Ikoninurkkausten esittelyt
LEA JA EINO JOUTSEN JA HEIDÄN IKONIKOKOELMANSA SYNTY
Vuonna 2015 edesmennyt leskirouva Lea Irene Joutsen (s.5.5.1922) määräsi testamentissaan, että hänen omistamansa ikonikokoelma tuli hänen kuolemansa jälkeen luovuttaa Wiipuri-Säätiölle Eino ja Lea Joutsenen kokoelmana. Hänen miehensä Eino Matias Joutsen (s. 17.11.1918) oli kuollut jo vuonna 2000. Kokoelman esittelyn yhteydessä ovat paikallaan tiedot Joutsenen perheestä ja kokoelman syntyvaiheista.
Eino Joutsen oli viipurilaissyntyinen peltiseppä. Hänen isänsä Matti Joutsen oli taitava puuseppä, joka oli kotoisin Pietarsaaresta. Äiti Vilhelmiina oli vankkaa Viipurin maalaiskunnan Nuoraalla asunutta Tetrin sukua. Perheellä oli talo Kangasrannassa Lepistönkadun varrella. Perheen isä kuoli jo Viipurissa asuttaessa, Einon veli Pentti kaatui sodassa ja Eino asettui sodan jälkeen asumaan Helsinkiin yhdessä äitinsä kanssa. Eino oli kansakoulun jälkeen aloittanut koulun Viipurin Lyseossa, mutta kun koulunkäynti oli keskeytynyt sairastumisen vuoksi pitkäksi aikaa, hän oli siirtynyt ammattikouluun ja saanut hyvää opetusta sepän taidoissa. Työuransa Helsingissä hän toimi Liikennelaitoksen palveluksessa autopeltiseppänä. Hänen mieluisimpana harrastuksenaan oli kauniiden ja huolella viimeisteltyjen metalliesineiden valmistaminen. Suvun ja ystäväpiirin keskuudessa arvostettiin hänen takomiaan kattokruunuja, metalliruusuja, lintuja, maljakoita ja monia muita kauniita käyttö- ja koriste-esineitä.
Lea Joutsenen osalta ovat tiedot hänen perheestään varsin niukat. Hänen vanhempansa olivat Aapeli Markkanen ja tämän puoliso Suoma, omaa sukuaan Lehmann. Perheeseen kuului vielä kaksi Leaa vanhempaa tytärtä. Vanhemmat erosivat ilmeisesti jo Lean lapsuusvuosina ja äiti solmi uuden avioliiton saaden nimen Kortman. Isänsä Lea kertoi palvelleen merillä, mutta työn laadusta hän ei ilmeisesti tietänyt mitään. Lean koulunkäynnistä ei koskaan puhuttu. Hän oli sodan jälkeen työssä Werner Söderström Oy:n kirjansitomossa. Vaikea munuaissairaus katkaisi kuitenkin hänen työuransa jo 1960-luvulla. Onnistunut munuaissiirto pelasti hänen henkensä ja niin hän pystyi eläkeläisenä vuosikymmenet toimimaan perhepiirissä ja muun muassa hoitamaan kotona huomattavan pitkään Vilhemiina-anoppiaan, joka eli yli 101-vuotiaaksi. Lean mieluisimpia harrastuksia oli kiertely ostoksilla yhdessä miehensä kanssa.
Eino ja Lea Joutsen olivat ahkeria, avuliaita ja hyväntahtoisia kansalaisia. He elivät vaatimattomasti 1990-luvulle asti pienessä Hermannin huoneistossaan, mutta löysivät sitten avaramman ja kauniin asunnon Munkkiniemestä Ramsaynrannan talosta n:o 3. Jostakin syystä, ehkä vaatimattomuuttaan tai arkuuttaan, he eivät koskaan matkustelleet ulkomailla, mutta kiertelivät mielellään kotimaassa ja erityisesti kotikaupunkinsa eri puolilla. He pitivät kauniista esineistä ja aivan erityisesti ikoneista, joita löytyi antiikkiliikkeistä ja kirpputoreilta vuosikymmenien mittaan melkoinen kokoelma.
Eino Joutsenen kuoleman jälkeen Lea Joutsen tavallaan erakoitui. Hän ei halunnut poistua kotoaan eikä siihen liikkumisvaikeuksien vuoksi olisi vuosikausiin enää kyennytkään. Yli 15 vuoden ajan hän enimmäkseen vietti aikaansa eräässä asuntonsa huoneessa, jonka seinille ikonit oli huolellisesti aseteltu. Hän sanoi sitä pyhäksi huoneeksi. Siellä hän lueskeli, katsoi paljon televisiota ja välillä nukahtikin nojatuoliinsa. Noina vuosina hänen luonaan kävivät vain kotisairaanhoidon toimihenkilöt, ruoan ja ostosten tuojat sekä muutamat uskotut. Hän oli kotonaan aina hyväntuulinen ja kiitteli hoitoaan. Lyhyet sairaalakäynnitkään eivät häntä masentaneet, mutta kun lääkärit päätyivät toteamaan, ettei häntä enää voitu hoitaa kotona, hän joutui jäämään Suursuon sairaalaan ja silloin hänen maailmansa romahti. Siirto Leevi-kotiin Pohjois-Haagaan ei parantanut asiaa. Lea vetäytyi kuoreensa, vastaili kysymyksiin vain yhdellä sanalla ja lakkasi syömästä. Ainoa oma-aloitteinen ilmaus taisi olla, että hän halusi äidin luokse. Vajaassa kahdessa kuukaudessa hän muuttui tuntemattomaksi ja kuihtui pois. Hänen tuhkansa on haudattu sukuhautaan Hietaniemen hautausmaalle.
VIIPURI-SÄÄTIÖN LAHJOITUS ORTODOKSISELLE KULTTUURIKESKUKSELLE
Viipuri-säätiö päätti lahjoittaa arvokkaan 34 ikonin kokoelman Ortodoksisen Kulttuurin Säätiölle vuonna 2016. Vanhimmat ikonit ovat 1700-luvulta ja nuorimmat 1900-luvun lopulta. Kokoelman omisti Viipurista lähtöisin olevat jo edesmenneet Lea ja Eino Joutsen. Lea Joutsen määräsi testamentissaan, että kokoelma tuli lahjoittaa hänen kuolemansa jälkeen Viipuri-säätiölle. Koska Viipuri-säätiöllä ei ole omia säilytys- ja näyttelytiloja, niin kokoelman uudeksi omistajaksi säätiö valitsi Ortodoksisen Kulttuurin Säätiön. Tätä suositteli Valamon luostarin konservaattori Antti Narmala, joka on myös tarkasti ja arvioi ikonit ennen lahjoittamista. Ortodoksinen kulttuurikeskus Joensuussa on erinomainen paikka kokoelmalle, koska sen tilat ovat sopivat ikonien pysyvää näytteillepanoa varten sekä vaihtuviin näyttelyihin. Ikonikokoelmassa on runsaasti metalli-ikoneja ja hyvin erilaisia ikonityyppejä, jotka antavat mahdollisuuden monipuoliseen esillepanoon. Jumalanäiti ja risti ovat hyvin monen ikonin aiheina. Luovutushetki oli erinomainen keskuksen kannalta, koska tuolloin meneillään olleessa EU- osarahoittamassa kehittämishankkeessa mm. kehitettiin ja uudistettiin keskuksen sisältöä. Tarkoituksena oli tuoda esille paikkakuntalaisille ja matkailijoille entistä havainnollisemmin ortodoksista kulttuuria ja sen eri muotoja. Ikonit ja ortodoksisuus kytkeytyvät toisiinsa kaikkien mielissä.
Viipuri-säätiön (aikaisemmin Viipurin kaupungin hoitokunta, sittemmin Torkkelin säätiö ja nyt Viipuri-säätiö) tehtävänä on mm. omistaa ja turvata Viipurista evakuoiduiksi saadut Viipurin taidemuseon kokoelmat, jotka on annettu säilytettäväksi Hämeenlinnan ja Lahden taidemuseoon, sekä Lahden historialliseen museoon. Osa taidekokoelmasta on sijoitettu Etelä-Karjalan museoon ja taidemuseoon Lappeenrantaan, sekä Mikkelin aluearkistoon. Viipuri-säätiö omistaa mm. Albert Edelfeltin, Juho Rissasen, Hugo Simbergin, Wäinö Aaltosen ja Ferdinand von Wrightin öljyvärimaalauksia sekä runsaasti hollantilaisia 1600- ja 1700-luvun maljakoita sekä erilaisia raha- ja pukukokoelmia. Viipuri-säätiö myöntää anomuksesta vuosittain apurahoja Viipurin historian, kulttuurin ja perinteen tutkimiseen ja vaalimiseen, sekä Viipuriin liittyvien julkaisujen kustannuksiin. Kts. www.viipurisaatio.fi
Lahjakirjan allekirjoitus ja ikonien luovutus tapahtuivat Ortodoksisella kulttuurikeskuksella 24.10.2016. Ikonien luovutustilaisuudessa Viipuri-säätiön puolelta lahjakirjan allekirjoittajina toimivat hallituksen puheenjohtaja Timo Pellikka ja varapuheenjohtaja Pertti Joenpolvi. Ortodoksisen Kulttuurin Säätiön puolesta allekirjoittajina olivat valtuuskunnan puheenjohtaja Paavo Ratilainen ja hallituksen puheenjohtaja Keijo Mutanen.
Marras-joulukuun 2016 aikana johtava konservaattori Antti Narmala ja tutkimusvalokuvaaja Petter Martiskainen Valamon konservointilaitokselta tekivät kokoelman ikoneista Ortodoksisen kulttuurikeskuksen alakerran kokoustiloihin neljä erilaista ikoniseinämää hyllyineen.
Esikuva hyllyille on karjalaisten tsasounien ikoniseinät, joihin vuosikymmenten saatossa oli tuotu usein hyvin erilaisia ikoneja, paperikukkasia, liinoja, lampukoita ja muuta rukouselämään liittyvää esineistöä. Samoin ajatus tapetista ikonihyllyjen taustana on lainaus karjalaisista tsasounista joissa usein oli tapetoidut seinät.
Säätiön saama ikonikokoelma hyvin erilaisine ja eri-ikäisine ikoneineen tuki ajatusta rakentaa niistä pieniä tiiviitä kokonaisuuksia jotka ovat kuin kotialttareita. Ripustuksissa ei ole pyritty mihinkään tiettyyn tyyliin tai taidehistorialliseen jaotteluun, vaan esineistöstä muodostuu vapaita kokonaisuuksia joita on mahdollista muuttaa ja niihin voi tarvittaessa lisätä uusia ikoneita ja esineitä. Eräänlainen poikkeus on tilojen ainoa ikoninurkkaus, ns. evakkonurkka johon on tehty ns. karjalainen koristelauta, ja ”EvakkoJeesus ”- ikonin eteen on koottu painokuvia suomalaisille ortodokseille tärkeistä pyhistä ja ikoneista.
Pyhäkköjen sali
Messinkiristi, 1900-luku.
Papittomien vanhauskoisten käyttämä. Kahdeksanpäätyinen eli kolmella poikkipuulla varustettu risti oli yksi vanhauskoisten tunnusmerkeistä.
Hyväkuntoinen sininen emalointi.
Kääntöpuolella koristevalu ja teksti: ”Pelasta, Herra, Sinun kansasi ja siunaa Sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi Sinun valtakuntaasi.”
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 16,5 x 11 cm.
Vanhauskoiset ovat erityisesti Venäjällä jalansijaa saanut kansanliike, joka 1600-luvulla nousi vastustamaan tsaari Aleksei I:n ja patriarkka Nikonin ortodoksisessa kirkossa tekemiä muutoksia. Vanhauskoisten mukaan muutokset olivat harhaoppisia. Muutoksia tehtiin muun muassa kirkkolaulun tapaan, jumalanpalvelusten rakenteeseen, liturgisiin teksteihin ja ristinmerkin tekoon kreikkalaisen mallin mukaisesti. Kiista ajoi vanhauskoiset eroon ortodoksisesta kirkosta omaksi uskonryhmäkseen ja valtionkirkon antamaan anateemaan (yhteisöstä erottamiseen, eräänlaiseen kirkonkiroukseen). Vanhauskoiset säilyttivät kuitenkin kristinuskon päätotuudet: yhteisen uskontunnustuksen ja Kolminaisuusopin.
Venäjän valtio yhdessä ortodoksisen kirkon kanssa alkoi vainota vanhauskoisia, jotka pakenivat valtakunnan reunoille tai jopa ulkomaille asti vainoojiaan. Vanhauskoisten pääalueiksi muodostuivat alkuun Solovetskin luostari ympäristöineen, Vienanmeren rannikkoseutu, Arkangeli, Komi, Laatokan ja Äänisen seutu. Liike levisi myös Vetkaan (entisen Puolan alueelle), Donin alueelle sekä Tsernigovtsinaan. Vainojen kautta vanhauskoisuus saapui myös Suomeen, jossa se levisi muiden muassa Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Samalla uskonhaara jakaantui useisiin eri suuntauksiin, joissa oli kaksi päähaaraa:
Vanhauskoisuuden papiton siipi luopui kaikista muista sakramenteista, kastetta lukuun ottamatta. Muut sakramentit olivat siten käyneet mahdottomiksi, koska pappeja ei ollut. Avioliittokin solmittiin ilman kirkollisia siunaustoimia.
Nykyään vanhauskoisten ja ortodoksisen pääkirkon välit vaihtelevat alueittain – joskus vanhauskoiset otetaan iloiten vastaan, kun taas toisinaan suhtautuminen on avoimen negatiivista. Vuonna 1971 Moskovan patriarkka kumosi vanhauskoisille 1700-luvulla asetetun anateeman, mutta suurin osa heistä ei ole silti palannut normaaliin ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset
Jumalansynnyttäjän Ennusmerkki- ikoni ”Taivaita avarampi”, 1900-luku.
Maalattu puulle, oletettavasti temperatekniikalla.
Jumalanäidin sädekehä kullattu.
Ollut osa isompaa kokonaisuutta.
Valamon luostarin lahjoitus. Ikonin koko 35,5 x 27,5 cm.
