaan toimittaa kasteen tavoin erillisenä toimituksena tai liturgian yhteydessä. Tämä korostaa sitä, että avioliitto ei ole vain kahden ihmisen välinen rakkaudenosoitus, vaan se on seurakunnan keskellä solmittu liitto, jonka keskuksena on Kristus. Siksi ortodoksinen kirkko lähtökohtaisesti ajattelee, ettei tällaista Jumalan edessä solmittua liittoa tulisi purkaa, vaikka kirkko ihmisrakkaudessaan voikin vihkiä saman ihmisen avioliittoon kolmesti. Toisella ja kolmannella kerralla toimituksen kaava on kuitenkin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla: tekstit ovat vahvasti katumuksen sävyttämiä.

Ortodoksisen häätoimituksen tärkein osa on niin sanottu kruunaus, jossa avioparin päiden yllä pidellään kruunuja tai heidän päihinsä asetetaan seppeleet. Kruunut symboloivat paitsi sitä, että mies ja vaimo ovat perheensä johtajia, myös marttyyrikilvoitusta. Miehen ja vaimon on uhrauduttava toistensa puolesta hyvän avioliiton takaamiseksi. Siksi kruunauksen jälkeen seuraa saatto kirkon keskellä olevan ympäri papin johdattamana, ja sen aikana lauletaan muun muassa veisua ”Oi pyhät marttyyrit, jotka olette hyvän kilvoituksen kilvoitelleet ja uskon säilyttäneet...”

Pappeus

Tämäkään sakramentti ei koske kaikkia ihmisiä. Pappeuteen ortodoksisessa kirkossa hyväksytään vain miehiä, koska pappi on Kristuksen kuva: mutta pelkkä miessukupuoli ei ole pappeuteen riittävä kriteeri, vaan kirkko kutsuu pappeuteen ainoastaan siihen kelvolliset. Kanoninen perinne säätelee perusteita, joilla pappeuteen tulevia arvioidaan: he eivät esimerkiksi saa olla toisessa avioliitossa tai liitossa ei-ortodoksin kanssa. Myös esimerkiksi uhkapelejä ja epäjumalien palvontaa pidetään pappeuden esteenä.

Ortodoksisen kirkon pappeuden eri asteet jaetaan niin sanottuihin alempaan ja ylempään pappeuteen, joista lähinnä ylemmän pappeuden edustajat ovat jumalanpalvelusten toimittamisen kannalta merkittävässä roolissa. Tämä ryhmä puolestaan jakautuu kolmeen asteeseen: diakoneihin, pappeihin ja piispoihin. Diakonien tehtävänä on avustaa pappeja ja piispoja jumalanpalveluksissa. Papit voivat puolestaan toimittaa jumalanpalveluksia ja mysteerioita (pappeuden sakramenttia lukuun ottamatta) oman piispan valtuutuksella. Ylin pappeuden aste on puolestaan piispuus: kreikankielinen piispaa tarkoittava sana ”episkopos” tarkoittaa valvojaa. Piispa on siis oman hiippakuntansa papiston ylin esimies, jolla on myös valtuutus vihkiä pappeja.

Sakramentaalinen elämä

Kuten monien sakramenttien kuvauksen kohdalla on käynyt ilmi, eivät sakramentit ole taianomaisia riittejä, jotka tulee suorittaa tiettynä ajankohtana tiettyyn tarpeeseen. Sakramentaalisuus ulottuu niin mysteerioihin valmistautumisesta niiden välittämän armon säilyttämiseen. Siksi ortodoksisessa teologiassa usein puhutaan koko elämästä sakramenttina, liturgiana liturgian jälkeen. Se, ettei sakramenttien määrää ole virallisesti rajattu, kertoo juuri tästä Jumalan armon toiminnan ulottumisesta kaikkiin ihmiselämän aspekteihin: kaikki arjenkin toiminnot voidaan nähdä pyhittävinä tapahtumina.

Pappismunkki Damaskinos



Käspaikka

Se oli buoban parahan perintö,

siitä siirtyi emolle,

muamo sen minulle antoi,

käspaikaksi käkesi.

Pitkä, kapea, molemmista päistään samalla tavoin koristettu pyyheliina, käspaikka, tunnetaan perinteisesti ortodoksisen karjalaisväestön tekstiilinä. Käspaikat liittyvät myös muihin kulttuureihin, erityisesti venäläiseen ja ukrainalaiseen kulttuuriperintöön. Sitä käytetään myös runsaasti Itä-Euroopassa, esimerkiksi Romaniassa, Bulgariassa, Armeniassa ja Puolassa.Vastaavanlainen rituaaliliina tunnetaan laajalti muuallakin, ja sen juuret ulottuvat tuhansien vuosien takaisiin alkuperäiskansojen uskomuksiin. Muinaisten esiäitiemme kirjomat jumalattaret ovat myöhemmin muuttuneet Jumalanäidiksi ja suojelusenkeleiksi.

Pituutta käspaikalla voi olla 2–3 metriä, joskus jopa huomattavasti enemmän. Tavallisin leveys on 30–40 cm. Materiaali on alkuperäisimmillään kotona kudottua pellavapalttinaa. Koristelu on tehty pistokirjonnan tai kankaankudonnan tekniikalla, myös eri tekniikoita yhdistäen. Kirjontalanka on aiemmin ollut kotona kehrättyä ja värjättyä pellavalankaa, myöhemmin tehdasvalmisteista puuvillalankaa. Karjalassa yleisimmin käytetyt värit olivat punainen ja valkoinen.

Nimitys käspaikka on Suomessa vakiintunut yleiseen käyttöön, vaikka tästä tekstiilistä on eri murrealueilla käytetty monia muitakin nimiä, karjalankielinen nimitys on käzipaikku. Karjalankielinen sana paikka tarkoittaa liinaa tai huivia. Aunuksessa yleisesti käytetty vuarupaikka muunnoksineen viittaa seinässä olevaan puunaulaan eli vaarnaan, johon liina ripustettiin. Inkeriläisten käyttämä nimitys vaarnikko eli vaarnike on samaa kantaa, mutta heilläkin on tälle rakkaalle lapselle monta nimeä, sellaisia kuin käsriepu ja käziräpäkkä sekä käyttötarkoitukseen viittaava obraaznikka (obraz - tarkoittaa ikonia, obraaznikka ikonin yhteyteen liitettyä), jota pidettiin suurnurkassa ikonin yllä. Käyttöyhteyksiin viittaavat myös vaatetukseen liittyvä vyörätti, asunnon koristamisessa käytetty seinärätti, hevosen luokkiin solmittu luokka- eli luokkiliina, kalmistojen risteihin sidotut tuulipaikat, muistiliinat tai itkuliinat ja monet muut eri alueilla esiintyvät nimitykset. Hyvin arkisilta kuulostavat näiden rinnalla samasta tekstiilistä käytetyt nimet silmipyyhe, käspyyhe ja hantuuki.

Käspaikkojen kuviointi on rikasta. Kuvioilla oli aikaisemmin enemmän symbolista merkitystä. Abstrakti muoto saattoi merkitä luonnonilmiötä: suora viiva maata, aaltoviiva vettä, risti tulta, ja ympyrä, neliö tai vinoneliö aurinkoa. Osa kuvioista on ”kantautunut” kaukaa sukupolvilta toisille; samaa kuviota on ommeltu ulkomuistista uudelleen ja uudelleen. Aikojen kuluessa kuviomaailmaan on saatu uusia vaikutteita, esimerkiksi kaupunkilaisvaikutteena syntynyt kukkamaljakkoaihe. Erityisesti kasvi- ja eläinaiheet ovat olleet suosittuja karjalaisissa käspaikoissa geometristen kuvioiden ohella. Puukultti on ollut tärkeää karjalaisten uskomuksissa. Aiheesta on toteutettu käspaikkoihin lukemattomia muunnelmia. Elämänpuu voi haaroittuvine oksineen ja niille sijoiteltuine lintuineen voi täyttää koko käspaikan pään. Lintu on ollut yksi rakkaimmista kuvioaiheista karjalaisilla käspaikan kirjojilla. Lintu symboloi lämpöä, valoa ja satoa. Tuttujen ”kukkilintujen” ja ”mehtikanojen” ohella kirjottiin myös uhkeita itämaisia riikinkukkoja. Linnut symboloivat onnea ja niitä on suosittu etenkin hääkäspaikoissa. Lintuja on käytetty myös haudoille tuoduissa itkuliinoissa. Vanhan uskomuksen mukaan sielu poistuu ruumiista linnun hahmoisena, sielulintuna. Käspaikkoihin voidaan kirjoa myös henkilöiden monogrammeja, vuosilukuja ja lyhyitä tekstejä. Yleisimpiä teemoja ovat siunauksen pyyntöön ja peseytymiseen liittyvät tekstit.

Ensimmäinen mielikuva käspaikasta on monille kauniisti koristettu liina karjalaisen pirtin suurnurkassa ikonin ylle asetettuna. Monet ovat myös lukeneet kuvauksia karjalaisista vieraspidoista, jolloin pitkät käspaikat on levitetty vieraiden polville käsien pyyhkimistä varten ja murujen kerääjiksi. Tai muistiin on piirtynyt kuva ovensuuhun sijoitetusta nokallisesta käsastiasta ja sen viereen ripustetusta pyyhkeestä, käspaikasta. Pirtit koristettiin Karjalassa juhlia varten. Pirttien koristaminen käspaikoilla häihin, hautajaisiin ja muistajaisiin tunnetaan koko Karjalan alueella.

Käspaikka, jota käytettiin syntymän yhteydessä äidin ja kätilön rituaalisessa käsien pesussa ja kuivaamisessa, luovutettiin kätilölle. Synnytyksen jälkeen sukulaisten ja ystävien tuomat rotinat voitiin kääriä käspaikkaan. Käspaikka olikin tyttölapsen kapioiden alku. (Rotinat tarkoittavat ruokalahjoja, joita viedään vastasyntyneen vauvan perheeseen.) Kasteen yhteydessä papille lahjoitettiin käspaikka johon hän kuivasi kätensä.

Käspaikkoja valmistettiin ja hankittiin kapioiksi. Tyttöjen kädentaitoja arvostettiin. Kirjottujen käspaikkojen määrästä ja laadusta pääteltiin kuinka taitava ja ahkera nuorikko oli. Morsian lahjoitti käspaikkoja patvaskalle eli puhemiehelle, papille, sulhasen sukulaisille ja häävieraille. Sulhaselle morsian antoi käspaikan jo häistä sovittaessa. Käspaikat sidottiin vyötärölle tai olan yli. Hääkulkueissa hevosen luokit koristettiin luokkiliinalla. Sulhasen äiti vastaanotti nuorenparin käsissään käspaikka, ikoni, leipä ja ohran jyviä, joita kylvettiin parin päälle heidän onnekseen. Paikoin käspaikkoja on käytetty hääpuvun osina, vyöliinoina ja pään peitteinä. Tässä käytössä niiden merkitys on ollut symbolinen, eli suojella pahoilta voimilta.

Pyyheliinoja ripustettiin puiden oksiin ja niitä palvottiin – niillä oli uhrin merkitys puukultissa. Erityisesti karjalaisilla pyhät puut ja lehdot säilyivät varsin kauan esi-isien ja vainajien tyyssijoina, jonne uhri- ja lepytyslahjoina on tuotu ruokaa sekä liinoja ja kankaanpaloja. Näitä nimitettiin tuulipaikoiksi, itkuliinoiksi ja muistiliinoiksi. Tapojen kristillistyttyä käspaikkoja vietiin yhä vainajan muistoksi hautaristeihin ja kirkkoihin. Käspaikkoja on muutenkin ollut tapana antaa kirkkoihin esim. omaisen kuoltua tämän nimikkoikonille, tai sairauden paranemisen toivossa. Äänellä itkijä, itkuvirren esittäjä, painoi poskeaan vasten käspaikkaa.

Käspaikalla on ollut myös välittäjän rooli. Se on mielletty eräänlaiseksi yhdistäväksi tieksi tämän maailman ja "tuonilmaisen" välillä. Kuolemantapauksen yhteydessä ja muistajaismenojen aikaan oli ennen monin paikoin Karjalassakin tapana asettaa ikkunasta ulos käspaikka sielun kulkutieksi, "pellavaisiksi portaiksi". Vainajalle varattiin kotiin vesiastia ja käspaikka sielun pesemistä varten.

Hautajaishevosen luokissa liinan tehtävänä oli varottaa vastaantulijoita kalman tarttumiselta, mutta myös suojella hevosta. Käspaikkoja käytettiin myös arkun kantoliinoina ja hautaanlaskuliinoina. Näistä vanhoista karjalaisista perinteistä on jäänyt jäljelle vain tuulipaikka. Tuulipaikat ovat käspaikkaa kapeampia ja lyhyempiä, ja niitä ripustetaan hautaristeihin muistoksi. Tuulipaikkojen käyttö ei kuitenkaan ole yleistä Suomessa, mutta rajantakaisessa Karjalassa niitä näkee enemmän.

Sitä mukaa kuin ortodoksinen uskonto levisi, käspaikkaan liitetyt vanhat pakanalliset uskomukset vähenivät ja sulautuivat kristillisiin tapoihin. Käspaikkojen kirkollinen käyttö on tuonut niihin uusia kuvioita ja symboleja. Käspaikkoihin on kirjottu kastemaljoja, rukouslauseita ja esirukouspyyntöjä. Kirkkoon valmistetuissa käspaikoissa käytetään usein ristiä niin kirjonnan kuin pitsienkin kuvioina.

Käspaikan yleisin käyttötapa on ripustaa se ikonin ympärille. Etenkin ihmeitätekeviä ja juhlien ikoneita koristetaan liinoin ja kukin. Käspaikkaa käytetään myös Golgata-ikoniin kuvatun Kristuksen harteilla. Golgata-ikoni, myös Golgatan ristiksi kutsuttu, on suurikokoinen ristiinnaulitun kuva, ristin ikoni, joka sijoitetaan kirkkosalin etuosaan. Sen kanssa voidaan käyttää myös toista käspaikkaa. Kristuksen ikoniin maalataan liina lannevaatteeksi, ja sen päälle voidaan sitoa käspaikka.

Ikonien koristaminen erilaisilla liinoilla on vanhaa perinnettä. Seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 787 päätettiin, että ortodoksinen kirkko kunnioittaa ikoneita yhdenvertaisina pyhän Herran ristin ja evankeliumin rinnalla. Reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä suojataan rasioin ja peittein, ehtoollisastioiden päällä käytetään ehtoollispeitteitä ja ikoneita suojataan riisoin, kiotakaapein ja koristeliinoin. Näiden tarkoituksena ei kuitenkaan ole peittää ikonia, vaan osoittaa kunnioitusta ja kaunistaa ikonia. Ikoniliinoissa, pelenoissa (= ikonin alapuolelle ripustettava koristeliina) ja käspaikoissa käytetyt kuva-aiheet ja symboliikka kertovat ikonin merkityksestä ja tärkeydestä.

Käspaikkaa käytettiin karjalaisissa kodeissa pyyheliinana. Käspaikkaa käytetään pyyhkeenä myös kirkossa. Ennen liturgian alkua ja ehtoollisen toimittamisen yhteydessä piispa pesee kätensä ja lukee käsienpesurukouksen. Pyyhkeenä käytetään usein käspaikkaa: sen kauneudella korostetaan rituaalin arvokkuutta.

Suuren viikon palvelukset muodostavat koskettavan ja rikkaan kokonaisuuden. Suurena torstaina eli kiirastorstaina muistellaan kuinka Kristus viimeisellä aterialla pesi ja kuivasi apostolien jalat: Tämän tapahtuman muistoksi suuren torstain aamupalveluksen yhteydessä piispa pesee papiston jalat ja kuivaa ne käspaikkaan, johon hän on vyöttäytynyt.

Ristisaatoissa käspaikka voidaan laittaa ikonin ja alttarievankeliumin kantajan kaulan ympäri tai käsivarsille niin, että ikonia ja alttarievankeliumia kannetaan käspaikan päällä. Aikoinaan Karjalassa kylien läpi kulkevia ristisaattoja tervehdittiin avoimen ikkunan edessä pitämällä käsissä ikonia ja käspaikkaa.

Ortodoksisissa kirkoissa ja tšasounissa käytetään kaltevatasoisia lukupöytiä eli analogeja. Analogin päälle puetaan kirkkovuoden värin mukainen vaate ja liina. Liinana voidaan käyttää myös käspaikkaa. Kauniisti kirjotut pellavaiset käspaikat sopivat hyvin puurakenteisiin tšasouniin.