Ennusmerkki on yksi vanhimmista Jumalanäidin ikonityypeistä. Sen varhaisia malleja on löydetty Rooman Cimitero Maggioren katakombeista. Nämä ikonifreskot ovat peräisin jo 300-luvun alusta. Alkuperäisessä Ennusmerkki-ikonissa Jumalanäiti on kuvattu kokovartalokuvana, mutta nykyisin variaatio, jossa Jumalanäiti kuvataan puolivartalokuvana, on tullut erittäin yleiseksi ja suosituksi. Tätä variaatiota nimitetään myös nimellä Platitera, Taivaita avarampi. Tällainen ikoni on kuvattu usein ortodoksisen kirkon pääalttarin takaseinään tai kattoon. Silloin ikonin symboliikassa Jumalanäiti on kirkon henkilöitymä, jossa rajallinen on mahduttanut itseensä rajattoman.
Jeesus-lapsi liitettiin jo varhaisissa malleissa Jumalanäidin rinnan päälle puolivartalokuvana. Hänet kuvataan joko mandorlan sisässä tai ilman sitä. Mandorla on eräänlainen valokehä, joka kuvaa taivasta ja iankaikkisuutta sekä samalla Marian kohtua. Jeesus-lapsi on kuvattu siunaavaan asentoon ja Hän siunaa useimmiten oikealla kädellä ja vasemmassa kädessä on kirjakäärö, joskus myös molemmilla käsillä.
Ennusmerkki-ikoni viittaa symboliikallaan Kristuksen lihaksitulemiseen eli inkarnaatioon ja siihen liitetään usein profeetta Jesajan ennustus (Jes.7:14): "Sen tähden Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel." Nimi Immanuel tarkoittaa meidän kanssamme on Jumala.
Ikonityyppi tuli kuuluisaksi Novgorodissa vuonna 1170, kun sen avulla pelastui kaupunki asukkaineen Suzdalin ruhtinaan Andrei Bogoljubskin piiritykseltä. Ihmeellisen pelastumisen takia Novgorodin arkkipiispa Elias määräsi vuosittain vietettäväksi Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin juhlaa ja ortodoksinen kirkko viettää sitä joka vuosi marraskuun 27. päivänä.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumalan%C3%A4iti_Ennusmerkki
Smolenskin Jumalanäiti, 1800–1900- lukujen vaihde.
Messinkinen riisa, öljyväri pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. Koko 13,5 x 11 cm.
Smolenskin Jumalanäiti-ikoni on muunnelma ns. Hodigitria- eli Tiennäyttäjä-ikonista, jonka alkuperäisen ja ensimmäisen maalaajaksi perimätieto kertoo pyhän apostoli ja evankelista Luukkaan. Pyhä Dimitri Rostovilainen oletti tämän ikonin kopion tulleen maalatuksi Antiokian prefektin Theofiluksen pyynnöstä. Antiokiasta ikoni siirrettiin Jerusalemiin ja sieltä keisarinna Aelia Eudoxian, Bysantin keisari Arcadiuksen (377–408) puolison toimesta Konstantinopoliin keisarin sisarelle Pulcherialle, joka laittoi sen Blahernan kirkkoon.
Vuonna 1046 Bysantin keisari Konstantinos IX Monomakhos (1000–1054) antoi tyttärensä Annan vaimoksi ruhtinas Vsevolod Jaroslavitsille, Rostovin ja Novgorodin ruhtinaan ja Kiovan suuriruhtinaan Jaroslav I Viisaan (978–1054) pojalle. Keisari siunasi tyttärensä matkan sulhasensa luo tällä ikonilla. Ruhtinas Vsevolodin kuoltua ikoni siirtyi hänen pojalleen Vladimir Monomakhosille, joka siirsi sen 12. vuosisadan alussa Smolenskin katedraalin kirkkoon Kaikkein Pyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistona. Tästä alkaen ikoni on tunnettu Smolenskin Jumalanäidin ikonina.
1300-luvulla Smolensk joutui Liettuan ruhtinaitten alaisuuteen. Sofia, ruhtinas Vitautas Suuren (1350–1430) ainoa tytär, meni naimisiin Moskovan suurruhtinaan Vasili I:n (1371–1425), suurruhtinas Dimitri Donskoin (Donilaisen, 1350–1389) pojan kanssa. Vuonna 1398 Sofia toi Smolenskin Jumalanäidin ikonin mukanaan Moskovaan. Se laitettiin Kremliin Marian ilmestyksen katedraaliin kuninkaan oven oikealle puolelle.
Vuonna 1456 Smolenskin asukkaiden sekä heidän piispansa Misaelin pyynnöstä ikoni siirrettiin juhlavasti takaisin Smolenskiin juhlavassa ristisaatossa ja Moskovaan jätettiin kaksi kopiota tästä ikonista. Yksi jäi Ilmestyksen katedraaliin ja toinen sijoitettiin Novodevitsin luostariin Smolenskin Venäjälle palauttamisen muistona. Tämä luostari oli rakennettu Devitsi Polelle (Neitsyen pellolle), jossa moskoviitit, Moskovan alueen asukkaat "suuresti kyynelehtien" toimittivat pyhän ikonin Smolenskiin.
Vuonna 1602 maalattiin tarkka kopio tästä ihmeitä tekevästä ikonista, joka tuotiin vuonna 1666 yhdessä alkuperäisen ikonin kanssa restauroitavaksi Moskovaan. Se asetettiin Smolenskin linnoituksen tornin seinään Dneprovskin portin yläpuolelle ja varustettiin erityisesti sitä varten suunnitellulla suojalla. Sittemmin vuonna 1727 puinen kirkko rakennettiin samalle paikalle ja vuonna 1802 kivinen kirkko.
Uusi kopio sai voimaa vanhasta kuvasta ja kun Venäjän armeija lähti elokuussa 1812 Smolenskista, he ottivat ikonin mukaansa saadakseen voimaa puolustautua vihollisjoukkoja vastaan. Borodinon taistelujen tiimellyksessä he kantoivat ikonin läpi sotilasleirin rohkaistakseen ja vahvistaakseen sotilaita kohtaamaan tehtävänsä. Smolenskin Jumalanäidin ikonin alkuperäinen Venäjällä ollut ikoni vietiin Kuolonuneen nukkumisen katedraaliin Borodinon taistelupäivänä ristisaatossa yhdessä Ivironin ja Vladimirin Jumalanäidin ikonien kanssa Belon ja Kitain korttelien ja sekä Kremlin muurien kautta ja sen jälkeen se lähetettiin sairaitten ja haavoittuneiden luokse Lefortovon palatsiin. Moskovan jälkeen ikoni vietiin seuraavaksi Jaroslaviin.
Näin nämä Smolenskin Jumalanäidin ikonin "sisarikonitkin" suojelivat yhdessä Jumalanäidin kanssa ja torjuivat hyökkäyksen Venäjää vastaan. Voiton jälkeen ikoni palautettiin Smolenskiin yhdessä sen voittoisien kopioiden kanssa.
Tämän ihmeitä tekevän ikonin juhliminen ja muistaminen heinäkuun 28. päivänä sai alkunsa ja vakiintui vuonna 1525 juuri Smolenskin Venäjälle palauttamisen muistoksi.
Smolenskin Jumalanäidin ikonista on olemassa useita arvokkaita kopioita ja näitä kaikkien muistopäivää vietetään tuona saman päivänä. Joissain puolin juhlistetaan myös Smolenskin Jumalanäidin ikonin muistoa marraskuun 5. päivänä juhlistaen päivää, jolloin 1800-luvulla ikoni palautettiin Smolenskiin Venäjän armeijan komentajan M.I.Kutuzovin käskystä. Tätä päivää muistellaan vihollisen Venäjältä poiskarkottamisen muistona etenkin Smolenskissa.
Smolenskin Jumalanäidin ikoni on yksi Venäjän pyhimmistä kirkollisista esineistä. Uskovaiset ovat saaneet ja saavat yhä siitä ja sen avulla armon runsasta apua. Jumalanäiti välittää pyhän ikoninsa kautta uskoville voimaa ja johtaa heitä pelastuksen tielle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Smolenskin_Jumalan%C3%A4iti
Jumalanäiti ”Kaikkien murheellisten ilo”, 1800-luku.
Maalattu pohjustetulle puulle, oletettavasti temperatekniikalla.
Ollut osa isompaa kokonaisuutta.
Alareunassa slaavinkielinen teksti, josta ei täysin saa selvää.
Valamon luostarin lahjoitus. Ikonin koko 42 x29,5 cm.
”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni jo pelkällä nimellään vahvistaa uskoa Jumalanäitiin ihmeellisenä auttajana, joka kiiruhtaa aina sinne, missä ihmiset valittavat kärsimyksiään, pyyhkii heidän kyyneleensä ja lähettää murheenkin aikana taivaallisen ilon ja lohdutuksen hetkiä. Iloitse ikuisesti, sinä murheellisten taivaallinen ilo!
Ikonissa Jumalanäiti esitetään kokovartalokuvana. Moskovalaisessa alkukuvassa Hänellä on Kristus-lapsi käsivarsillaan, mutta pietarilaisessa kolikkoikonissa lasta ei ole. Jumalanäitiä ympäröivät kärsivät ihmiset: alastomat, sorretut ja nälkäiset. Heidän lähelleen kuvataan usein enkeleitä, jotka Valtiatar on lähettänyt lievittämään ihmisten kärsimyksiä. Enkelit osoittavat ihmisille Jumalanäitiä, joka esitetään joskus taivaallisessa kunniassa kruunu päässään ja kuninkaallisessa asussa, joskus taas maanpäällisen elämänsä aikaisessa asussa pää valkoisella liinalla peitettynä.
Ensimmäinen ikoniin liittyvä ihme tapahtui Moskovassa vuonna 1688. Patriarkka Joakimin sisarella Jevfimialla oli kyljessä syöpäkasvain, joka oli niin suuri, että sisälmykset näkyivät. Sairas odotti kuolemaa, mutta luotti samalla jumalalliseen apuun. Kerran rukoiltuaan suurella uskolla Jumalanäitiä sairas kuuli äänen, joka kehotti häntä rukoilemaan ja toimittamaan vedenpyhityksen ja rukouspalveluksen ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonin edessä. Kun palvelus oli toimitettu, Jevfimia parani. Tämä ihme tapahtui lokakuun 24. päivänä.
Kaksisataa vuotta myöhemmin Pietarissa sattui seuraava tapaus. Heinäkuun 23. päivänä vuonna 1888 puhkesi kova ukonilma. Salama löi kovalla voimalla lasitehtaan lähellä olevaan rukoushuoneeseen ja poltti kaikki sisäseinät mustiksi. Ikonit paloivat ja keräyslipas särkyi. Vain ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni säästyi tuholta. Se löydettiin rukoushuoneen lattialta. Jumalanäidin ajan ja noen tummentamat kasvot olivat ikään kuin kirkastuneet, ja kaksitoista särkyneestä keräyslippaasta lentänyttä kuparikolikkoa oli liimautunut kiinni ikoniin. Iltaan mennessä sana ikonin ihmeellisestä pelastumisesta oli kiirinyt kaikkialle Pietariin, ja ihmisiä tuli virtanaan kumartamaan ikonia. Jumala antoi laupeudessaan ikonin kautta tapahtua paljon ihmeitä.
Lähde: https://ort.fi/jumalanaidin-ikoni-kaikkien-murheellisten-ilo
Kazanin Jumalanäiti, 1900-luvun loppu.
Messinkivalos.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 5,5 x 4 cm.
Kazanin (Kasanin) Jumalanäiti -ikoni on ollut suosittu Venäjällä 1500-luvulta asti. Huomattavin ero muihin Jumalanäiti-ikoneihin on, että ikonissa Jeesus-lapsi seisoo Neitsyt Marian edessä. Kazanin Jumalanäiti -ikonit ovat perinteisesti pieniä alkuperäisen ikonin mukaan, joka oli kooltaan 22,5 x 27,5 cm. Kazanin Jumalanäiti -ikoni on Venäjällä suosittu häälahja ja joskus se yhdistetään venäläiseen nationalismiin.
Kazanin Jumalanäiti -ikonin sanotaan tulleen Venäjälle Konstantinopolista 1400-luvulla. Kun tataarit piirittivät Kazanin ja tekivät siitä pääkaupunkinsa 1438, ikoni katosi. Seuraava maininta ikonin kohtalosta löytyy vasta 1500-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen, kun Iivana Julma vapautti Kazanin 1552.
Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579, Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 esiin ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhottiin.
Vuonna 1612, kun puolalaiset olivat vallanneet Moskovan, Ermogenista oli tullut koko Venäjän patriarkka. Vankilasta käsin hän julisti kolmipäiväisen juhlan ja käski tuoda Kazanin Jumalanäidin ikonin Kuzma Mininille ja Dimitri Pozharskille, jotka johtivat vastarintaliikettä. Tätä ikonia, jota myös väitetään aidoksi, mutta joka silti luultavasti oli myös kopio, kannettiin niitten joukkojen edessä, jotka valtasivat takaisin pääkaupungin puolalaisilta.
Kun Puolan armeija ajettiin viimein pois Moskovasta 22.9.1612, voitto omistettiin Jumalanäidille ja Kazanin ikonista tuli Venäjän nationalismiliikkeen merkki. Myöhemmin sinä vuonna, kun Mihail I (Mihail Feodorovits Romanov) tuli tsaariksi, hän määräsi sekä 8.7. että 22.9. Kazanin Jumalanäidin juhlapäiviksi. Suomessa tuota juhlapäivää vietetään heinäkuun 8. päivänä sekä lokakuun 22. päivänä.
Ehkä huomattavampia Kazanin Jumalanäidin väliintuloja ja ihmetekoja tapahtui ensin taisteluissa ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1709 ja myöhemmin Napoleonia vastaan vuonna 1812. Tätä myöhempää voittoa juhlistaakseen ikonin kopio siirrettiin myöhemmin vuonna 1821 Uuden Kazanin katedraaliin uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin.
Tähän mennessä Kazanin Jumalanäidin ikonista oli tullut erittäin suosittu Venäjällä ja siitä oli yhdeksän ihmeitätekevää kopiota ympäri maata. Edelleen kiistellään siitä mikä, jos mikään, näistä on alkuperäinen ikoni. Jotkut väittävät, että alkuperäinen säilyi Kazanissa, kun taas jotkut väittävät, että Moskovasta Pietariin siirretty ikoni on alkuperäinen. Useat asiantuntijat uskovat kuitenkin, että alkuperäinen hävisi ja kaikki Kazanin ikonit ovat varhaisia kopioita.