Rovasti Erkki Piiroinen muistelee kirjassa ”Käspaikat – pyhäiset pyyhkiet” rehtori Nikolai Valmolta saamaansa opetusta Sortavalan pappisseminaarissa 1930-luvulla: Pappi ei toimita mitään kirkollista palvelusta ilman pappeutensa tunnusta, epitrakiilia. Jos pappi kuitenkin joutuu tilanteeseen, jossa hänen tulee toimittaa papillinen palvelus, eikä hänellä ole epitrakiilia mukanaan, hän voi pyytää käyttöönsä puhtaan käspaikan, siunata sen ja asettaa kaulansa ympärille. Näin pappi voi toimittaa pyydetyn palveluksen: kasteen, vihkimisen, ripityksen tai vainajan siunaamisen. Tässä tilanteessa käspaikka toimii arvokkaassa tarkoituksessa epitrakiilin sijaisena. Tämän jälkeen käspaikkaa ei saa enää käyttää arkisesti pyyhkeenä tai kaitaliinana. Näin voidaan menetellä nykyäänkin, mutta käytäntö on varmasti hyvin harvinainen.

Piispa Arseni on kertonut, että jos tyttö kuoli ennen avioitumistaan, voitiin hänen kapioiksi ompelemansa käspaikat lahjoittaa luostariin. Seurakuntalaiset osallistuvat kotikirkkojensa kaunistamiseen lahjoittamalla ompelemiaan tekstiilejä, käspaikkoja ja maalaamiaan ikoneita.

Venäjällä ja Romaniassa käspaikkojen mallit ovat muuttuneet paljon perinteisistä esittävämpään suuntaan. Suomessa pienten uudistusten rinnalla vanha traditio on pysynyt vahvana ja hyvän maun rajoissa. Esimerkiksi ei ole ryhdytty käyttämään räikeitä värejä, ja materiaaleina käytetään yhä luonnonmateriaaleja, pellavaa ja puuvillaa. Vanha perinne voi olla pohjana uusille ideoille, perinne ei ole vain vanhan kopioi­mista, vaan myös uuden luomista.

Karjalaisesta ruokaperinteestä

Ankarat luonnonolosuhteet ja syrjäinen sijainti kaukana suurista keskuksista ovat muovanneet suomalaista ruokakulttuuria kautta aikojen. Jako itäiseen ja läntiseen ruokatalousalueeseen alkoi muotoutua jo 1000-luvulla idän ja lännen kirkon eron myötä. Itäisen ja erityisesti karjalaisen ruokatalouden tärkeimmät piirteet ovat uunin käyttö ruuanvalmistuksessa, piirakat ja kukot, mieltymys happamaan makuun sekä runsas kalan, kasvisten sekä erityisesti sienten käyttö. Jako itäiseen ja läntiseen ruokakulttuuriin säilyi jossain muodossa 1940-luvulle saakka. Itäinen alue edustaa rikkainta leipäkulttuuriamme; erilaiset rieskat, lukemattomat piiraat ja piirakat, kukot ja kukkoset, pyöröt ja muut tevokset ovat siitä parhaana osoituksena.



Karjalaisasutusta on ollut kautta aikojen sekä Venäjän että Suomen vaikutuspiirissä. Oheisesta kartasta näet Karjalan eri alueet ennen vuotta 1940. Suomeen kuulunut Karjala voidaan ruokaperinteen mukaan jakaa kolmeen osaan: Pohjois-Karjalaan (1), Raja-Karjalaan sekä (2) Etelä-Karjalaan ja Karjalan kannakseen (3). Venäjän Karjalassa voidaan erottaa kaksi aluetta Aunuksen Karjala (4) sekä Vienan Karjala (5). Omaksi alueekseen on tapana vielä erottaa Laatokan Karjala, joka sijoittuu Laatokan pohjoispuolelle Sortavalan kaupungin ympäristöön. Tämän alueen ruokaperinteessä on piirteitä Pohjois- ja Etelä Karjalan sekä Raja-Karjalan perinteestä.

Suomen puoleisen Karjalan alueista Pohjois-Karjala oli köyhää takamaata, jonne muutti 1600-luvulla luterilaista väestöä Savosta. Heitä alettiin kutsua nimellä ruottsit, sillä he olivat laajenevan Ruotsin valtakunnan alamaisia. He toivat samalla uusia vaikutteita alueen ruokaperinteeseen mm. savolaismalliset kukot.

Raja-Karjalan ruokaperinne oli hyvin samanlaista kuin Aunuksen alueella. Vaikutteet saatiin idästä päin Venäjältä ja alueen asukkaat olivat uskonnoltaan pääosin ortodokseja. Uskonnon vaikutus näkyikin selvästi vuotuisessa ruokataloudessa mm. paastosääntöinä.

Etelä-Karjala ja Karjalan kannas olivat vaurainta Karjalaa. Niiden kukoistuksessa näkyi Viipurin ja Pietarin läheisyys. Kaupunkilaisvaikutteet levisivät myös maalaisväestön ruokapöytiin nopeammin kuin Raja- ja Pohjois-Karjalassa.

Nykyään itäisessä Suomessa liikkuva matkaaja voi tutustua karjalaiseen ruokaperinteeseen Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnissa. Rajakarjalainen perinne levisi evakkojen mukana ympäri Suomea. Häivähdyksen tästä perinteestä tavoittaa ohutkuoristen piirakoiden muodossa Pohjois-Karjalan itäisimmässä kunnassa, Ilomantsissa.

Idän kirkko muovasi karjalaista ruokakulttuuria

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Karjala jaettiin Ruotsin ja Venäjän vaikutuspiiriin. Valtiollinen jako merkitsi samalla uskonnollista jakoa; läntinen Karjala jäi roomalaiskatolisen kirkon vaikutuspiiriin. Karjalan itäosissa ortodoksinen uskonto säilytti valta-asemansa aina 1617 solmittuun Stolbovan rauhaan saakka, jolloin Ruotsin valtio alkoi työntyä itään päin. 1700-luvulle tultaessa paljon Karjalan alueen ortodoksiväestöä oli paennut Venäjälle ruotsalaisten harjoittaman vero- ja uskontopolitiikan tieltä.

Yhtenäinen ortodoksinen ja karjalainen alue hajosi myös ruokatalouden osalta. Ainoastaan Raja-Karjalassa säilyi tiivis, ortodoksinen yhtenäiskulttuuri vuoteen 1940 saakka. Tämän lisäksi Pohjois-Karjalaan jäi kaksi tiiviimpää ortodoksikeskittymää Ilomantsiin ja Liperin Taipaleelle.

Ruokatottumukset ovat osa kulttuuria ja ne siirtyvät perheen sisällä uudelle sukupolvelle. Karjalassa idän kirkon traditio muovasi ruoka- ja tapakulttuuria satojen vuosien ajan. Lännestä tulleet luterilaiset, joita kutsuttiin Karjalan kannaksella savakoiksi ja Pohjois-Karjalassa ruotseiksi, toivat mukanaan omia tapojaan ja tottumuksiaan.

Kirkon vaikutus yksittäisen ihmisen elämään oli ennen vanhaan huomattavasti suurempi kuin nykyään. Ortodoksinen kirkko on opetuksessaan kautta aikojen korostanut paastoa. Paastossa on kysymys ennen kaikkea valmistautumisesta kirkkovuoden suuriin juhliin siten, että ihminen kiinnittää huomiota hengelliseen tilaansa osallistumalla katumuksen sakramenttiin.

Paastossa eli suuressa pyhässä pidättäydytään eläinkunnan tuotteista kuten lihasta ja maitotaloustuotteista. Muutenkin syödään ja eletään kaiken kaikkiaan yksinkertaisemmin sekä jätetään ylenmääräinen ilonpito vähemmälle. Suuressa paastossa ortodoksinen kirkko ei esimerkiksi vihi avioliittoon. Suuri paasto alkaa seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Tämän lisäksi on kuuden viikon paasto ennen joulua sekä lyhyemmät paastot elokuussa ja kesäkuussa. Idän kirkon paastosäännöt ovat vaikuttaneet karjalaiseen ruokakulttuuriin monella tavoin. Runsas ja monenkirjava kukko- ja piirakkaperinne, monipuolinen sienten, kasvisten ja kalan käyttäminen sekä imelletyt jauho- ja marjapuurot lienevät alkujaan olleet ortodoksisen paastokulttuurin ilmentymiä.