Raunioista löytynyt ikoni sekä Iivana Julmalle tehty ikoni hävisivät 1900-luvun alussa. Luostarissa ollut ikoni varastettiin vuonna 1904. Varkaat luultavasti tuhosivat ikonin, koska he olivat enemmän kiinnostuneita sen korukivistä ja kultauksesta.
Pietarissa ollut ikoni katosi syyskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Jotkut väittävät, että se salakuljetettiin maasta, jotta se olisi suojassa bolševikeilta. Toiset väittävät, että kommunistit itse piilottivat ja myöhemmin myivät sen ulkomaille. Toisen maailmansodan aikana Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Leningradissa johtamaan saattoa natsien piirittämän linnoitusten ympäri. Joka tapauksessa jokin Kazanin Jumalanäidin ikonin kopioista on nyt Vladimirin kirkossa kunniapaikalla.
Roomalaiskatolinen kirkko kertoi yhden alkuperäiseksi väitetyistä ja varastetuista Kazanin Jumalanäiti -ikoneista kulkeutuneen Varsovan kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen Fatimaan. Sieltä se eräiden vaiheiden jälkeen lahjoitettiin paaville, joka piti sitä yksityisasunnossaan. Paavi Johannes Paavalin kerrotaan vuonna 2002 sanoneen patriarkka Aleksei II:lle haluavansa lahjoittaa tämän ikonin takaisin Moskovan patriarkalle, kunhan se tulee kirkkopoliittisesti mahdolliseksi ja paavi voi vierailla Moskovassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan toteutunut ja paavin "yksipuolisena huomionosoituksena" ikoni vietiin paavin delegaation toimesta Moskovaan kesällä 2005 ja luovutettiin patriarkka Aleksei II:lle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kazanin_Jumalan%C3%A4iti
Moniosainen ikoni kehyksessä, 1800–1900-lukujen vaihde.
-ylärivi: Kazanin Jumalanäiti, Kristuksen ylösnousemus ja pyhä Nikolaos.
-keskirivi: apostoleja, pyhittäjiä (mahdollisesti Sergei ja Herman Valamolaiset) ja esipaimenia (ei tarkemmin tunnistettavissa, koska ei tekstejä).
-alarivi: pyhä Georgios Voittaja, naispyhä ja marttyyri (ei tarkemmin tunnistettavissa, koska ei tekstejä).
Kiotan kehys, kiota ei säilynyt.
Todennäköisesti päälle maalatut kasvot, eivät täysin täsmää pyhiin.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. Koko 55 x 50 cm (ikoni 33 x 27,5 cm).
Pyhittäjä Antipas, 1900-luvun loppu.
Messinkivalos.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. Ikonin koko 10,5 x 9 cm.
Pyhä Antipas oli apostolien aikalainen. Apostolit olivat asettaneet hänet Pergamonin kirkon piispaksi Vähään-Aasiaan. Keisari Dometianuksen vainojen aikana noin vuonna 83 hänet pidätettiin, vaikka hän oli jo korkeassa iässä. Demonit olivat ilmoittaneet pakanapapeille, että ne eivät voineet enää ottaa vastaan heidän uhrejaan, koska Antipas ajoi rukouksillaan ne pois kaupungista.
Syytöksen seurauksena pyhä Antipas vietiin maaherran eteen, joka yritti saada hänet kieltämään Kristuksen. Maaherra puolusti pakanajumalien palvontaa sanomalla, että helleenien uskonto oli paljon kristinuskoa vanhempi. Tähän Antipas vastasi kertomalla hänelle Kainista, joka on halveksittu veljensä murhaaja, vaikka kyseessä on koko ihmiskunnan esi-isä. Samalla tavoin helleenien uskomukset ja uskonnolliset tavat tuntuvat häpeällisiltä niistä, jotka ovat aikojen lopulla saaneet ottaa vastaan totuuden koko täyteyden.
Tämän kuultuaan maaherra ja muut epäjumalanpalvelijat suuttuivat ja heittivät pyhän piispan tulikuuman vaskisen härän sisään. Antipas ylisti Jumalaa ja Hänen voimaansa kiittäen Häntä, että oli tullut otolliseksi kärsimään rakkaudesta Häneen. Antipas rukoili Jumalaa, että jokainen, joka muistaisi häntä ja pyytäisi hänen apuaan, vapautuisi sairauksista, erityisesti hammassärystä. Hän pyysi myös, että ne, jotka viettävät hänen muistoaan, saisivat syntien anteeksiannon ja armahduksen tuomiopäivänä. Saatuaan Jumalalta vakuutuksen, että hänen pyyntönsä on kuultu, pyhä Antipas antoi henkensä Herran käsiin. Hänet haudattiin Pergamonin kirkkoon, ja hänen haudastaan vuoti parantavaa mirhaa vuosikausien ajan. Se oli suuri lohdutus kaupungin kristityille ja kaikille pyhiinvaeltajille, jotka tulivat eri tahoilta kunnioittamaan häntä.
Pyhä apostoli Johannes Teologi mainitsee Antipaan Ilmestyskirjassa: “Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita ‘Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä missä Saatanalla on valtaistuimensa. Silti tunnustat horjumatta minun nimeäni etkä ole kieltänyt uskoasi minuun, et edes silloin, kun uskollinen todistajani Antipas surmattiin teidän luonanne, siellä missä Saatana asuu.” (Ilm. 2:12–15.) Pergamon oli Zeuksen palvonnan keskuksia ja siellä sijaitsi maailmankuulu Zeuksen alttari, joka on nykyisin näytteillä Pergamonin museossa Berliinissä. Puhuessaan Pergamonista paikkana, jossa “Saatana asuu”, apostoli todennäköisesti viittaa juuri tuohon alttariin. Pyhää Antipasta kunnioitetaan hammaslääkäreiden suojeluspyhänä. Hänen muistopäivänsä on 11.4.
Lähde: https://ort.fi/pyha-antipas-pergamonin-piispa; https://www.ortodoksi.net/index.php/Antipas_Pergamonilainen
Kristus Kaikkivaltias, 1800-luku.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Poikkeavampi kuva-aihe, koska evankeliumikirja on korvattu ristillä ja pallolla.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. Koko 29,5 x 20,5 cm.
Kristus Kaikkivaltias -ikoni tunnetaan myös sen kreikankielisellä nimellä Pantokrator ja se kuvaa meille ikonissa lihaksi tulleen Jumalan. Tämä Kristus-ikoni on varmaan laajimmin levinnyt ja ehkä tunnetuin ikoni koko maailmassa. Ikonissa on yleensä istuvan Kristuksen puolivartalokuva. Ikonikuvassa Kristuksella on vasemmassa kädessään Raamattu tai kirjakäärö. Siunaava oikea käsi muodostaa sormilla Kristuksen monogrammin IC XC. Ikonista on olemassa myös sellaisia versioita, joissa Kristus seisoo.
Kristuksen sädekehään on kuvattu kolmella kreikkalaisella kirjaimella Jumalan itsensä käyttämä nimi, kun hän tapasi Mooseksen: "Minä olen se, joka olen" (2.Moos.3:14).
Vaatetuksessa kuvataan päällimmäisellä sinisellä vaatteella, himationilla, muun muassa Kristuksen kuninkaallisuutta ja salaisuutta sekä Hänen ihmisluontoaan. Punainen tunika eli kitoni, joka on alimmaisena, kuvaa värillään Hänen jumalallista kunniaansa ja pyhyyttään. Kuten sädekehän kaksoisristi myös Kristuksen puvun värit kertovat meille siitä ilosanomasta, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Kristus oli tosi ihminen ja tosi Jumala.
Kristus voidaan kuvata Kaikkivaltias -ikonissa myös valtaistuimen kanssa ja tällöin halutaan korostaa Hänen kuninkuuttaan, josta jo Vanhan testamentin profetiat kertoivat.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristus_Kaikkivaltias
Kristus Immanuel ja pyhien ryhmä, 1800–1900-luku.
Ylärivissä naismarttyyreita (ristit käsissä): Vasemmalla Pyhä marttyyri Aleksandra ja oikealla ensimmäisenä Pyhä marttyyri Antonina. Kaksi muuta tunnistamattomia.
Alhaalla vasemmalla marttyyrina kuollut pyhittäjä-äiti Eudokia ja arkkienkeli Mikael (kädessä sauva ja pallo). Alhaalla oikealla pyhä suureen skeemaan vihitty munkki, mahdollisesti Arkhippos ja Pyhä suurmarttyyri Katariina.
Maalattu temperalla pohjustetulle puulle.
Mahdollisesti Venäjän vanhauskoisten ikoni.
Mahdollisesti Valamon luostarin lahjoitus. Ikonin koko 34,5 x 29 cm.
Kristus Kaikkivaltias, 1900-luvun alku.
Messinkinen riisa.
Lakattu painokuva, lakka pisaroitunut.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 22,5 x 18 cm.
Kristus Kaikkivaltias -ikoni tunnetaan myös sen kreikankielisellä nimellä Pantokrator ja se kuvaa meille ikonissa lihaksi tulleen Jumalan. Tämä Kristus-ikoni on varmaan laajimmin levinnyt ja ehkä tunnetuin ikoni koko maailmassa. Ikonissa on yleensä istuvan Kristuksen puolivartalokuva. Ikonikuvassa Kristuksella on vasemmassa kädessään Raamattu tai kirjakäärö. Siunaava oikea käsi muodostaa sormilla Kristuksen monogrammin IC XC. Ikonista on olemassa myös sellaisia versioita, joissa Kristus seisoo.
Kristuksen sädekehään on kuvattu kolmella kreikkalaisella kirjaimella Jumalan itsensä käyttämä nimi, kun hän tapasi Mooseksen: "Minä olen se, joka olen" (2.Moos.3:14).
Vaatetuksessa kuvataan päällimmäisellä sinisellä vaatteella, himationilla, muun muassa Kristuksen kuninkaallisuutta ja salaisuutta sekä Hänen ihmisluontoaan. Punainen tunika eli kitoni, joka on alimmaisena, kuvaa värillään Hänen jumalallista kunniaansa ja pyhyyttään. Kuten sädekehän kaksoisristi myös Kristuksen puvun värit kertovat meille siitä ilosanomasta, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Kristus oli tosi ihminen ja tosi Jumala.
Kristus voidaan kuvata Kaikkivaltias -ikonissa myös valtaistuimen kanssa ja tällöin halutaan korostaa Hänen kuninkuuttaan, josta jo Vanhan testamentin profetiat kertoivat.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristus_Kaikkivaltias
Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, Lyykian Myrran arkkipiispa.
1800–1900-lukujen vaihde.
Hopeinen riisa.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 13,5 x 11 cm.
Pyhä Nikolaos on kirkon kaikkein kunnioitetuimpia ja rakastetuimpia pyhiä niin idässä kuin lännessäkin. Hän on oikean uskon puolustaja, piispojen esikuva ja kirkon elävä pylväs. Hän on tehnyt lukemattomia ihmeitä häntä avuksi huutaneille köyhille, hylätyille ja kärsiville sekä pelastanut monia vaaraan joutuneita.
Pyhä Nikolaos tunnetaankin paremmin loppumattomista kuolemansa jälkeen tekemistään ihmeistä kuin maanpäällisestä elämästään. Vanhin Nikolaoksen elämäkerta on peräisin vasta puoli vuosituhatta Nikolaoksen jälkeiseltä ajalta. Sen kirjoittanut Konstantinopolin patriarkka Methodios (k. 847) toteaa, että ”tähän saakka tämän verrattoman esipaimenen elämä on ollut tuntematon uskovien enemmistölle”. Pyhän Nikolaoksen elämään onkin liitetty suuri määrä tarinoita, joiden historiallisuus on kyseenalainen. Lisäksi hänet on sekoitettu 400-luvun lopulla Myrran lähistöllä eläneeseen munkki Nikolaokseen ja tämän elämäkertaan.
Elämäkerran mukaan Nikolaos syntyi Lyykian Patarassa 200-luvun lopulla kristittyyn perheeseen. Lapsuudestaan saakka hän osoitti hengellistä intoa: kerrotaan, että hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin. Hän rakasti hiljaisuutta ja hartautta. Hänen setänsä, joka oli arkkipiispa ja myös nimeltään Nikolaos, opetti häntä ja vihki hänet papiksi jo nuorena. Nikolaos kilvoitteli valvoen, paastoten ja rukoillen.
Nikolaoksen suurimmaksi hyveeksi muodostui kuitenkin hyvän tekeminen ja omastaan antaminen. Vanhempiensa kuoltua hän peri suuren omaisuuden, jota hän alkoi jakaa köyhille ja tarvitseville. Hän piti itseään pelkkänä köyhille kuuluvan omaisuuden hoitajana. Nikolaos pyrki kaikin keinoin pitämään hyvät tekonsa salassa, jotta ei menettäisi taivaallista palkkiotaan. (Vrt. Matt. 6:7) Kun hän kuuli kolmesta neidosta, joiden isä oli niin velkaantunut, että hänen olisi myytävä tyttärensä prostituoiduiksi, Nikolaos päätti viedä heille kultaa myötäjäisiksi tarvittavan summan, jotta neidot pääsivät onnellisesti avioon. Nikolaos hiipi yöllä paikalle ja heitti kultanyytin avoimesta ikkunasta sisään. Hämmästynyt perhe iloitsi suuresti tapahtuneesta, jolle he eivät keksineet selitystä. Nikolaos toisti tekonsa vielä kahdesti. Kolmannella kerralla perheen isä sai selville, keneltä kulta tuli. Nikolaos vaati häntä lupaamaan, ettei kertoisi asiasta kenellekään.
Jumala mielistyi suuresti Nikolaokseen ja palkitsi hänet armolahjoilla ja ihmeillä, joiden maine alkoi levitä ihmisten keskuudessa. Nikolaos lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Matkalla hän tyynnytti kaksi kertaa laivaa uhanneet raivokkaat myrskytuulet.
Kun piispainkokous kokoontui valitsemaan Myrran kaupungille uutta esipaimenta, enkeli ilmoitti piispoille, että heidän tulisi valita Nikolaos. Kansan suureksi iloksi näin tapahtui.