Yhteinen ateria oli ennen vanhaan tärkeä tapahtuma ja sillä on myös kristillinen tausta. Ortodoksisessa kirkossa seurakunnan jäsenten välistä ehtoollisyhteyttä verrataan usein ateriayhteyteen. Johannes Krysostomos kehottaa jokaisessa ortodoksikirkossa luettavassa pääsiäissaarnassaan kaikkia tulemaan juhlailoon mukaan: ”Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa. Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon. Riemuitkaa kaikki oikeamielisyyden rikkaudesta. Riemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista.”

Ortodoksisessa kirkossa korostetaan ateriayhteyttä myös tuonilmaisiin siirtyneiden kanssa; Venäjän Karjalassa on vielä tänä päivänäkin tapana jättää hautajaisaterialla tyhjä paikka pöydässä poismenneelle.

Ruokaa tärkeämpi tällä aterialla on yhteinen, jaettu pöytä, jossa syntyy ateriayhteys tämän- ja tuonilmaisten välille. Yhteisen pöydän jakamiseen ei sovellu ruuan ottaminen nykysuomalaiseen tapaan noutopöydästä muualla syötäväksi, vaan kaikki pöytään tuotu ruoka jaetaan ja nautitaan yhteisesti. Yhteisen pöydän ajatus soveltuu kaikkiin aterioihin. Kiireetön ateriointi yhdessä läheisten ja ystävien kanssa ravitsee ruumiin ja sielun. Lännestä 1900-luvun alussa myös Karjalaan levinneen noutopöydän idea ei ole niinkään yhteen tuleminen eikä jakaminen, vaan itselle ottaminen.

Kirkollinen praasniekkaperinne vaikutti myös ruokakulttuuriin. Ortodoksialueilla jokaisen kylän kirkolla tai tsasounalla oli oma praasniekka eli ’kirkon nimipäivä’. Luterilaisilla alueilla vietettiin kihupyhiä. Juhlia oli paljon ja ne kestivät monesti useamman päivän. Esimerkiksi Salmin pitäjässä oli vuodessa 39 praasniekkaa ja lisäksi 15 kirkollista juhlapäivää. Kirkollisen merkityksen lisäksi näillä juhlilla tavattiin sukulaisia ja tuttavia sekä katsastettiin mahdollista tulevaa puolisoa. Ruualla ja seurustelulla oli suuri merkitys praasniekan onnistumiselle. Ruokia valmisteltiin pitkään ja huolellisesti ja pukeutumiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Karjalaisissa pidoissa vallitsi hilpeä tunnelma.

Myös karjalaisen vieraanvaraisuuden taustalla on kristillinen lähimmäisenrakkauden perinne. Karjala on ollut kautta aikojen idän ja lännen rajalla, valtaapitävät ovat vaihdelleet ja ortodoksirahvaan on pitänyt oppia tulemaan toimeen vieraiden ja myös toisuskoisten kanssa. Länsi-Suomessa vierastarjoilun määrä oli säädelty ennalta kun taas karjalassa taas tarjoilu määrittyi tilanteen mukaan. Vieraanvaraisuutta osoitettiin niin kauan, kunnes vieras tuli kylläiseksi. Karjalaiseen kestitykseen kuului myös palvelualttius, ruokaa kiiruhdettiin tarjoamaan nopeasti lisää. Länsisuomalainen tarjoilu oli rauhallisempaa.

Sotien jälkeen havaittiin paljon erilaisuuksia evakkojen ja heidän sijoituspaikkakuntiensa väestön tavoissa. Kasku kertoo hämäläisen pitoemännän kehottaneen vieraita nauttimaan pöydän antimista. Nopealiikkeiset karjalaiset noudattavat käskyä heti, jolloin emäntä säikähtäneenä parahti ja pyysi karjalaisia odottamaan, että ’hämäläisetkin saa’. Myös ruuan ottamisjärjestyksessä oli eroja, lännessä se määräytyi varallisuuden mukaan, idässä taas iän perusteella. Karjalaisten vilkkaus tuntui aluksi yllättävältä mutta samalla vapauttavalta. Sanonnaksi tulikin, että ”karjalaiset hautajaiset ovat hauskemmat kuin hämäläiset häät”. Monista juhlista ja runsaasta ruokatarjoilusta lienee myös syntynyt väite karjalaisten syömäköyhyydestä.

Ristinmerkkiä ei saanut tehdä likaisin käsin, niinpä käsiä pestiin ahkerasti: ennen ja jälkeen ruokailun, aamuin ja illoin, töistä palattua. Myös vieraat pesivät tupaan tullessaan ensin kätensä ja

tekivät ristinmerkin ikoninurkkaan päin, ennen kuin tervehtivät isäntäväkeä. Juhlakäspaikka oli kauniisti koristeltu, kun taas arkioloissa kelpasi koristelematonkin. Juhla-aterioilla ja vieraille ruokaa tarjottaessa

pitkää käspaikkaa käytettiin lautasliinana. Se levitettiin useamman vierekkäin istuvan syliin, jolloin ruokailijat pyyhkivät ruuista rasvaantuneet kätensä siihen. Samalla ruokaillessa tippuvat

muruset eivät päässeet lattialle, mikä olisi ollut "Jumalan viljan" häpäisemistä.

Uuni, lämmön ja ruuan lähde

Emännätön talo ja uuniton tupa, niil ei ou mittään virkoo, sanottiin Kiihtelysvaarassa ennen vanhaan. Karjalainen leivinuuni kehittyi varhaiskeskiajalla (500-1000 jKr.)slaaveilta omaksutusta uunityypistä, jossa lämmitys ja ruuanvalmistus yhdistettiin. Uunien rakennusaineena oli luonnonkivi, joista tunnetuin lienee vuolukivi. Se sopi hyvin uunin tekoon, sillä sitä oli helppo työstää ja se varaa hyvin lämpöä. Pohjois-Karjalassa on edelleen käytössä 1800-luvulla rakennettuja vuolukiviuuneja. Karjalaiset

uunimestarit ovat aina olleet arvostettuja ammattimiehiä. Uuninrakentajia tarvitaan edelleen, sillä merkittävä osa nykysuomalaisesta uuniteollisuudesta on keskittynyt Itä-Suomeen.

Leivinuuni oli karjalaisen kodin keskus ja useimmat ruuat kypsytettiin sen lämmössä. Ensin paistettiin kovimmassa lämmössä ohutkuoriset piiraat ja rieskat. Tämän jälkeen lämpötilan hieman laskettua siirryttiin paistamaan leipiä, kukkoja ja kukkosia. Viimeiseksi jälkilämmössä kypsyivät puurot, paistit ja potit. Uunissa hauduttaminen oli käytännöllinen ruuanvalmistusmenetelmänä; ruuan kypsyessä uunissa emännälle jäi aikaa hoidella muita askareitaan.

Uuniruokatalous synnytti myös omaleimaisen ruuanvalmistusvälineistön. Ruokia haudutettiin uunissa savipoteissa ja -ruukuissa, joita valmistettiin Karjalan kannaksella Kyyrölässä. 1800-luvun lopussa ilmestyivät rauta- eli sukunapadat, jotka olivat huomattavasti saviastioita kalliimpia.

Sukunapata on muodoltaan alhaalta kapeneva, keskeltä leveästi pyöristyvä, suuta kohti kapeneva. Sukunapadat ja -potit nostettiin uuniin ja uunista pois uhvatan eli patahangon avulla. Piirakoiden, kukkojen ja leipien paistamiseen tarvittiin monenlaisia puisia leipälapioita.

Monta karjalaa – monenlaisia piirakoita

Perinteisesti piirakat olivat pyhäpäivien ja juhlien herkkuja. Niitä tehtiin häihin, hautajaisiin ja talkoisiin, ja niitä vietiin rotinoiksi vastasyntyneen kotiin. Piirakat olivat karjalaisen elämäntavan erottamaton osa, nykyään ne ovat tulleet laajemminkin osaksi suomalaista ruokakulttuuria. Piirakoiden paistaminen oli ja on yhä naisväen yhteinen juttu. Ennen suuria pitoja piirakat paistetaan usein talkoilla, jolloin nuorempi väki oppii piirakan paistamisen salat ja niksit.