Diocletianuksen ja Maximianuksen viimeisen suuren vainon aikana pyhä Nikolaos heitettiin vankilaan. Siellä hän jatkoi hengellisen laumansa kaitsemista rohkaisten ja vahvistaen vangittuja kristittyjä sanoillaan. Keisari Konstantinuksen aikana Nikolaos vapautettiin ja hän osallistui ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325. Nikolaos puolusti järkähtämättömästi ortodoksista uskoa Areioksen harhaoppia vastaan.
Nikolaos oli ihmisten ystävä ja laumansa hyvä paimen. Mikä tahansa toisen kärsimä epäonni sai hänet säälin valtaan. Erityisesti hän pyrki puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hän vetosi hallitusmiehiin, jotta epäoikeudenmukaisesti tuomittujen ei tarvitsisi kärsiä rangaistusta. Hänen kerrotaan ilmestyneen unessa keisarille puolustaen kolmea salaliitosta perusteettomasti syytettyä roomalaista virkamiestä. Myrran kaupungin Nikolaos pelasti nälänhädältä ilmestymällä viljalaivan kapteenille, jota hän pyysi rantautumaan Myrrassa ja purkamaan lastinsa siellä.
Pyhän Nikolaoksen hahmosta säteili rauhaa, joka oli silmin nähtävissä. Kun hän nukkui pois, kansa suri paimenensa, ohjaajansa ja siunauksiensa lähteen menetystä katkerasti, mutta enkelit ja pyhät iloitsivat saadessaan hänet luokseen. Hänet haudattiin Myrraan, johon rakennettiin kirkko hänen kunniakseen. Reliikkejä kunnioittamaan tuli vuosittain suurin määrin pyhiinvaeltajia. Myrran jouduttua muslimien haltuun italialaiset kauppiaat veivät pyhän Nikolaoksen ruumiin vuonna 1087 Barin kaupunkiin Etelä-Italiaan. Siirrolla on oma juhlapäivänsä 9.5. Reliikit ovat yhä Barissa ja niistä vuotaa mirhaa, jota kutsutaan nimellä Manna di San Nicola.
Pyhää Nikolaosta kunnioitetaan niin idässä kuin lännessäkin erityisesti merellä kulkevien suojelijana. Hän on auttanut lukuisia vaaraan joutuneita laivoja ja merenkävijöitä. Hän on ilmestynyt merihätään joutuneen laivan ruorissa tuoden sen onnellisesti satamaan. Hän on pelastanut mereen pudonneita, jotka ovat huutaneet häntä avuksi. Venäjällä pyhää Nikolaosta kunnioitetaan sadon suojelijana ja lännessä koululaisten ja nuorten varjelijana. Omana suojelijanaan Nikolaosta ovat kunnioittaneet muun muassa Napoli, Sisilia, Liège, Freiburg ja monet muut kaupungit Italiassa, Saksassa, Itävallassa, Belgiassa, Hollannissa, Kreikassa ja Venäjällä. Pyhän Nikolaoksen kunnioittaminen on säilynyt jopa protestanttisella kulttuurialueella, mutta maallistuneessa muodossa, joulupukkiperinteenä (”Santa Claus”).
Pyhän Nikolaoksen kunniaksi on rakennettu valtaisa määrä kirkkoja. Yksi kuuluisimmista rakennettiin Konstantinopoliin 500-luvulla. Yksistään Englannissa hänelle on omistettu noin 400 kirkkoa. Hän on myös ainoa ”ei-raamatullinen” pyhä, jolla on viikoittainen muistopäivä. Ortodoksinen kirkko muistelee pyhää Nikolaosta joka torstai. Lisäksi hänen vuosittainen muistopäivänsä on 6.12.
Lähde: https://ort.fi/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-myrran-piispa
Jumalanäiti ”Odottamaton ilo”, 1900-luvun alku.
Tempera pohjustetulle puulle.
Ikonissa on kirjoitettuna alku pyhän Dimitri Rostovilaisen tekstistä, joka kuvaa ikonissa esitettävää ihmettä.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 31 x 26,5 cm.
Tiennäyttäjä- ikoneihin pohjautuvan tapahtumaikonin muistoa vietetään aina 22.12.
Pyhimmän Jumalansynnyttäjän "Odottamaton ilo" -ikonissa kuvataan huone, jossa on Jumalan Äidin ikoni, ja sen alla nuori mies polvistuu rukoukseen. Ikoni luetaan ihmeitätekevien ikonien joukkoon, sillä pyhä Dimitri Rostovilainen kertoo joidenkin nuorten parantumisesta ruumiillisesta kärsimyksestä tämän pyhän ikonin kautta. Ikonissa kuvataan tapahtumaa, jossa syntinen nuorukainen, joka oli kuitenkin omistautunut Jumalansynnyttäjälle, rukoili eräänä päivänä puhtaan Neitsyen ikonin edessä ennen kuin lähti tekemään syntiä. Yhtäkkiä hän näki, kuinka ikoni muuttui eläväksi ja kuinka Herran käsiin, jalkoihin ja kylkeen ilmestyi haavoja, ja niistä virtasi verta. Kauhuissaan hän huudahti: "Oi rouva, kuka on tehnyt tämän?" Jumalanäiti vastasi: "Te ja muut syntiset ristiinnaulitsette syntienne tähden Poikani yhä uudelleen." Vasta silloin nuorukainen tajusi, kuinka suuri oli hänen syntisyytensä syvyys. Hän rukoili pitkään kyynelin täysin puhdasta Jumalan äitiä ja Vapahtajaa antamaan hänelle armoa. Kun Jumalan äiti oli kahdesti kääntynyt anoen Poikansa puoleen, nuorukainen vapautui synneistään. Näin hän sai odottamattoman ilon syntiensä anteeksiantamisesta. Kerrotaan, että tämän jälkeen nuorukaisesta tuli laille ja Jumalalle kuuliainen.
Lähde: https://www.oca.org/saints/lives/2016/12/09/103510-unexpected-joy-icon-of-the-mother-of-god; https://russianicon.com/eastern-orthodox-icon-of-the-unexpected-joy/
Smolenskin Jumalanäiti, 1900-luvun loppu.
Messinkivalos.
Viipuri-Säätiön lahjoitus. Ikonin koko 3,5 x 3,1 cm.
Smolenskin Jumalanäiti-ikoni on muunnelma ns. Hodigitria- eli Tiennäyttäjä-ikonista, jonka alkuperäisen ja ensimmäisen maalaajaksi perimätieto kertoo pyhän apostoli ja evankelista Luukkaan. Pyhä Dimitri Rostovilainen oletti tämän ikonin kopion tulleen maalatuksi Antiokian prefektin Theofiluksen pyynnöstä. Antiokiasta ikoni siirrettiin Jerusalemiin ja sieltä keisarinna Aelia Eudoxian, Bysantin keisari Arcadiuksen (377–408) puolison toimesta Konstantinopoliin keisarin sisarelle Pulcherialle, joka laittoi sen Blahernan kirkkoon.
Vuonna 1046 Bysantin keisari Konstantinos IX Monomakhos (1000–1054) antoi tyttärensä Annan vaimoksi ruhtinas Vsevolod Jaroslavitsille, Rostovin ja Novgorodin ruhtinaan ja Kiovan suuriruhtinaan Jaroslav I Viisaan (978–1054) pojalle. Keisari siunasi tyttärensä matkan sulhasensa luo tällä ikonilla. Ruhtinas Vsevolodin kuoltua ikoni siirtyi hänen pojalleen Vladimir Monomakhosille, joka siirsi sen 12. vuosisadan alussa Smolenskin katedraalin kirkkoon Kaikkein Pyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistona. Tästä alkaen ikoni on tunnettu Smolenskin Jumalanäidin ikonina.
1300-luvulla Smolensk joutui Liettuan ruhtinaitten alaisuuteen. Sofia, ruhtinas Vitautas Suuren (1350–1430) ainoa tytär, meni naimisiin Moskovan suurruhtinaan Vasili I:n (1371–1425), suurruhtinas Dimitri Donskoin (Donilaisen, 1350–1389) pojan kanssa. Vuonna 1398 Sofia toi Smolenskin Jumalanäidin ikonin mukanaan Moskovaan. Se laitettiin Kremliin Marian ilmestyksen katedraaliin kuninkaan oven oikealle puolelle.
Vuonna 1456 Smolenskin asukkaiden sekä heidän piispansa Misaelin pyynnöstä ikoni siirrettiin juhlavasti takaisin Smolenskiin juhlavassa ristisaatossa ja Moskovaan jätettiin kaksi kopiota tästä ikonista. Yksi jäi Ilmestyksen katedraaliin ja toinen sijoitettiin Novodevitsin luostariin Smolenskin Venäjälle palauttamisen muistona. Tämä luostari oli rakennettu Devitsi Polelle (Neitsyen pellolle), jossa moskoviitit, Moskovan alueen asukkaat "suuresti kyynelehtien" toimittivat pyhän ikonin Smolenskiin.
Vuonna 1602 maalattiin tarkka kopio tästä ihmeitä tekevästä ikonista, joka tuotiin vuonna 1666 yhdessä alkuperäisen ikonin kanssa restauroitavaksi Moskovaan. Se asetettiin Smolenskin linnoituksen tornin seinään Dneprovskin portin yläpuolelle ja varustettiin erityisesti sitä varten suunnitellulla suojalla. Sittemmin vuonna 1727 puinen kirkko rakennettiin samalle paikalle ja vuonna 1802 kivinen kirkko.
Uusi kopio sai voimaa vanhasta kuvasta ja kun Venäjän armeija lähti elokuussa 1812 Smolenskista, he ottivat ikonin mukaansa saadakseen voimaa puolustautua vihollisjoukkoja vastaan. Borodinon taistelujen tiimellyksessä he kantoivat ikonin läpi sotilasleirin rohkaistakseen ja vahvistaakseen sotilaita kohtaamaan tehtävänsä. Smolenskin Jumalanäidin ikonin alkuperäinen Venäjällä ollut ikoni vietiin Kuolonuneen nukkumisen katedraaliin Borodinon taistelupäivänä ristisaatossa yhdessä Ivironin ja Vladimirin Jumalanäidin ikonien kanssa Belon ja Kitain korttelien ja sekä Kremlin muurien kautta ja sen jälkeen se lähetettiin sairaitten ja haavoittuneiden luokse Lefortovon palatsiin. Moskovan jälkeen ikoni vietiin seuraavaksi Jaroslaviin.
Näin nämä Smolenskin Jumalanäidin ikonin "sisarikonitkin" suojelivat yhdessä Jumalanäidin kanssa ja torjuivat hyökkäyksen Venäjää vastaan. Voiton jälkeen ikoni palautettiin Smolenskiin yhdessä sen voittoisien kopioiden kanssa.
Tämän ihmeitä tekevän ikonin juhliminen ja muistaminen heinäkuun 28. päivänä sai alkunsa ja vakiintui vuonna 1525 juuri Smolenskin Venäjälle palauttamisen muistoksi.
Smolenskin Jumalanäidin ikonista on olemassa useita arvokkaita kopioita ja näitä kaikkien muistopäivää vietetään tuona saman päivänä. Joissain puolin juhlistetaan myös Smolenskin Jumalanäidin ikonin muistoa marraskuun 5. päivänä juhlistaen päivää, jolloin 1800-luvulla ikoni palautettiin Smolenskiin Venäjän armeijan komentajan M.I.Kutuzovin käskystä. Tätä päivää muistellaan vihollisen Venäjältä poiskarkottamisen muistona etenkin Smolenskissa.
Smolenskin Jumalanäidin ikoni on yksi Venäjän pyhimmistä kirkollisista esineistä. Uskovaiset ovat saaneet ja saavat yhä siitä ja sen avulla armon runsasta apua. Jumalanäiti välittää pyhän ikoninsa kautta uskoville voimaa ja johtaa heitä pelastuksen tielle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Smolenskin_Jumalan%C3%A4iti
Messinkiristi, 1900-luku.
Papillisten vanhauskoisten käyttämä.
Serafeja puuttuu ylhäältä, kuuluvatko juhla-aiheet alkujaan kompositioon, vai onko lisätty myöhemmin?
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 26,5 x 12 cm.
Vanhauskoiset ovat erityisesti Venäjällä jalansijaa saanut kansanliike, joka 1600-luvulla nousi vastustamaan tsaari Aleksei I:n ja patriarkka Nikonin ortodoksisessa kirkossa tekemiä muutoksia. Vanhauskoisten mukaan muutokset olivat harhaoppisia. Muutoksia tehtiin muun muassa kirkkolaulun tapaan, jumalanpalvelusten rakenteeseen, liturgisiin teksteihin ja ristinmerkin tekoon kreikkalaisen mallin mukaisesti. Kiista ajoi vanhauskoiset eroon ortodoksisesta kirkosta omaksi uskonryhmäkseen ja valtionkirkon antamaan anateemaan (yhteisöstä erottamiseen, eräänlaiseen kirkonkiroukseen). Vanhauskoiset säilyttivät kuitenkin kristinuskon päätotuudet: yhteisen uskontunnustuksen ja Kolminaisuusopin.
Venäjän valtio yhdessä ortodoksisen kirkon kanssa alkoi vainota vanhauskoisia, jotka pakenivat valtakunnan reunoille tai jopa ulkomaille asti vainoojiaan. Vanhauskoisten pääalueiksi muodostuivat alkuun Solovetskin luostari ympäristöineen, Vienanmeren rannikkoseutu, Arkangeli, Komi, Laatokan ja Äänisen seutu. Liike levisi myös Vetkaan(entisen Puolan alueelle), Donin alueelle sekä Tsernigovtsinaan. Vainojen kautta vanhauskoisuus saapui myös Suomeen, jossa se levisi muiden muassa Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Samalla uskonhaara jakaantui useisiin eri suuntauksiin, joissa oli kaksi päähaaraa:
Papilliset jakaantuivat myöhemmin kahteen päähaaraan, joita ovat belokrinitsalaiset ja novozybkovilaiset.
Nykyään vanhauskoisten ja ortodoksisen pääkirkon välit vaihtelevat alueittain – joskus vanhauskoiset otetaan iloiten vastaan, kun taas toisinaan suhtautuminen on avoimen negatiivista. Vuonna 1971 Moskovan patriarkka kumosi vanhauskoisille 1700-luvulla asetetun anateeman, mutta suurin osa heistä ei ole silti palannut normaaliin ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset
Valamo-huone
Pyhä Dimitri Rostovilainen, 1800–1900-lukujen vaihde.