Vuonna 2003 karjalanpiirakka sai EU-direktiivin mukaisen virallisen tuotemäärityksen ( http://ec.europa.eu/agriculture/qual/fi/1211_fi.htm):

”Karjalanpiirakka on avoin, pieni, matala piiras, johon kuuluu ohut kuori sekä sydän eli täyte. Kuoritaikina tehdään vedestä, ruis- ja vehnäjauhoista sekä suolasta. Täyte on yleensä ohra- tai riisisuurimoista keitettyä puuroa tai perunasosetta. Näiden sijaan voidaan käyttää myös keitettyjä, survottuja kasviksia (esim.lanttua, porkkanaa, naurista tai haudutettua kaalia tai sieniä). Karjalanpiirakan koko on tavallisesti 7–20 cm. Karjalanpiirakat ovat muodoltaan pääasiassa soikeita, mutta voivat olla myös pyöreähköjä. Kuoriosa on päältä avoin. Kuoren reunat on käännetty täytteen päälle ja rypytetty. Karjalanpiirakat ovat rapeakuorisia. Kuoren osuus on tavallisesti noin yksi kolmasosa koko tuotteen määrästä ja sydämen eli täytteen osuus noin kaksi kolmasosaa.”

Karjalan alueille kehittyi vuosisatojen kuluessa monenlaisia piirakoita. Hienoimpia tuotoksia ovat keit’inpiiroa (keitinpiirakka), sul’ttsin (sultsina), tsupukku (tsupukka) ja sipanniekku (karjalanpiirakka).

Ortodoksinen paasto

Paasto on kristillisyyden perusopetusta ja toimintaa. Kristillisen paaston esikuvana on itse Jumalan Poika Kristus, joka itse paastosi erämaassa neljäkymmentä päivää (Matt. 4:1-2). Paasto kuuluu myös monien muiden suurten uskontojen perinteeseen ja käytäntöön.

Paastolla on nyky-Suomessa monenlaisia käsityksiä. Suomalaiset puhuvat paastosta lähinnä ruokaan liittyvänä pidättyvyytenä. Siihen verrattuna kristillinen paasto poikkeaa yleisestä paastokäsityksestä.

Kristillinen paasto tarkoittaa monia asioita. Kun ihminen haluaa paastota, hän käy lähimmäisen luona auttamassa, eli antamassa aikaansa toisen ihmisen hyväksi. Kristitylle lähimmäisiä ovat kaikki ympärillä olevat, ja kauempanakin olevat ihmiset.

Paastossa yritämme siis jättää turhat oma asiamme vähemmälle, ja suunnata toimintaamme muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi. Paaston aikana voisimme mm. käydä vanhainkodeissa tai maahanmuuttajaperheissä kysymässä, mitä he toivoisivat suuren juhlan lähestyessä. Yleensä pelkkä yhdessäolo helpottaa. Voimmeko mennä yksinäisten luokse kysymään, mitä heille kuuluu? Kynnys saattaa olla korkea.

Ortodoksinen paasto tarkoittaa jakamista. Se, minkä voimme antaa omasta vapaa-ajastamme, annammekin toiselle ihmiselle tai perheelle. Se, mikä minulta jää yli, annan muille sitä tarvitseville. Se voi olla aineellista tai aineetonta diakoniaa. Ortodoksinen paasto ei korosta vain ruuasta pidättäytymistä, vaan kaiken aineellisen tasaista jakaantumista kaikkien tarvitsevien kesken.

Toisaalta kirkko kehottaa käyttämään yksinkertaisia ja halpoja ruoka-aineita, joiden tuottamiseen ei ole käytetty paljon aikaa eikä rahaa. Ruuan valmistamiseen käytetyn ajan voimme käyttää toistemme hyväksi. Yritämme vähentää ruoan tekemiseen käytettyjä raaka-aineita.

Ruokapaaston tarkoitus on tukea hengellistä paastoa. Se, mitä minulta jää yli, voin antaa toiselle, sille, joka apua tarvitsee. Nykyään näemme ruokajonoja seurakuntien edustoilla ruuanjakelupäivinä. Se kertoo, että minun antama aineellinen apu saattaa olla jollekin toiselle tärkeä.


Paasto on jatkuvaa

Paasto on parhaimmillaan oman elämän puhdistamista sekä hengellisesti että ruumiillisesti. Ihminen on kokonaisuus, jossa ruumis ja sielu ovat yhdenarvoisia ja riippuvassa syy-yhteydessä toisiinsa. Paasto voi opettaa myös itsehillintää.

Ortodoksisessa hurskausajattelussa jokaisen viikon keskiviikot ja perjantait ovat paastopäiviä. Tuota käytäntöä noudatetaan erityisesti luostareissa, mutta on tarkoitettu kaikille kirkon jäsenille. Joissakin perinteissä myös maanantai on paastopäivä. Keskiviikon paastoajattelun taustalla on viikonpäivän muisto. Silloin muistelemme Kristuksen kavaltamista. Perjantaina muistellaan erityisesti Kristuksen kärsimyksiä.

Paastoajoissa ja –käytännöissä on poikkeuksia, jotka on kerrottu ortodoksisessa kalenterissa. Kalenterissa kerrotaan kunkin pyhän ihmisen päivän muisto ja kirkollinen muistojuhla.

Kirkkovuoden pidemmät paastot

Kirkkovuodessa on neljä pidempää paastonaikaa. Paastot valmistavat ihmistä juhlien viettoon. Paastot ovat juhlien valmistava osa. Paastoa ei ole tarkoitettu ruumiin näännyttämiseen tai synkkyyden maksimoimiseen, vaan mielen virkeydeksi, oman sielun tutkiskelemiseksi, lähimmäisen hyväksi toimimiseksi, sekä hengelliseksi kasvuksi ja iloksi.

Joulupaasto

Paastoajat riippuvat kirkkovuoden kierrosta. Kirkkovuosi alkaa 1.9., eli voimme sanoa, että ensimmäinen varsinainen paastokausi on joulupaasto eli Kristuksen syntymään valmistava paasto. Se alkaa 15.11. Koska edellinen päivä on apostoli Filippuksen muistopäivä, paastoa kutsutaan joskus Filippuksen paastoksi. Jouluun valmistavasta paastosta on ensimmäisiä merkkejä jo 490-luvulta. Konstantinopolin paikallinen kirkolliskokous määräsi joulupaaston vuonna 1166.

Vanhassa testamentissa odotettiin Messiaan saapumista, mikä tapahtui Kristuksen syntymisessä ihmiseksi. Sen vuoksi joulupaastossakin muistelemme pyhien esi-isien ja isien sunnuntaita kahtena viimeisenä sunnuntaina ennen joulua.

Joulupaastossa ei ole varsinaisia paastopalveluksia, mutta jokaisen joulupaaston sunnuntain evankeliumitekstit valmistavat tutkiskelemaan oman elämämme suuntaa.

Suuri ja pyhä paasto

Kirkkovuoden merkittävin paasto alkaa 40 vuorokautta ennen suurta eli piinaviikkoa. Herran Pääsiäinen eli Kristuksen ylösnouseminen on kirkkovuoden kohokohta. Kirkon suurimpaan juhlaan valmistaudutaan pitkällä paastolla, jolle on vielä erityiset valmistusviikot. Valmistusviikkojen aikana jätämme tietyt ruoka-aineet vähitellen pois ruokavaliostamme. Paastoajat ja paastokäytännöt on merkitty ortodoksiseen kalenteriin.

Suuren paaston aikana emme syö liharuokia emmekä maitotuotteita, kananmunia, öljyä, emmekä kalaa. Ruoka on silloin täysin rasvatonta. Poikkeukset voi nähdä kirkkokalenterista. Paastoa voidaan lieventää tiettyinä päivinä. Kalaa saa syödä Marian ilmestymisen juhlassa (25.3.) ja Palmusunnuntaina, jotka ovat kirkkovuoden suuria juhlia.

Ensimmäinen valmistussunnuntai on Sakkeuksen sunnuntai, jolloin Kristus kehotti Sakkeusta tulemaan alas puusta ja tunnustamaan Jumalan Pojan läsnäolon. Myös meitä kehotetaan tulemaan alttiiksi Jumalan valtakunnan illattomaan päivään.