Tempera pohjustetulle puulle.
Laajamittaiset restauroinnit näkyvissä.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. Ikonin koko 17,5 x 13,5 cm.
Pyhä metropoliitta Dimitri (Daniel Tuptalo) syntyi Ukrainassa vuonna 1651. Hän opiskeli teologiaa kuuluisassa Kiovan veljestön koulussa. Daniel oli hyvin lahjakas ja menestyi varsinkin kreikan ja latinan kielissä ja retoriikassa. Varsinaiseksi kutsumuksekseen hän tunsi kuitenkin rukous- ja kilvoituselämän. Päätettyään opintonsa hän meni 17 vuoden ikäisenä Kyrilloksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Vuonna 1681 Dimitri nimitettiin igumeniksi Maksakovskin luostariin. Johtajan asemassakin hän noudatti askeettista elämäntapaa ja kilvoitteli valvoen, rukoillen ja tehden hyviä töitä. Hänen kaltaisensa igumenit ovat luostarilleen kunniaksi. Niinpä hänen ei suotu olla pitkän aikaa yhdessä paikassa, vaan hänet siirrettiin tuon tuostakin luostarista toiseen, aina sinne missä häntä tarvittiin.
Vuonna 1684 Kiovan luolaluostarin arkkimandriitaksi tuli Varlaam Jasinski (myöhemmin Kiovan metropoliitta). Hän tunsi entisen oppilaansa Dimitrin hengellisen mielenlaadun, oppineisuuden ja kirjalliset lahjat ja antoi tälle tehtäväksi koota ja kääntää kirkkovuoden pyhien elämäkerrat. Pohjois-Venäjällä Novgorodin arkkipiispa Makari (30.12.) oli koonnut pyhien elämäkertoja, mutta Etelä-Venäjällä ei vastaavaa teosta vielä ollut. Elämäkertojen kokoaminen vaati Dimitriltä valtavasti voimia. Hän käytti useita eri lähteitä ja uppoutui työhönsä niin, että näki unissaankin hengellisiä näkyjä, jotka vahvistivat ja innostivat häntä. Työ kesti kaikkiaan 20 vuotta ja vei häneltä terveyden, mutta tuotti suurta hyötyä Venäjän kirkolle. Kirjallisen työnsä ohella Dimitri hoiti hänelle uskottuja kirkollisia kuuliaisuustehtäviä toimien luostarien johtajana eri puolilla Ukrainaa.
Vuonna 1700 Dimitri kutsuttiin Pietari Suuren käskystä Moskovaan, missä hänet vihittiin piispaksi Siperiaan Tobolskin kaupunkiin. Hän otti nimityksen vastaan raskain mielin. Häntä huolestutti kesken jäävä työ pyhien elämäkertojen parissa. Hänen heikentynyt terveytensä petti ja hän joutui vuoteenomaksi. Tsaari kävi vierailulla Dimitrin luona, ja kuultuaan sairauden syyn antoi hänelle luvan jäädä Moskovaan odottamaan paikkaa jostakin lähemmästä hiippakunnasta. Pian sellainen vapautui Rostovista.
Rostovin hiippakunnan papisto oli ukrainalaiseen papistoon verrattuna oppimatonta, sillä pappisvihkimykseen valmistavia kouluja ei ollut. Dimitri ryhtyi korjaamaan puutteita lähettämällä kiertokirjeitä ja perustamalla piispantalon yhteyteen kolmiluokkaisen koulun. Kaikkina sunnuntai- ja juhlapäivinä hän toimitti jumalanpalveluksen ja piti miltei aina opetuspuheen. Samalla hän jatkoi pyhien elämäkertojen kokoamista. Viimeinen osa valmistui vuonna 1705.
Dimitri Rostovilaisen dogmaattisista kirjoituksista merkittävin on Selitys Brynskin opista, joka on suunnattu Brynskin metsistä käsin toimineita lahkolaisia vastaan. Lisäksi hän laati muun muassa kaksi lyhyttä katekismusta sekä Kronikan maailman luomisesta Kristuksen syntymään, jossa hän kuvaa Vanhan testamentin historian. Hän oli myös kuuluisa saarnaaja, jota on kutsuttu Venäjän Kultasuuksi. Hiippakuntaansa hän johti viisaasti ja nautti tsaariperheen kunnioitusta.
Kuolemaansa edeltävänä päivänä Dimitri kutsui luokseen laulajia ja pyysi heitä esittämään itse kirjoittamiaan hengellisiä lauluja. Sitten hän lähetti heidät pois, mutta jätti luokseen kirjurin, joka oli auttanut häntä kirjallisissa töissä. Hän kertoi tälle elämästään, kiitti avusta ja kumarsi hyvästiksi miltei maahan asti. Aamulla metropoliitta löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena.
Dimitri Rostovilaisen muistoa vietetään kaksi kertaa vuodessa, hänen kuolinpäivänään 28.10. ja hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytämispäivänä 21.9.
Lähde: https://ort.fi/pyha-dimitri-rostovin-metropoliitta
Ivironin Jumalanäiti, 1900-luvun loppu.
Hopeoitu riisa.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Voimakas lakka.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. 26 x 22 cm.
Ivironin Jumalanäidin ikoni sijaitsee Athoksella Ivironin luostarissa, johon ikonin nimi viittaa. Luostari on puolestaan saanut nimensä georgialaisten perustajiensa mukaan. Iveria eli Kaukasian Iberia oli nykyisen Georgian alueella aikanaan sijainnut kuningaskunta. Ikonin tarina alkaa 800-luvulta, jolloin ikonoklasmi vallitsi Bysantissa ja aiheutti paljon harmia ihmisille ja ikoneille.
Alkuperäisen ikonin kerrotaan joutuneen 800-luvulla lähellä Nikeaa köyhän leskivaimon toimesta mereen, koska hänen muussa tapauksessa olisi pitänyt maksaa kotiinsa tunkeutuneille sotilaille kiristysrahaa ikonista.
Myöhemmin lesken poika meni Athokselle munkiksi ja kertoi ikonin varhaisvaiheista. Erilaisten vaiheiden jälkeen vuonna 999 Georgiasta Athokselle saapuneet munkit havaitsivat meressä ikonin, jota he eivät yrityksistä huolimatta saaneet rannalle.
Vasta kun askeettinen munkkivanhus Gabriel, jolle oli unessa ilmoitettu asiasta, meni noutamaan ikonia, se onnistui. Tämä tapahtui kirkkaana tiistaina. Ikoni sijoitettiin luostarin alttariin, mutta se hävisi sieltä yön aikana ja löytyi pitkällisen etsiskelyn jälkeen luostarin portin päältä. Sama toistui toisenakin yönä ja vihdoin munkit ymmärsivät, ettei ikonia tarvinnut suojella, vaan se suojelisi heitä juuri valitsemallaan paikalla, portin päällä. Siksi se sijoitettiin sinne ja sen yläpuolelle rakennettiin kirkko Jumalanäidin kunniaksi.
Vuonna 1647 ikonista tehtiin kopio moskovalaisen Novospasskin luostarin toimesta arkkimandriitta Nikonin (myöhemmin Venäjän patriarkka vv. 1652–1666) pyytäessä sitä Moskovassa juuri samaan aikaan vierailulla olleelta Ivironin luostarin igumeni Pakomiukselta. Munkki Jamblikos maalasi Ivironin ikonista kopion, joka toimitettiin Venäjälle. Vielä toinenkin kopio maalattiin vuonna 1656 arkkimandriitta Nikonin toimesta Athokselle lähetettyjen maalarien tekemänä ja näin Venäjäkin sai omat Portinvartija-ikoninsa (Portaitissa), jolla nimellä Ivironin Jumalanäidin ikoni myös tunnetaan. Tämä jälkimmäinen venäläinen ikoni on sijoitettu Valdain luostariin Novgorodin hiippakuntaan.
Athosvuorella sijaitsevan georgialaisen Ivironin luostarin munkit lähettivät luostarissaan olevasta kuuluisasta Ivironin Jumalanäidin ikonista kopion Georgiaan. Ikoni, jonka luostarin munkit olivat maalanneet rakkauden ja kiitollisuuden osoituksenaan Georgian kansaa kohtaan, saapui Tbilisiin 26. päivänä syyskuuta 1989. "Ivironin Jumalanäidin saapuminen Georgiaan" muistopäivää vietetään Georgiassa vuosittain syyskuun 26. päivänä.
Ortodoksisessa maailmassa muistellaan Jumalanäidin Ivironin ikonia sen omana muistopäivänään lokakuun 13. päivänä. Venäjällä vietetään Valdain luostarissa olevan ikonin juhlaa helmikuun 12. päivänä, mutta muitakin muistelupäiviä on olemassa toisissa paikalliskirkoissa. Ikonia muistellaan myös maaliskuun 13. päivänä sekä kirkkaana tiistaina.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Ivironin_Jumalan%C3%A4iti
Częstochowan Jumalanäiti ”Musta Madonna”, 1900-luvun loppu.
Öljyväri puulle.
Kehystetty.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko kehystettynä 19 x 17 cm.
Juhlapäivä: 26. elokuuta
Częstochowan Jumalanäiti, joka tunnetaan myös nimellä Częstochowan musta Madonna, on kuuluisa maalaus. Tradition mukaan pyhä Luukas maalasi sen Pyhän Joosefin rakentamalle pöydälle. Jotkut kertovat myös, että se tehtiin viimeisen ehtoollisen pöydältä leikatulle puupalalle. Maalaus sijaitsee Jasna Goran (eli Valovuoren) luostarissa Puolassa.
Ikoni
Neitsyt Maria on "Se, joka näyttää tietä" tai kreikaksi "Hodegetria". Maria opastaa aina rakkaita lapsiaan taivaallisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen luokse. Tässä ikonissa näemme Marian oikean käden osoittavan kohti Jeesus-lasta. Hän ohjaa huomion pois itsestään ja osoittaa sen Jeesukseen. Me puolestamme havaitsemme Jeesus-lapsen ojentavan oikean kätensä meitä (katsojia) kohti ja antavan meille siunauksensa. Vasemmassa kädessään Hän pitelee pyhien evankeliumien kirjaa. Kuten monissa ikoneissa, Jeesus muistuttaa pientä miestä. Tämä muistuttaa meitä siitä, että Jeesus, vaikka olikin lapsi, on täysin kypsä jumalallisuudessaan.
Ikonin arpien historia
1400-luvulla Puolan prinssi Ladislaus, joka on katolisen kirkon pyhä, oli maalauksen omistaja. Tataarit hyökkäsivät hänen palatsiinsa, ja hänen linnassaan oleva maalaus sai nuolenosuman, joka lävisti Jumalanäidin kurkun alueen. Prinssi päätti siirtää ikonin kotikaupunkiinsa pitääkseen sen turvassa. Koska matka oli pitkä, hän päätti pysähtyä yöksi Częstochowan. Seuraavana aamuna, kun hän aikoi lähteä, hevoset, jotka vetivät Jumalanäidin ikonin sisältäviä vaunuja, kieltäytyivät liikkumasta. Pyhä Ladislaus ymmärsi tämän Jumalan merkkinä siitä, että maalauksen oli määrä jäädä Częstochowaan. Ikoni sijoitettiin katolilaisen pauliinilaisveljeskunnan (Pyhän Paavalin erakkojen veljeskunta, Order of the Hermits of Saint Paul) huomaan. Yhä edelleen veljeskunta vartioi ja huolehtii tästä pyhästä ikonista.
Vuonna 1430 hussilaiset (John Hussin seuraajat) hyökkäsivät Jasna Goran luostariin. Maalausta lyötiin kahdesti miekalla. Köyhä rosvo, joka yritti iskeä sitä kolmannen kerran, putosi maahan ja kuoli.
Monet taiteilijat ovat epätoivoisesti yrittäneet korjata ikonia maalaamalla arpien päälle ja jopa ompelemalla ne takaisin yhteen, mutta Jumalansynnyttäjän arvet ilmestyvät jatkuvasti pintaan.
Suuri ihme
Kenraali Miller ja 12 000 protestanttisen hyökkääjän armeija yrittivät vallata Jasna Goran luostarilinnoituksen vuonna 1655. Luostarin johtaja, joka kieltäytyi antamasta tällaista pyhää paikkaa häpäisijöille ja harhaoppisille, kääntyi Częstochowan Neitsyt Marian puoleen 40 pyhän munkin kanssa saadakseen apua. Munkit rukoilivat lakkaamatta ja pyysivät Neitsyt Marian edessä, että heillä olisi voimaa ja rohkeutta taisteluun. Kun he taistelivat, salaperäinen siniseen pukeutunut "nainen" alkoi ilmestyä luostarin valleille ja hänet itse nähtiin lataamassa kanuunoita. Hyökkääjät, jotka olivat kauhuissaan tästä tapahtumasta, pakenivat kutsuen kaunista sinistä ladya "noidaksi".
Taistelun aikana tapahtui monia muitakin ihmeitä ja jumalallisia väliintuloja. Kenraali Millerillä oli visio Jumalansynnyttäjästä, josta hän sanoo: "Se ei todellakaan ole verrattavissa siihen neitsyeen, joka ilmestyi minulle; sillä maan päällä ei ole mahdollista nähdä mitään vastaavaa. Jotain taivaallista ja jumalallista, joka pelotti minua alusta alkaen, loisti hänen kasvoillaan.”
Lähde: https://albertinesisters.org/our-lady-of-czestochowa/
Suurmarttyyri Irene Thessalonikialainen, 1900-luvun loppu.
Painokuvaikoni puulle.
Valmistettu Kreikassa. Ikonin koko 8 x 6,5 cm.
Pyhän Irenen elämästä ei ole juuri lainkaan varmaa tietoa. Kyseessä on kuitenkin suuresti kunnioitettu pyhä, ja niinpä aikojen kuluessa hänestä on kirjoitettu useita toisistaan poikkeavia elämäkertoja, joihin on koottu paljon satumaisia aineksia tai muiden neitsytmarttyyrien elämäkerroista lainattuja piirteitä. Näiden kertomusten mukaan pyhä Irene oli kotoisin Persiasta ja syntyi keisari Konstantinos Suuren hallitessa (306–337). Hän oli Roomaan tuohon aikaan kuuluneen Magedonin maakunnan hallitsijan Liciniuksen tytär ja alkuperäiseltä nimeltään Penelope. Suojellakseen kaunista tytärtään vaaroilta ja ulkomaailman vahingollisilta vaikutteilta isä sulki hänet torniin yhdessä kolmentoista nuoren palvelijattaren kanssa. Siellä hän eli suuressa ylellisyydessä, jopa hänen pöytänsäkin oli kultaa. Opettajana tytöllä oli viisas vanhus nimeltä Apellianos.