Toinen valmistussunnuntai on Fariseuksen ja publikaanin sunnuntai. Siinä ajatuksemme vievät toisen ihmisen kohtaamiseen. Molemmat rukoilijat kyllä täyttivät Jumalan tahdon, mutta eri tavalla.

Kolmas valmistussunnuntai on tuhlaajapojan sunnuntai. Väkevä evankeliumi (Luuk. 15:11-32) kertoo siitä, että vaikka tuhlaisimme elämämme maailmalla, niin katumuksen kautta pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen, jos niin haluamme.

Neljäs on tuomiosunnuntai. Sen viesti on erittäin puhutteleva: mitä te olette jättäneet tekemättä vähäisimmille palvelijoille, sen te olette jättäneet tekemättä minulle! (Matt. 25:31-46.)

Viides sunnuntai onkin jo suuren paaston ensimmäinen sunnuntai. Sovintosunnuntaina eli laskiaissunnuntaina laskeudumme paastoon. Pyydämme anteeksi läheisiltämme.

Varsinaisen paaston toinen sunnuntai on ortodoksisuuden sunnuntai. Silloin kunnioitamme ikonien voittoa kristillisessä perinteessä: ikoneista tuli vuoden 787 kirkolliskokouksessa kristillisestä elämästä ja pyhistä kertovia hyväksyttyjä kuvia, jotka julistavat samaa ilosanomaa pyhien tekstien kanssa.

Kolmas sunnuntai on pyhitetty pyhälle Gregorios Palamakselle. Hän loi erityisen synteesin sille, miten ihminen ja Jumala voivat kohdata toisensa luomattoman valon yhdistäminä. Palamaksella oli myös hyvin vahva sosiaalisen oikeudenmukaisuuden opetus.

Neljäs sunnuntai on Ristinkumartamisen sunnuntai. Muistelemme siinä ristin merkitystä omassa elämässämme. Risti antaa meille toivon ja ohjaa meitä kohti ylösnousemusta. Risti ei ole enää kuoleman symboli, vaan ylösnousemuksen merkki ja tunnus.

Viides sunnuntai on Johannes Siinailaisen eli Johannes Klimakoksen sunnuntai. Pyhä Johannes kirjoitti ”Portaat” –nimisen kirjan, jossa hän käy pyhityksen tietä läpi askel askeleelta. Tuo kirja on hyödyllistä luettavaa juuri paaston aikana.

Kuudes paastonajan sunnuntai on Maria Egyptiläisen sunnuntai. Kertomus Mariasta tuo eteemme mahdollisuuden tehdä täydellinen muutos elämässämme. Huonomaineisesta Mariasta tuli nöyryyden ja hengellisen kasvamisen esikuva.

Viikkoa ennen Herran Pääsiäistä vietämme Palmusunnuntaita eli Herran ratsastusta Jerusalemiin . Kristus ratsasti aasilla juhlallisesti kaupunkiin tietäen edessä olevan kohtalonsa. Tapahtuman muistoksi koristelemme pajunoksia eli virpovitsoja, joiden välityksellä viemme siunausta koteihin.

Palmusunnuntaita seuraava viikko on Suuri viikko (piinaviikko), joka niin ikään on paastoviikko. Paasto huipentuu ensin Suureen Perjantaihin (pitkäperjantai), jota sanotaan vuoden ankarimmaksi paastopäiväksi. Sunnuntaina kaikki muuttuu. Paastoaika päättyy Kristuksen ylösnousemukseen, ja pääsiäisaika jatkuu 40 vuorokautta.

Suuren paaston aikana toistetaan lukuisia kertoja Efraim Syyrialaisen paastorukousta: ”Herra, minun elämäni Valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki! Anna minulle, Sinun palvelijallesi sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki! Oi Kuningas ja Herra! Anna minun nähdä rikokseni, ja anna, etten minä veljeäni tuomitsisi, sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti! Aamen.”

Kolmas kirkkovuoteen liittyvä pidempi paasto on Pyhien apostolien paasto, joka alkaa viikon päästä helluntaista ja päättyy apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivään 29.6. Paasto kertoo siitä, kuinka suuresti kirkko arvostaa juuri näitä kahta apostolia. Paastosta on merkintöjä jo 460-luvulta. Paaston lähtökohtana kerrotaan myös sitä, että fariseukset arvostelivat opetuslapsia siitä, etteivät he paastoa. Jeesus vastasi heille, etteivät häävieraat voi surra niin kauan kuin sulhanen on heidän kanssaan. Mutta tulee aika, jolloin sulhasta ei ole, ja silloin he paastoavat.

”Iloitse Jumalanäiti, neitsyt armoitettu Maria, Herra on Sinun kanssasi! Siunattu olet sinä naisten joukossa, ja siunattu on Sinun kohtusi hedelmä, sillä Sinä olet synnyttänyt sielujemme Pelastajan!”

Jumalanäiti Maria on koko kristikunnan äiti. Hänellä on erityinen sija kristillisessä esirukousperinteessä. Hänen rukouksensa poikansa Kristuksen puoleen on ymmärretty erityisen merkittäviksi.

Paastokäytännöt vaihtelevat. Herran Äidin paastossa käytetään vain maan hedelmistä tehtyä ruokaa. Myöskään öljyä ei käytetä arkipäivisin, mutta lauantaina ja sunnuntaina sen käyttö on sallittu. Paastoon sattuvassa Kristuksen kirkastumisjuhlassa (6.8.) voidaan käyttää myös kalaa. Kalan syöntipäivinä myös öljy on sallittu.

Muita paastopäiviä

Kirkkovuodessa on lisäksi yksittäisiä paastopäiviä, kuten Johannes Kastajan mestauspäivä 29.8. ja Ristin ylentämisen päivä 14.9.

Paastottomia aikoja ovat viikko ennen suuren paaston valmistusviikkoja, joulusta loppiaisaattoon ja pääsiäisviikko. Myöskään helluntaita seuraava viikko on paastoton.

Paasto on tarkoitettu kaikille, mutta on hyvä keskustella rippi-isän kanssa poikkeuksista. Joillekin säännölliset ateriat ovat välttämättömiä vaikkapa jonkin sairauden vuoksi.



Ortodoksiset juhlat


Ortodoksinen kirkkovuosi rakentuu vuoden mukaan vaihtuville teemoille. Kirkkovuosi on tarkoitettu elettäväksi todeksi omassa elämässä: kristitty seuraa kirkkovuotta kokeakseen pyhät tapahtumat vuosittain ja eheyttääkseen siten hengellistä elämäänsä. Kirkkovuoden seuraaminen on osa Kirkon Pyhää Traditiota eli Kirkon pyhää kokemusta. Kirkkovuoden seuraamisessa kohtaavat iankaikkisuus ja tämä todellisuus.

”Kristus syntyy, kiittäkää!” Olemme siis koko ajan mukana pelastushistorian virrassa vietävinä. Kirkkovuosi tuo eteemme kirkon elämän todellisuuden. Kirkossa olemme yksi Jumalan kansa kokemassa pyhyyden läsnäolon.

1. syyskuuta. Vanhan bysanttilaisen käsityksen mukaan maailma luotiin 1. syyskuuta. Tuona päivänä vietetään erityistä Ekumeenisen patriarkan siunaamaa päivää luonnon puolesta. Nykyinen patriarkkamme Bartolomeos tunnetaan myös ”vihreänä patriarkkana”. Hän on ottanut luonnon suojelemisen yhdeksi teemakseen, jota kristillisen kirkonkin tulee noudattaa. Tosin luonnon suojeleminen on vanhaa kristillistä opetusta, johon annetaan ohjeet jo Mooseksen kirjan ensimmäisestä luvusta.

Kirkkovuoden liturginen huipennus on Herran Pääsiäinen, johon valmistaudutaan suurella paastolla, ja jota seuraa 40 päivän pääsiäisaika. Monet Raamatun lukukappaleet aloitetaan alusta pääsiäisestä, joten sitä voi myös hyvällä syyllä kutsua uudeksi aluksi.

Herran Pääsiäinen on niin sanottu liikkuva juhla eli sen ajankohta vaihtelee vuosittain. Pääsiäiseen liittyvät juhlat ja paastot liikkuvat pääsiäisen ajankohdan mukaisesti.