Eräänä päivänä Penelope näki kyyhkysen lentävän tornin sisälle ja asettavan oliivipuunoksan kultaiselle pöydälle. Sitä seurasi kotka, jolla oli nokassaan kukkaseppele, jonka sekin jätti pöydälle. Lopuksi tuli toisesta ikkunasta vielä varis nokassaan käärme, joka sekin sai paikkansa pöydällä. Penelope ihmetteli, mitä tämä kaikki mahtoi tarkoittaa. Hänen opettajansa Apellianos selitti: ”Kyyhkynen tarkoittaa mielen koulimista, sen tuoma oliivipuun oksa ennustaa ihmeellisistä tapahtumista ja on kasteen vertauskuva, lintujen kuninkaan kotkan tuoma seppele kuvaa tulevia erinomaisia tekoja, kun taas varis ja käärme ilmaisevat, että joudut kärsimään ahdistusta ja murhetta.”
Tarinan mukaan enkeli tuli pian tämän jälkeen opettamaan Penelopelle kristinuskoa ja antoi hänelle uudeksi nimeksi Irene eli ”rauha”. Enkeli ennusti myös, että tuhansittain ihmisiä tulee pelastumaan hänen kauttaan ja että itse apostoli Timoteus tulee taivaasta kastamaan hänet. Kasteen saatuaan Irene tuhosi kaikki isänsä epäjumalat. Raivostunut Licinius heitti hänet hevosten jalkoihin, että ne polkisivat hänet kuoliaaksi. Yksi hevosista kääntyi kuitenkin Liciniusta itseään vastaan ja tappoi hänet. Irene herätti rukouksillaan isänsä henkiin ja tämä kääntyi kristityksi yhdessä monien alamaistensa kanssa. Sitten hän luopui kruunusta ja sulkeutui torniin, missä hän vietti loppuelämänsä katumuskyyneleitä vuodattaen.
Liciniuksen seuraaja Sedekias yritti käännyttää prinsessan takaisin pakanuuteen. Kun hän ei millään keinolla saanut Ireneä suostumaan, hän heitti tämän käärmeitä täynnä olevaan kuiluun. Mutta Jumalan avulla Irene selviytyi tästä samoin kuin muistakin koettelemuksista ja käännytti monia pakanoita todelliseen uskoon.
Kun Sedekias oli karkotettu valtaistuimelta, hänen oma poikansa Sapor alkoi käydä sotaa häntä vastaan. Sapor kohtasi kuitenkin Magedonin kaupungin ulkopuolella Irenen, jonka rukousten voimasta koko hänen sotajoukkonsa sokeutui. Sitten Irene rukoili uudestaan ja he saivat näkönsä takaisin. Heidän sielunsa silmät eivät kuitenkaan auenneet, ja he alkoivat kiduttaa Ireneä lävistäen hänen jalkansa nauloilla ja pakottaen hänet kantamaan raskasta säkkiä neljän kilometrin matkan. Tämän kauheuden edessä maa avautui ja nielaisi sisäänsä suuren joukon sotilaita. Jäljelle jääneet noin 3000 sotilasta kääntyivät kristityiksi, mutta Sapor itse pysyi epäjumalien palvelijana. Silloin Herran enkeli ilmestyi ja löi hänet kuoliaaksi.
Tästä lähtien Irene saattoi vapaasti julistaa uskoa Magedonissa, ja paljon ihmisiä otti vastaan kasteen. Sieltä hän siirtyi Kallinikonin kaupunkiin, missä hän joutui jälleen kidutettavaksi tulikuuman pronssihärän sisään. Hän tuli ulos vahingoittumattomana, minkä nähtyään suuri joukko ihmisiä kääntyi kristityksi.
Irenen maine oli kantautunut aina Persiaan asti. Persian hallitsija, jonka nimi oli myös Sapor (Šapur), kutsui hänet luokseen ja luovutti hänet mestattavaksi. Irene laskettiin hautaan, mutta enkeli tuli ja nosti hänet kuolleista ylistäen häntä marttyyrina. Enkeli ylisti myös niitä, jotka olivat hänen kauttaan uskoneet Kristukseen.
Tämän jälkeen pyhä Irene siirtyi Mesembrian kaupunkiin kantaen kädessään öljypuun lehvää merkkinä uskon kaikki kuoleman voimat kukistavasta voitosta. Johdettuaan alueen hallitsijan ja hänen alamaisensa kasteelle Irene palasi kotimaahansa. Sieltä hän meni Efesokseen, missä hän teki samanlaisia ihmeitä kuin apostolit vakuuttaakseen ihmiset julistamansa opin totuudesta.
Saatuaan lähetystyönsä loppuun Irene otti mukaansa opettajansa Apellianoksen ja kuusi oppilastaan ja meni Efesoksen ulkopuolelle. Sieltä hän löysi vastakaivetun haudan, johon ei vielä ollut haudattu ketään. Hän käski seuralaistensa sulkea hänet hautaan ja tulla paikalle vasta neljäntenä päivänä. Mutta kun Apellianos meni paikalle jo kahden päivän kuluttua, hän löysi kiven pois vieritettynä ja haudan tyhjänä. Tästä on saanut alkunsa uskomus, jonka mukaan Irene otettiin taivaaseen samalla tavoin kuin pyhä apostoli Johannes Teologi.
Lähde: https://ort.fi/pyha-suurmarttyyri-irene
Kazanin Jumalanäiti, 1800–1900-luku.
Maalattu puulle (öljyväri vai tempera?)
Puu halkeillut reunoista.
Ollut aiemmin osa suurempaa kokonaisuutta.
Ikonin koko 28 x21,5 cm.
Kazanin (Kasanin) Jumalanäiti -ikoni on ollut suosittu Venäjällä 1500-luvulta asti. Huomattavin ero muihin Jumalanäiti-ikoneihin on, että ikonissa Jeesus-lapsi seisoo Neitsyt Marian edessä. Kazanin Jumalanäiti -ikonit ovat perinteisesti pieniä alkuperäisen ikonin mukaan, joka oli kooltaan 22,5 x 27,5 cm. Kazanin Jumalanäiti -ikoni on Venäjällä suosittu häälahja ja joskus se yhdistetään venäläiseen nationalismiin.
Kazanin Jumalanäiti -ikonin sanotaan tulleen Venäjälle Konstantinopolista 1400-luvulla. Kun tataarit piirittivät Kazanin ja tekivät siitä pääkaupunkinsa 1438, ikoni katosi. Seuraava maininta ikonin kohtalosta löytyy vasta 1500-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen, kun Iivana Julma vapautti Kazanin 1552.
Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579, Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 esiin ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhottiin.
Vuonna 1612, kun puolalaiset olivat vallanneet Moskovan, Ermogenista oli tullut koko Venäjän patriarkka. Vankilasta käsin hän julisti kolmipäiväisen juhlan ja käski tuoda Kazanin Jumalanäidin ikonin Kuzma Mininille ja Dimitri Pozharskille, jotka johtivat vastarintaliikettä. Tätä ikonia, jota myös väitetään aidoksi, mutta joka silti luultavasti oli myös kopio, kannettiin niitten joukkojen edessä, jotka valtasivat takaisin pääkaupungin puolalaisilta.
Kun Puolan armeija ajettiin viimein pois Moskovasta 22.9.1612, voitto omistettiin Jumalanäidille ja Kazanin ikonista tuli Venäjän nationalismiliikkeen merkki. Myöhemmin sinä vuonna, kun Mihail I (Mihail Feodorovits Romanov) tuli tsaariksi, hän määräsi sekä 8.7. että 22.9. Kazanin Jumalanäidin juhlapäiviksi. Suomessa tuota juhlapäivää vietetään heinäkuun 8. päivänä sekä lokakuun 22. päivänä.
Ehkä huomattavampia Kazanin Jumalanäidin väliintuloja ja ihmetekoja tapahtui ensin taisteluissa ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1709 ja myöhemmin Napoleonia vastaan vuonna 1812. Tätä myöhempää voittoa juhlistaakseen ikonin kopio siirrettiin myöhemmin vuonna 1821 Uuden Kazanin katedraaliin uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin.
Tähän mennessä Kazanin Jumalanäidin ikonista oli tullut erittäin suosittu Venäjällä ja siitä oli yhdeksän ihmeitätekevää kopiota ympäri maata. Edelleen kiistellään siitä mikä, jos mikään, näistä on alkuperäinen ikoni. Jotkut väittävät, että alkuperäinen säilyi Kazanissa, kun taas jotkut väittävät, että Moskovasta Pietariin siirretty ikoni on alkuperäinen. Useat asiantuntijat uskovat kuitenkin, että alkuperäinen hävisi ja kaikki Kazanin ikonit ovat varhaisia kopioita.
Raunioista löytynyt ikoni sekä Iivana Julmalle tehty ikoni hävisivät 1900-luvun alussa. Luostarissa ollut ikoni varastettiin vuonna 1904. Varkaat luultavasti tuhosivat ikonin, koska he olivat enemmän kiinnostuneita sen korukivistä ja kultauksesta.
Pietarissa ollut ikoni katosi syyskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Jotkut väittävät, että se salakuljetettiin maasta, jotta se olisi suojassa bolševikeilta. Toiset väittävät, että kommunistit itse piilottivat ja myöhemmin myivät sen ulkomaille. Toisen maailmansodan aikana Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Leningradissa johtamaan saattoa natsien piirittämän linnoitusten ympäri. Joka tapauksessa jokin Kazanin Jumalanäidin ikonin kopioista on nyt Vladimirin kirkossa kunniapaikalla.
Roomalaiskatolinen kirkko kertoi yhden alkuperäiseksi väitetyistä ja varastetuista Kazanin Jumalanäiti -ikoneista kulkeutuneen Varsovan kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen Fatimaan. Sieltä se eräiden vaiheiden jälkeen lahjoitettiin paaville, joka piti sitä yksityisasunnossaan. Paavi Johannes Paavalin kerrotaan vuonna 2002 sanoneen patriarkka Aleksei II:lle haluavansa lahjoittaa tämän ikonin takaisin Moskovan patriarkalle, kunhan se tulee kirkkopoliittisesti mahdolliseksi ja paavi voi vierailla Moskovassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan toteutunut ja paavin "yksipuolisena huomionosoituksena" ikoni vietiin paavin delegaation toimesta Moskovaan kesällä 2005 ja luovutettiin patriarkka Aleksei II:lle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kazanin_Jumalan%C3%A4iti
Kristus Kaikkivaltias, 1900-luvun alku.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 27 x 22 cm.
Kristus Kaikkivaltias -ikoni tunnetaan myös sen kreikankielisellä nimellä Pantokrator ja se kuvaa meille ikonissa lihaksi tulleen Jumalan. Tämä Kristus-ikoni on varmaan laajimmin levinnyt ja ehkä tunnetuin ikoni koko maailmassa. Ikonissa on yleensä istuvan Kristuksen puolivartalokuva. Ikonikuvassa Kristuksella on vasemmassa kädessään Raamattu tai kirjakäärö. Siunaava oikea käsi muodostaa sormilla Kristuksen monogrammin IC XC. Ikonista on olemassa myös sellaisia versioita, joissa Kristus seisoo.
Kristuksen sädekehään on kuvattu kolmella kreikkalaisella kirjaimella Jumalan itsensä käyttämä nimi, kun hän tapasi Mooseksen: "Minä olen se, joka olen" (2.Moos.3:14).
Vaatetuksessa kuvataan päällimmäisellä sinisellä vaatteella, himationilla, muun muassa Kristuksen kuninkaallisuutta ja salaisuutta sekä Hänen ihmisluontoaan. Punainen tunika eli kitoni, joka on alimmaisena, kuvaa värillään Hänen jumalallista kunniaansa ja pyhyyttään. Kuten sädekehän kaksoisristi myös Kristuksen puvun värit kertovat meille siitä ilosanomasta, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Kristus oli tosi ihminen ja tosi Jumala.
Kristus voidaan kuvata Kaikkivaltias -ikonissa myös valtaistuimen kanssa ja tällöin halutaan korostaa Hänen kuninkuuttaan, josta jo Vanhan testamentin profetiat kertoivat.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristus_Kaikkivaltias
Valamolainen Jumalanäiti, alkuperäinen ikoni tehty vuonna 1878.
Painokuvaikoni, kopio alkuperäisestä.
Alkuperäinen Heinäveden Kristuksen kirkastumisen luostarissa.
Ihmeitätekevä ikoni.
Kehystetty.
16 x 10,5 cm, ikoni 13 x 7,5 cm.
Valamon pitkästä historiasta huolimatta Jumalanäidin, Neitseen Marian ikonityypeistä ns. Valamolainen Jumalanäiti-ikoni on ainoa, joka on syntynyt Valamon luostarissa Laatokan Karjalassa.
Tämän ikonin alkuperäisen tyyppi-ikonin on maalannut ns. Vanhan Valamon pappismunkki Alipi (maallikkonimeltään Aleksij Konstantinov) vuonna 1878. Maalaushetkellä hän oli äskettäin tullut luostariin ja oli vielä noviisi. Hänet vihittin munkiksi vuonna 1884 ja pappismunkiksi vuonna 1893.
Kyseistä ikonia säilytetään tänä päivänä Uuden Valamon luostarin pääkirkossa Heinävedellä ja se on yksi Suomen ikonitaiteen arvokkaimmista teoksista. Samassa paikassa säilytetään myös toista Suomen ikoniaarteista, Konevitsan Jumalanäiti-ikonia.
Valamolaisen Jumalanäidin ikoniin on perimätiedon mukaan kiinnitetty palanen Jumalansynnyttäjän viittaa reliikiksi. Tämä ikoni samoin kuin Konevitsan Jumalanäiti luetaan kuuluvaksi ns. ihmeitä tekeviin ikoneihin.