Kirkkovuodessa vuorottelevat juhla-ajat ja paastot. Juhlia edeltävät lisäksi esijuhlat ja jälkijuhlat.

Pidempiä paastonaikoja on neljä kappaletta kirkkovuodessa: joulupaasto, suuri ja pyhä paasto, apostolien paasto ja Herran äidin paasto.

Pääsiäisen merkitys kirkossa

Kristuksen ylösnousemus on kirkon tärkein juhla ja jokavuotinen tapahtuma. Teologisesti ajateltuna pääsiäinen on kaiken kristillisen elämän ydintapahtuma. Jos ylösnousemusta ei tunnusteta, silloin ei tunnusteta kristillistä uskoakaan. Juhla aloitetaan heti auringonlaskun alettua, jolloin liturginen vuorokausikin on vaihtunut uuteen.

”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi”.

Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa vietetään joka sunnuntai vuoden ympäri. Siksi voimme sanoa, että sunnuntait ovat ”pieniä pääsiäisiä”.

12 suurta juhlaa

Kirkkovuoden suuret juhlat valmistavat meitä suurimpaa juhlaa, eli Herran Pääsiäistä varten.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymä 8.9. Kauan lapsettomuudesta kärsineet Joakim ja Anna saivat lopulta tiedon Marian syntymästä. Juhlan aihe liittyy Marian suureen tehtävään tulla Jumalanäidiksi.

Kunniallisen ja Eläväksitekevän Ristin ylentäminen 14.9. Ristin juhlan aihe juontuu 300-luvun tapahtumasta, jossa keisarinna Helena teki kaivauksia pyhällä maalla ja löysi Herran ristin. Jerusalemin piispa nosti ristin kaiken kansan nähtäville. Risti osoittautui eläväksitekeväksi eli oikeaksi Herran ristiksi.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliintuominen 21.11. Marian vanhemmat Joakin ja Anna lupasivat Jumalalle, että jos he saavat lapsen, he vievät sen temppeliin 3-vuotiaana. Tapahtumaan liittyi ihme, joka ennakoi Marian tulevaa suurta tehtävää. Maria juoksi temppelin kaikkein pyhimpään, jonne ylipappikin sai mennä vain kerran vuodessa.

Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymä 25.12. (joulu). Kristuksen syntymää juhlittiin alkuvuosisatoina yhdessä teofanian eli Kristuksen kasteen juhlan kanssa. Maailman Vapahtaja syntyi vaatimattomiin oloihin Betlehemissä. Jumalan Pojan syntyminen maailmaan oli merkki uudesta liitosta Jumalan ja ihmisen välillä. Kristus oli uusi Adam, joka avasi uudelleen ihmiskunnalle mahdollisuuden pelastukseen.

Teofania, Jumalan ilmestyminen, Herran kaste 6.1. Kristus aloitti julkisen toimintansa noin 30-vuotiaana ottamalla Johannekselta kasteen Jordanilla. Johannes ensin kieltäytyi, mutta suostui lopulta. Samalla taivaasta kuului Isän ääni, ja Pyhä Henki kuin kyyhkynen lensi sen paikan yli. Siksi juhlaa kutsutaan Jumalan ilmestymiseksi. Pyhä Kolminaisuus ilmoitti itsestään ihmisille.

”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi…”. Paikalla oli myös naisprofeetta Hanna.

Herran Ratsastus Jerusalemiin eli Palmusunnuntai (viikkoa ennen pääsiäistä). Jeesus ratsasti juhlallisesti Jerusalemiin aasilla. Ihmiset ottivat hänet vastaan kuninkaana heitellen ratsun eteen vaatteita ja palmunoksia. Juhla ennakoi tulevia tapahtumia, jotka veivät Kristuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemiseen.

Herran taivaaseenastuminen eli helatorstai (40 päivää pääsiäisestä). Kristus nousi kaikkien nähden taivaaseen ja katosi näkyvistä. Kaksi valkoisiin pukeutunutta miestä sanoivat, että Jeesus on tuleva samalla tavalla takaisin maan päälle.

Pyhän Kolminaisuuden päivä eli helluntai (50 päivää pääsiäisestä). Kirkon syntymäpäivää vietetään helluntaina, sillä tuolloin opetuslapset eli apostolit saivat Pyhän Hengen, ja lähtivät viemään eteenpäin sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta. Apostolinen kirkko laajeni vähitellen koko Rooman valtakunnan alueelle.

Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastuminen 6.8. Jeesus otti mukaansa kolme opetuslastaan Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen, ja vei heidät Taaborin vuorelle. Siellä ollessaan Kristus silminnähden kirkastui ja vahvisti niin opetuslastensa uskoa ylösnousemukseen. Samalla Jeesuksen seurassa olivat Mooses ja Elia. Kirkas luomaton valo sai opetuslapset hämilleen.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkuminen 15.8. Enkeli Gabriel ilmoitti Marialle kuolemasta kolme päivää etukäteen. Ihmeellisellä tavalla kaikki apostolit Tuomasta lukuun ottamatta saapuivat Marian kuolinvuoteen äärelle. Kristus itse nouti äitinsä sielun ja vei sen taivaaseen.

Näiden lisäksi on ns. keskisuuria ja pieniä juhlia, kuten Neitseen Marian suojelus 1.10., Johannes Kastajan juhlat ja apostolien muistopäivät.

Joidenkin pyhien ihmisten muistopäiviä vietetään paikallisesti hyvinkin juhlallisesti. Kirkkojen suojeluspyhinä vietetään praasniekkaa, paikallista kirkkojuhlaa.

Jokainen kristitty on saanut nimensä jonkun pyhän ihmisen mukaan, ja viettää nimipäiväänsä tuon pyhän muistopäivänä.

Ajan pyhittäminen

Ortodoksisessa kirkossa jumalanpalvelukset ovat erittäin keskeisellä sijalla kirkon elämässä. Koko ihmisen elämä on tarkoitettu Jumalan palvelemiseen, ja sama näkyy myös mahdollisimman konkreettisesti kirkon elämässä. Jumalanpalvelukset ovat yhteisen rukouksen paikkoja. Sekä yhteisen että yksityisen rukouselämän merkitystä korostetaan.

Vuorokauden ajallinen pyhittäminen

Liturgia on koko ajan pyhittämisen ydin. Siinä yhdistyy ajallisuus ja iankaikkisuus.

Aikaa voimme pyhittää myös muilla erityisillä jumalanpalveluksilla, kuten akatistoksilla (rukouspalvelus jonkun pyhän kunniaksi), molebeneilla (rukouspalvelus), praaviloilla (iltarukouspalvelus) tai litanioilla ja panihidoilla (rukouspalvelus edesmenneiden puolesta). Merkkipäivinä voimme toimittaa kiitosrukouspalveluksen ja jonkin esineen käyttöön ottamiseksi tai kodin pyhittämiseksi toimitamme vedenpyhityksen tai vastaavan palveluksen. Pyhien palvelusten toimittajana on aina pappi, mutta niin sanottuja hetkipalveluksia voivat toimittaa myös maallikot.

Maanantai: enkelien muisto

Tiistai: Johannes Kastaja ja muut profeetat

Keskiviikko: Kristuksen kavaltaminen

Torstai: pyhät apostolit ja esipaimenet

Perjantai: Kristuksen kärsimykset

Lauantai: vainajien ja kaikkien pyhien, erityisesti Jumalansynnyttäjän muisto

Sunnuntai: Kristuksen ylösnousemus

Erityisesti lauantait ovat vainajien muistelupäiviä. Lisäksi erityisiä vainajien muistelupäiviä on tuomiosunnuntaita edeltävä lauantai, Tuomaan tiistai (eli Tuomaan sunnuntain jälkeinen tiistai), sielujen lauantai (helluntain aatto) ja lokakuun 26:tta edeltävä lauantai (Dimitrin lauantai).