Kookkaassa (132 cm x 79,5 cm) ikonissa on kuvattu kirkkaan punaiseen päällysviittaan ja tumman turkoosiin alusviittaan pukeutuneena, kokovartalokuvana Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria seisomassa pilven päällä Taivaan Valtiattarena pitäen edessään vasemmalla kädellä sylissä jumalallista lapsukaista, vaalean keltaiseen paitaan puettua Jeesus-lasta, jota hän osoittaa oikealla kädellään aivan kuten Tiennäyttäjä- (Hodigitria)-ikoneissa. Jeesus siunaa oikealla kädellään katsojia ja vasemmassa kädessään hän pitää normaalin kirjekäärön sijasta valtakunnanomenaa, vallan symbolia, jonka päällä on risti. Symbolilla kuvataan Kristuksen asemaa maailman Luojana ja kaiken Kuninkaana. Ikonin tausta on 1800-luvulle tyypillisesti koristeltu lehtikultakuvioin.
Jumalansynnyttäjän seisominen pilven päällä on ortodoksisen teologian kannalta hieman ongelmallinen asia, sillä Jumalansynnyttäjä kuuluu maan päälle, meidän aikaamme. Toinen myös hieman vieras, läntistä kuvataiteesta peräisin oleva piirre ikonissa on se, että sekä Jumalansynnyttäjä että Jeesus-lapsi on kuvattu ikoniin paljain jaloin.
Vanha tarina ikonin löytymisestä
Vanhan, vuodelta 1897 olevan kertomuksen mukaan tälle kookkaalle ikonille ei alkuun oikein löytynyt sijoituspaikkaa ja se olikin aluksi vanhan luostarin yläkirkon eteisessä. Tämä rakennuksen väistyttyä uuden kirkon rakentamisen tieltä, ikoni sijoitettiin Uspenie-kirkkoon, joka toimi rakentamisen ajan luostarin jumalanpalvelusten pitopaikkana.
Uuden kirkonkaan valmistuttua tälle ikonille ei löytynyt sopivaa sijoituspaikkaa ja ikoni joutui varastoon, jossa se lojui useita vuosia unohdettuna.
Ikoni sai kuitenkin arvoisensa paikan, kun eräs rukoilija oli nähnyt näyn, josta hän kertoi luostarillekin. Tämä rukoilija oli entinen maaorja Natalia Andrejevna Andrejeva, joka ensin asui Pietarissa Vasilin saarella köyhänä, sairaana ja raihnaisena 64-vuotiaana entisen työnantajansa sijoittamana.
Siirryttyään sitten Pietarista Käkisalmeen hoitamaan entisen työnantajansa lapsia, tilanne hieman helpottui. Siellä ollessaan hän kuuli usein kertomuksia Valamosta, sen pyhittäjäisistä Sergeistä ja Hermanista ja luostarissa ja haudoilla tapahtuneista ihmeistä. Pantattuaan vähäistä omaisuuttaan hän vihdoin pääsi matkustamaan Valamoon. Matkaa edeltävänä yönä hän sitten näki tuon näyn unessaan. Hänen vuoteensa vierelle tuli valon ympäröimä nainen vaaleanpunaisessa samettipuvussa ja lapsi sylissään, joka sanoi Natalialle: "Älä itke. Vapahtaja on matkalla. Minäkin olen matkalla luoksesi!"
Kun hämmentynyt Natalia kysyi näyssä ilmestyneen naisen asuinpaikkaa, hän vastasi asuvansa Valamossa ja että Natalia tulisi näkemään hänet siellä.
Valamossa juhlittiin Natalian sinne saapumisen aikana luostarin perustajien, pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin juhlaa ja mukana lukuisten muiden kanssa oli jopa tsaari Aleksanteri II:n poika, suurruhtinas Vladimir Aleksandrovitš ja hänen puolisonsa.
Sisäisen äänen johdattamana Natalia meni Uspenie-kirkkoon, vaikka hän pelkäsi jäävänsä laivasta ja jäävänsä rahattomana Valamoon. Kirkossa hän kohtasi heti sisälle päästyään tuon unessa näkemänsä naisen, Valamolaisen Jumalansynnyttäjän.
Kiireessä hän ei ehtinyt jäädä Valamoon pidemmäksi aikaa, vaan hänen piti palata Käkisalmeen, jossa hän koki ihmeellisen paranemisen tunteen ja kykeni kävelemään jo ilman keppiään.
Elämä johdatti hänet takaisin Pietariin ja vanhuus ja raihnaisuus lisääntyivät. Elämä muuttui jälleen vaikeammaksi ja köyhemmäksi. Noin 9 vuotta Valamo-vierailun jälkeen Valamolainen Jumalanäiti ilmestyi hänelle uudestaan unessa ja ihmetteli Natalian haluttomuutta matkustaa Valamoon. Natalia valitti köyhyyttään ja Jumalanäiti ihmetteli asiaa katkerana: "Kaikkeen muuhun löydät rahaa, mutta etpä tähän."
Työnantajansa suosiollisella avustuksella Natalia sai rahaa Valamoon matkustamiseen ja sinne saavuttuaan, hän ei löytänytkään ikonia Uspenie-kirkosta, sillä ikoni oli siirretty varastoon eikä sitä yrityksistä huolimatta löydetty. Natalia joutui palaamaan tyhjin käsin takaisin Pietariin.
Vaikeuksien kautta Natalia keräsi jälleen rahaa matkaa varten ja kovasti heikenneenä hän saapui sinne noin vuoden kuluttua kesällä Pietarin päivänä. Rukouksien ja pyyntöjen jälkeen Natalia näki jälleen unen, jossa hän kulki varastona olevan pyhän Nikolaoksen kirkon edessä itkien ja rukoillen. Hänelle ilmestyi unessa harmaapartainen vanha munkki, joka opasti Natalian varastona olevaan kirkkoon ja näytti sieltä ikonin paikan.
Seuraavana päivänä Natalia meni liturgiaan ja sen päätyttyä hän kertoi unestaan isä Pafnutille, kalustosta vastaavalle munkille, joka lupasikin etsiä ikonin. Monien vaiheiden jälkeen ikoni sitten löydettiin ja vietiin ns. alakirkkoon. Natalia näki sekä ikonin että sen tekijän, pappismunkki Alipin ja kirkosta lähtiessään mukaansa pullollisen siunattua vettä. Hänen voimansa palautuivat, kivut ja säryt hellittivät ja kohta Natalia pystyi taas kulkemaan ilman keppiään ja hänen elämänsä helpottui monella tapaa.
Ikoni siirtyy Heinävedelle
Toisen maailmansodan seurauksina Vanha Valamon munkit joutuivat siirtymään evakkoon Suomen puolelle. Monien mutkikkaiden vaiheiden kautta he päätyivät vihdoin 1940 Heinävedelle entiselle Saastamoinen Oy:n tilalle, jonne he perustivat Uuden Valamon luostarin ja jatkoivat Laatokan Karjalassa sodan vuoksi katkennutta vuosisatoja vanhaa luostariperinnettään mukanaan myös Valamolainen Jumalanäiti.
Ikoni on näkyvällä paikalla Valamon luostarissa ja sillä on merkittävä asema luostarin ikonikokoelmissa.
Ikonista on tehty kopioita ja siitä tehtyjä kortteja ja kortti-ikoneita on myytävänä luostarissa.
Pyhiinvaellus ja muistopäivä
Valamolainen Jumalanäiti-ikoni oli pyhiinvaellusmatkalla KS arkkipiispa Leon ja Valamon luostarin igumenin Sergein ja Lintulan luostarin igumenian Marinan kanssa vuonna 2005 kesällä Amerikassa ja Kanadassa, missä se vieraili myös muun muassa pyhän Herman Alaskalaisen elinympäristössä.
Jumalansynnyttäjän juhlaa Valamon ikonin kunniaksi vietetään vuonna 1987 arkkipiispa Paavalin tekemän ehdotuksen ja piispainkokouksen tekemän päätöksen mukaisesti Suomen ortodoksisessa kirkossa elokuun 7. päivänä.
Venäjällä ikoni kanonisoitiin vasta vuonna 1997, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Natalia Andrejevnan parantumisihmeestä. Parantuminen tapahtui Sergei ja Hermanin juhlapäivänä. Venäjän kirkkokalenterissa Valamon Jumalanäidin juhlaksi on säädetty Sergei ja Herman Valamolaisten juhlan (28.6) jälkeinen sunnuntai. Troparin ja kontakin on kirjoittanut entinen KS arkkipiispamme Paavali.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Valamolainen_Jumalan%C3%A4iti
Kazanin Jumalanäiti, 1900-luvun alku.
Tempera pohjustetulle puulle.
Kuparinen riisa, pinnoite kulunut, ollut ehkä kullattu?
Viipuri-Säätiön lahjoitus. Koko 22,5 x 17,5 cm.
Kazanin (Kasanin) Jumalanäiti -ikoni on ollut suosittu Venäjällä 1500-luvulta asti. Huomattavin ero muihin Jumalanäiti-ikoneihin on, että ikonissa Jeesus-lapsi seisoo Neitsyt Marian edessä. Kazanin Jumalanäiti -ikonit ovat perinteisesti pieniä alkuperäisen ikonin mukaan, joka oli kooltaan 22,5 x 27,5 cm. Kazanin Jumalanäiti -ikoni on Venäjällä suosittu häälahja ja joskus se yhdistetään venäläiseen nationalismiin.
Kazanin Jumalanäiti -ikonin sanotaan tulleen Venäjälle Konstantinopolista 1400-luvulla. Kun tataarit piirittivät Kazanin ja tekivät siitä pääkaupunkinsa 1438, ikoni katosi. Seuraava maininta ikonin kohtalosta löytyy vasta 1500-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen, kun Iivana Julma vapautti Kazanin 1552.
Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579, Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 esiin ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhottiin.
Vuonna 1612, kun puolalaiset olivat vallanneet Moskovan, Ermogenista oli tullut koko Venäjän patriarkka. Vankilasta käsin hän julisti kolmipäiväisen juhlan ja käski tuoda Kazanin Jumalanäidin ikonin Kuzma Mininille ja Dimitri Pozharskille, jotka johtivat vastarintaliikettä. Tätä ikonia, jota myös väitetään aidoksi, mutta joka silti luultavasti oli myös kopio, kannettiin niitten joukkojen edessä, jotka valtasivat takaisin pääkaupungin puolalaisilta.
Kun Puolan armeija ajettiin viimein pois Moskovasta 22.9.1612, voitto omistettiin Jumalanäidille ja Kazanin ikonista tuli Venäjän nationalismiliikkeen merkki. Myöhemmin sinä vuonna, kun Mihail I (Mihail Feodorovits Romanov) tuli tsaariksi, hän määräsi sekä 8.7. että 22.9. Kazanin Jumalanäidin juhlapäiviksi. Suomessa tuota juhlapäivää vietetään heinäkuun 8. päivänä sekä lokakuun 22. päivänä.
Ehkä huomattavampia Kazanin Jumalanäidin väliintuloja ja ihmetekoja tapahtui ensin taisteluissa ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1709 ja myöhemmin Napoleonia vastaan vuonna 1812. Tätä myöhempää voittoa juhlistaakseen ikonin kopio siirrettiin myöhemmin vuonna 1821 Uuden Kazanin katedraaliin uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin.
Tähän mennessä Kazanin Jumalanäidin ikonista oli tullut erittäin suosittu Venäjällä ja siitä oli yhdeksän ihmeitätekevää kopiota ympäri maata. Edelleen kiistellään siitä mikä, jos mikään, näistä on alkuperäinen ikoni. Jotkut väittävät, että alkuperäinen säilyi Kazanissa, kun taas jotkut väittävät, että Moskovasta Pietariin siirretty ikoni on alkuperäinen. Useat asiantuntijat uskovat kuitenkin, että alkuperäinen hävisi ja kaikki Kazanin ikonit ovat varhaisia kopioita.
Raunioista löytynyt ikoni sekä Iivana Julmalle tehty ikoni hävisivät 1900-luvun alussa. Luostarissa ollut ikoni varastettiin vuonna 1904. Varkaat luultavasti tuhosivat ikonin, koska he olivat enemmän kiinnostuneita sen korukivistä ja kultauksesta.
Pietarissa ollut ikoni katosi syyskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Jotkut väittävät, että se salakuljetettiin maasta, jotta se olisi suojassa bolševikeilta. Toiset väittävät, että kommunistit itse piilottivat ja myöhemmin myivät sen ulkomaille. Toisen maailmansodan aikana Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Leningradissa johtamaan saattoa natsien piirittämän linnoitusten ympäri. Joka tapauksessa jokin Kazanin Jumalanäidin ikonin kopioista on nyt Vladimirin kirkossa kunniapaikalla.
Roomalaiskatolinen kirkko kertoi yhden alkuperäiseksi väitetyistä ja varastetuista Kazanin Jumalanäiti -ikoneista kulkeutuneen Varsovan kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen Fatimaan. Sieltä se eräiden vaiheiden jälkeen lahjoitettiin paaville, joka piti sitä yksityisasunnossaan. Paavi Johannes Paavalin kerrotaan vuonna 2002 sanoneen patriarkka Aleksei II:lle haluavansa lahjoittaa tämän ikonin takaisin Moskovan patriarkalle, kunhan se tulee kirkkopoliittisesti mahdolliseksi ja paavi voi vierailla Moskovassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan toteutunut ja paavin "yksipuolisena huomionosoituksena" ikoni vietiin paavin delegaation toimesta Moskovaan kesällä 2005 ja luovutettiin patriarkka Aleksei II:lle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kazanin_Jumalan%C3%A4iti
Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen, 1800-luku.
Painokuvaikoni.
Kehystetty.
26 x 22 cm, ikoni 21 x 17 cm.
Pyhittäjä Arseni syntyi Suur-Novgorodissa 1300-luvulla. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Opittuaan kuparisepän ammatin hän auttoi palkallaan kotiväen lisäksi myös köyhiä, sillä hän oli hyvin laupias. Hänen palava rakkautensa Kristukseen sai hänet lopulta jättämään maailman ja etsimään hiljaista hesykastista elämää. Vuonna 1379 hänet vihittiin munkiksi Novgorodin lähellä sijaitsevassa Jumalansynnyttäjän Lisja Goran luostarissa. Hän kilvoitteli siellä yksitoista vuotta niin hyveellisesti, että veljet pitivät häntä munkkielämän esimerkkinä.