Ortodoksinen kulttuurikeskus eilen, tänään ja huomenna

Ortodoksinen kulttuurikeskus, jonka omistaa Ortodoksisen kulttuurin säätiö, siunattiin käyttöön elokuussa 2009 osoitteessa Kauppakatu 44, Joensuu. Kulttuurikeskuksen rakentaminen Joensuuhun oli Pohjois-Karjalan maakunnan ortodoksiyhteisön sekä myös alueellisten kehittäjien pitkäaikainen tavoite. Se oli myös Pohjois-Karjalan maakuntaliitossa priorisoitu maakunnan tärkeimmäksi kulttuurihankkeeksi. Ensi sanat sen rakentamiseksi lausuttiin jo säätiön perustamisvaiheessa 1980-luvun alkupuolella. Ovathan Joensuun seutu ja Pohjois-Karjala ainoita alkuperäisiä ortodoksialueita Suomessa. Keskuksen tarkempi konseptointi ja suunnittelu aloitettiin 1990-luvun puolivälissä ja 2000-luvun alussa se alkoi saada nykyisen muotonsa. Keskeinen haaste oli, kuinka rahoittaa lähes 4 miljoonan euron investointi.

Säätiön hallitus teki 2000-luvulla vuosia työtä ja neuvotteli rahoitusvaihtoehdoista ja lopulta vuonna 2007 rahoitus järjestyi. Ulkopuolisiksi rahoittajiksi tulivat Suomen valtio, Joensuun kaupunki ja Pohjois-Karjalan maakuntaliitto. Lisäksi säätiö investoi itse noin miljoona euroa ja otti velkaa noin 600000 euroa. Hankkeeseen liittyen Joensuun kaupunki lahjoitti keskukselle tontin, jossa yhteydessä säätiö hankki omistukseensa tontilla sijaitsevan suojellun ns. Nukketalon. Keskuksen rakentamispäätös voitiin tehdä vuoden 2008 alussa, sen rakentaminen alkoi kesällä 2008 ja keskus aloitti toimintansa elokuun alussa 2009.

Kulttuurikeskus suunniteltiin ja rakennettiin ortodoksien mutta myös muiden uskontokuntien edustajien ja hyvin erilaisten muiden toimijoiden ekumeeniseksi kohtaamispaikaksi. Lisäksi oli tärkeää huomioida keskuksen arkkitehtuurissa ortodoksisuus, mutta myös ympäristön rakennukset ja muu miljöö. Keskuksen sisältä löytyvät lounasravintola- ja catering-palvelut, näyttely-, kokous- ja juhlatilat ja toimistotiloja eri toimijoille sekä harrastustiloja ja asuntoja sidosryhmille. Tiloja on yhteensä yli 1500 neliömetriä kolmessa eri kerroksessa. Keskukselle asetetut tavoitteet on jopa ylitetty, koska tilojen käyttöaste on korkea ja saatu palaute on hyvin positiivista. Kokonaisuus toimii ja olemme siitä säätiönä aidosti ylpeitä. Pohjois-Karjalan arkkitehdit nimesikin keskuksen maakunnan parhaaksi rakennuskohteeksi vuonna 2009.

Ortodoksinen kirkko, jonka edustajina Konstantinopolin Ekumeeninen Patriarkka Bartholomeos ja Suomen kirkon pää Arkkipiispa Leo, ovat molemmat antaneet siunauksensa ja henkisen tukensa keskukselle. Patriarkka Bartholomeos kutsui säätiön edustajat vierailulle Partiarkaattiin Istanbuliin, jossa esittelimme hankkeen hänelle. Samalla saimme tutustua Patriarkaattiin ja sen sekä alueen ortodoksihistoriaan 300-luvulta alkaen. Patriarkka lupasi vierailun yhteydessä tulla vihkimään keskuksen ja saapuikin kesäkuussa 2010 Joensuuhun ja vihki kulttuurikeskuksen virallisesti käyttöön. Tapahtuma se oli ainutkertainen ja syvästi liikuttava. Arkkipiispa Leo on osallistunut kaikkiin keskuksen keskeisiin tilaisuuksiin ja siunasi keskuksen käyttöön kesällä 2009.

Säätiön tarkoituksena on tukea ja edistää ortodoksisen kulttuurin tutkimusta ja hyödyntämistä Suomen kulttuurissa sääntöjen mukaisesti. Kulttuurikeskus oli investointina säätiölle megahanke, joka ulkopuolisen rahoituksen lisäksi sitoi säätiön koko varallisuuden ja edellytti myös velan ottoa. Säätiö toteuttaa nyt ja tulevaisuudessa perusperiaatettaan kulttuurikeskuksen avulla, mutta jakaa myös apurahoja, stipendejä sekä muita avustuksia.

Kulttuurikeskuksen valmistuttua oli aika katsoa kokonaisuutta eli toteuttaa visiota jatkosta eli Ortodoksisesta kulttuurikorttelista. Sijaitsevathan samalla tontilla Ortodoksinen seminaari ja sen bysanttilaistyylinen kirkko kellokatoksineen. Jo ennen kulttuurikeskuksen rakentamista syntyi ajatus yhdistää kulttuurikeskus, seminaari ja kirkko toisiinsa yhteisellä luostarityyppisellä piha-alueella. Tätä varten rakennettiin ja toteutettiin Joensuun kaupungin hallinnoima kehittämishanke, jonka avulla rakennettiin vuosina 2016-2018 piha-alue tehdyn suunnitelman mukaan yhteistyössä Ortodoksisen kirkon kanssa. Lisäksi pihaan tilattiin maailman kuululta Unescon palkitsemalta ikonimaalarilta (Xenopoulos) kaksipuolinen kookas mosaaiikki-ikoni. Lisäksi hankkeen avulla uudistettiin ja täydennettiin kulttuurikeskuksen sisältöä. Keskuksen ja korttelin tarjoama kulttuurisisältö on kokonaisuutena:

Kulttuurikeskus

  • Kaksi arvokasta ja harvinaista 1700-luvulta peräisen olevaa ikonostaasia, joista toinen on Venäjän armeijan silkille maalattu matkaikonostaasi ja toinen Ilomantsin vanhan kirkon ikonostaasi. Molemmat on restauroitu uudessa Valamossa
  • Kattava taiteilija Pentti Oksasen maalaama kokoelma akvarellimaalauksia Suomen ortodoksikirkoista ja tsasounista
  • Taiteilijapariskunta Joensalon lasimaalaus ortodoksisuuden reitistä Suomeen (Bysantista Pohjolaan)
  • Pysyvä näyttely – Ristikansan vaellus, joka kertoo ortodoksin elämänkaaren syntymästä kuolemaan
  • Neljä ikoninurkkausta, jotka koottu Viipuri-säätiö sr 35 ikonin lahjoituksista, jotka peräisin 1700-, 1800- ja 1900-luvun alusta
  • Kolme teemoitettua neuvotteluhuonetta: Arkkipiispa Paavali, Valamo, Evakot
  • Vaihtuvia näyttelyjä eri teemoista mm. kirkkotekstiilit ja ikoninmaalaus
  • Kirjasto, johon kootaan aineistoa opiskelijoita ja tutkijoita varten
  • Bysanttilaistyylisessä kirkossa ikomaalari Xenopouloksen maalaamat ainutlaatuiset fseskot ja ikonit
  • Pihalla ikonimaalari Xenopouloksen maalaama kaskipuolinen mosaiikki-ikoni ja ikonikatos
  • Pihalla kellokatos ja viihtyisät tilat eri tapahtumille

Kirkko ja piha-alue

Kulttuurikeskuksen palvelujen osalta painopiste on kertominen ja tiedon jakaminen ortodoksisuudesta alueellisesti ja kansallisesti sekä kansainvälistymisessä, näyttelytoiminnassa ja matkailussa. Keskus toimii palveluntarjoajana alueen omille yrityksille ja organisaatioille olipa kyseessä lounas, kokous, koulutus, juhla, muistotilaisuus tai halu tutustua ortodoksisuuteen. Ortodoksinen kulttuurikeskus ja -kortteli ottavat vastaan yksittäisiä vierailijoita ja kotimaisia sekä ulkomaisia vierailijaryhmiä. Toiminne yhteistyössä alueellisten ja kansainvälisten toimijoiden kanssa, jotka markkinoivat keskusta ja korttelia sekä muita ortodoksikohteita osana heidän omaa matkailuliiketoimintaansa. Keskuksen ravintolasta voi tilata esittelyn lisäksi ortodoksimenun tai karjalaisen pitopöydän.

Tervetuloa tutustumaan Ortodoksiseen kulttuurikeskukseen ja –kortteliin!

Keijo Mutanen

Hallituksen puheenjohtaja

Ortodoksisen kulttuurin säätiö