Lisja Goran luostarilla oli yhteyksiä Athosvuorelle. Pyhittäjä Arseni, joka pyrki yhä suurempiin hengellisiin kilvoituksiin, kaipasi päästä Athokselle. Lopulta hän liittyi igumenin siunauksella athoslaisten munkkien seuraan ja matkusti heidän mukanaan Pyhälle vuorelle. Siellä hän asettui todennäköisesti Hilandarin luostariin. Igumeni Johannes otti hänet rakkaudella vastaan. Alkukoetuksen jälkeen Arsenille annettiin tehtäväksi valmistaa kupariastioita, minkä taidon hän osasi hyvin. Hän teki työtä kaiket päivät. Ruumiillisesti vahvana ja sitkeänä hän antautui öisin valvomis- ja rukouskilvoitukseen. Hän myös kiersi Pyhän vuoren muissa luostareissa valmistamassa kupariastioita etsien samalla itselleen hengellistä hyötyä.
Kilvoiteltuaan Athoksella kolme vuotta Arseni päätti palata Venäjälle perustaakseen sinne Jumalansynnyttäjälle omistetun luostarin. Igumeni Johannes siunasi hänen aikeensa ja antoi hänelle Jumalanäidin ikonin sekä luostarin ohjesäännön.
Pyhittäjä Arseni palasi Novgorodiin, mutta jatkoi sieltä pian matkaansa Laatokalle. Hän purjehti vuonna 1393 Laatokan luoteisosan asumattomien saarten suuntaan ja rukoili Jumalaa osoittamaan sopivan paikan luostaria varten. Pian nousi myrsky, joka painoi hänen veneensä Konevitsan saaren rantaan. Sinne hän pystytti ristin, rakensi pienen tsasounan ja keljan itselleen. Ennen hänen tuloaan rannikon asukkaat olivat käyttäneet saarta hevosten ja karjan laitumena. He olivat uhranneet graniittisella siirtolohkareella vuosittain hevosen, jotta karja varjeltuisi pahoilta hengiltä. Lohkare tunnettiin nimellä Hevoskivi (ven. Kon’-kamen), josta myös Konevitsan saari oli saanut nimensä. Pyhittäjä Arseni sai tietää paikallisten asukkaiden pakanallisesta taikauskosta Filip-nimiseltä kalastajalta. Heti saarelle asetuttuaan hän vihmoi Hevoskiven pyhitetyllä vedellä, jolloin pahat henget pakenivat sen ympäriltä mustan korppiparven hahmossa.
Elämä erämaan hiljaisuudessa miellytti Arsenia. Kun Valamon munkki Lavrenti tuli igumeni Silaksen lähettämänä Konevitsaan ja pyysi Arsenia tulemaan Valamoon, tämä kieltäytyi lähtemästä. Aluksi pyhittäjä Arseni kilvoitteli yksin. Mutta jo kolmen vuoden kuluttua hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, jotka alkoivat rakentaa yhteiselämäluostaria. Jumalansynnyttäjän syntymälle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1398.
Novgorodin arkkipiispa Simeonin aikana (1416–1421) pyhittäjä Arseni matkusti toistamiseen Athosvuorelle pyytämään esirukouksia ja siunausta luostarilleen. Hänen poissa ollessaan luostarissa tuli puute elintarvikkeista. Veljet joutuivat hämmennyksiin ja olivat jo aikeissa lähteä luostarista. Arsenin läheisin oppilas Joakim vetäytyi murheissaan metsäiselle kukkulalle rukoilemaan, että Jumalanäiti auttaisi heitä suuressa hädässä. Vaivuttuaan kevyeen uneen hän näki ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän, joka ilmoitti pyhittäjä Arsenin palaavan pian. Jo seuraavana päivänä Arseni todella palasi saarelle kahdella laivalla, jotka olivat täynnä elintarvikkeita. Kiitolliset munkit pystyttivät Jumalansynnyttäjän ilmestymispaikalle ristin ja ikonikatoksen. Kukkulaa alettiin kutsua ”pyhäksi vuoreksi” ja myöhemmin sinne rakennettiin skiitta.
Luostari toimi alkuperäisellä paikallaan niin sanotussa Piispanlahdessa 25 vuotta. Vuonna 1421 Laatokka kuitenkin tulvi niin, että osa luostarin rakennuksista joutui veden valtaan. Silloin pyhittäjä Arseni siirsi luostarin uudelle korkeammalle paikalle, jossa se yhä sijaitsee. Sinne rakennettiin kivikirkko, jota ympäröivät puiset keljat ja aita. Novgorodin pyhä arkkipiispa Eufimi (11.3.), joka ennen piispaksi vihkimistään oli johtanut Lisja Goran luostaria, jossa Arsenikin oli kilvoitellut, tuki Arsenia luostarin rakentamisessa. Hän myös vieraili Konevitsassa ja lahjoitti pyhittäjä Arsenille hengellisen ystävyyden merkiksi vanhan valkoisen klobukkinsa. Hänen käyntinsä jälkeen Konevitsan saaren lahtea, jossa luostari oli ensin sijainnut, alettiin kutsua Piispanlahdeksi.
Pyhittäjä Arseni saavutti korkean iän. Kilvoiteltuaan munkkina 65 vuotta, joista 51 vuotta Konevitsassa, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Arseni kutsui luokseen seuraajansa igumeni Johanneksen ja veljestön. Uskottuaan luostarin Jumalansynnyttäjän huostaan hän lupasi pysyä hengessään aina veljestön kanssa. Hän nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä rauhassa Herralle 12. kesäkuuta vuonna 1447 (myöhempien lähteiden mukaan v. 1444). Hänen varhaisin elämäkertansa on peräisin 1500-luvulta.
Lähde: https://ort.fi/pyhittaja-arseni-konevitsalainen-karjalan-valistaja
Pyhittäjä Herman Alaskalainen, 1900- luvun loppu.
Painokuvaikoni.
Heinäveden Lintulan luostarista. Koko 8,5 x 6,5 cm.
Vitus Bering löysi Alaskan ja Aleuttien saariston 1700-luvun alkupuolella, minkä jälkeen alueelle alkoi hakeutua venäläisiä kauppiaita, turkismetsästäjiä ja seikkailijoita. Heidän vanavedessään alueelle tuli myös lähetystyöntekijöitä, jotka vaaroja, ankaraa ilmastoa ja vihamielisiä uudisasukkaita uhmaten julistivat Jumalan sanaa alkuperäisasukkaiden parissa. He perustivat Amerikan mantereelle ortodoksisen kirkon kaunistaen sen askeesin synnyttämillä kyynelillä ja marttyyriverellä.
Pyhittäjä Herman Alaskalainen syntyi kauppiasperheeseen Serpuhovissa Moskovan lähistöllä vuonna 1756. Hänen maallikkonimestään ei ole tietoa. Kuusitoistavuotiaana hän meni kuuliaisuusveljeksi Pyhän Kolminaisuuden ja Sergein luostariin, joka sijaitsi Pietarin lähellä Suomenlahden rannalla, ja kilvoitteli siellä viisi vuotta. Sitten hän suurempaa hiljaisuutta kaivaten siirtyi Valamon luostariin, jota johti tuolloin hengellisyydestään tunnettu igumeni Nazari (23.2.). Valamossa Herman palveli tavanomaisissa kuuliaisuustehtävissä, minkä jälkeen hän sai igumenilta siunauksen erakkoelämään. Erakkovuosinaan hän kävi pääluostarin jumalanpalveluksissa vain juhlapäivinä.
Vuonna 1793 Venäjän kirkon pyhä synodi päätti perustaa lähetysaseman Alaskaan. Synodin toimeksiannosta Pietarin metropoliitta Gabriel pyysi Valamon igumeni Nazarilta munkkeja lähetystyöhön. Herman, joka oli tuolloin kilvoitellut Valamossa 15 vuotta, ilmoittautui vapaaehtoisena mukaan. Ryhmän johtajaksi nimitettiin Valamon munkki arkkimandriitta Joasaf. Munkit lähtivät matkaan Pietarista ja kulkivat halki Siperian, kunnes he lähes vuoden kestäneen matkan jälkeen saapuivat Alaskaan Kodiakin saarelle syyskuussa 1794. Heidän julistustyönsä tuloksena kristinusko alkoi levitä aleuttien parissa. Vajaassa vuodessa kastettuja oli jo lähes 7000 henkeä.
Pitkistä välimatkoista ja hankalista yhteyksistä välittämättä munkit julistivat väsymättä evankeliumia. He kehottivat aleutteja polttamaan epäjumalankuvat ja luopumaan pakanallisista tavoista. Vastaanotto oli myönteinen, mutta šamaanit vastustivat uutta oppia ja yllyttivät kannattajiaan kristinuskon julistajia vastaan. Pappismunkki Juvenali (24.9.) kärsi marttyyrikuoleman vain kaksi vuotta Alaskaan tulonsa jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin lähetysaseman johtaja isä Joasaf hukkui myrskyssä ollessaan palaamassa piispaksi vihkimismatkaltaan Alaskaan. Muutamat munkit menehtyivät, muutamat palasivat Venäjälle. Aleksanteri Nevskin lavrasta Pietarista avuksi lähetetty pappismunkki Gideon perusti koulun kastettujen aleuttien lapsille, mutta jätti lähetysaseman vuonna 1807. Lähetystyön vaikeudet johtuivat ennen muuta venäläisten uudisasukkaiden epäoikeudenmukaisesta ja moraalittomasta käytöksestä aleutteja kohtaan, eivät niinkään ankarasta ilmastosta tai aleuttien vihamielisyydestä. Lopulta isä Herman jäi Kodiakiin yksin. Hän pysyi loppuun asti laumansa hengellisenä isänä ja hoivaajana, mutta kieltäytyi pappisvihkimyksestä ja eli kuolemaansa asti tavallisena munkkina.
Pyhittäjä Herman asui ensin Kodiakin saarella, mutta siirtyi sitten vajaan kahden kilometrin päähän Kuusisaarelle, jossa hän sai olla rauhassa kauppakomppanian johtajan Baranovin häirinnältä. Pyhittäjä Herman nimitti saaren Uudeksi Valamoksi. Ensimmäisen kesän hän asui luolassa, talveksi hänelle rakennettiin kelja, jossa hän asui kuolemaansa asti. Lähistölle rakennettiin kirkko sekä talo, joka toimi niin kouluna kuin vierastalona. Pyhittäjä Herman eli askeettisesti luonnonvoimien armoilla. Hän ei säästänyt ruumistaan vaan teki sen kuuliaiseksi Hengen laille paastoamalla ankarasti. Hänen ravintonaan olivat marjat, sienet, kasvikset ja vähän kalaa. Lisäksi hän kantoi raskaita kilvoituskahleita. Hän nukkui vähän ja rukoili lakkaamatta Jumalaa. Kerran häneltä kysyttiin, eikö hän tuntenut itseään yksinäiseksi kilvoituspaikassaan, mihin hän vastasi: ”En ole yksin. Jumala on täällä ja Jumala kaikkialla. Pyhät enkelitkin ovat täällä. Kenen kanssa on parempi keskustella, ihmisten vai enkeleiden? Tietysti enkeleiden!”
Pyhittäjä Herman piti itseään vasta kristinuskoon kääntyneiden aleuttien palvelijana. Hän puolusti heitä venäläisten viranomaisten edessä ja suojeli heitä ihmisiltä, jotka yrittivät käyttää heitä hyväkseen. Aleutit, niin lapset kuin aikuiset, kävivät usein hänen luonaan pyytämässä apua ja neuvoja. Hän ajatteli aleuttien olevan kuin vastasyntyneitä lapsia ja piti itseään heidän hoivaajanaan. Lapsia hän rakasti erityisesti ja opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja kirkkoa. Kuolemaa kylvävän kulkutaudin aikana hän kulki talosta taloon hoitamassa sairaita, lohduttamassa ihmisiä ja rukoilemassa kuolleiden puolesta.
Pyhittäjä Hermanin salaiset kilvoitukset pysyivät piilossa ihmisten katseilta, mutta hänen elämänsä valo, joka säteili köyhyyden ja pyyteettömyyden keskellä, oli kaikkien nähtävissä. Hänen kirkas ajatuksenkulkunsa ja selkeät mielipiteensä tekivät vaikutuksen kaikkiin, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Aleutit rakastivat hänen eläviä opetuspuheitaan ja venäläiset kokivat uudistuvansa hengellisesti häntä kuunnellessaan. Keskustellessaan kerran venäläisen sotalaivan upseerien kanssa pyhittäjä Herman kysyi heiltä, mitä he rakastivat ja toivoivat eniten. Saatuaan erilaisia maallisia vastauksia hän painoi päänsä ja sanoi itsestään: ”Minä, kurja syntinen, olen yrittänyt rakastaa Jumalaa 40 vuotta, mutta en voi sanoa rakastavani Häntä kuten minun pitäisi rakastaa. Jumalan rakastaminen tarkoittaa sitä, että ajattelee Häntä aina, palvelee Häntä yöt ja päivät ja toimii Hänen tahtonsa mukaisesti.” Lopuksi hän muistutti upseereita Jumalan rakastamisen tärkeydestä ja päätti opetuksensa sanoen: ”Tästä päivästä, tästä hetkestä ja tästä minuutista lähtien rakastakaa Jumalaa yli kaiken.”
Pyhittäjä Hermanin suorapuheisuus toi hänelle myös vihamiehiä, jotka yrittivät häätää hänet pois saarelta. Luonnonvoimatkin koettelivat häntä. Kun tulva uhkasi peittää Kuusisaaren, hän asetti rannalle Jumalanäidin ikonin, eikä vesi noussut sen ylitse. Metsäpalon aikana hän pelasti ihmiset rajaamalla alueen, jota edemmäs liekit eivät saaneet edetä. Kerran teofaniajuhlan aikana, kun Alaskassa ei ollut pappia ja suuri vedenpyhitys jäi toimittamatta, hän näki enkelin upottavan ristin mereen ja siunaavan veden.
Pyhittäjä Herman ilmoitti ennalta kuolinhetkensä ja pyysi suorittamaan hautauksensa pappia odottamatta. Joulukuun 13. päivänä 1837 hän pyysi oppilastaan Gerasimia sytyttämään tuohuksen ikonien eteen ja lukemaan Apostolien tekojen kirjaa. Sitä luettaessa hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänen kuolinyönään läheisen saaren väki näki valopylvään nousevan Kuusisaaresta. Isä Hermanin kuolemasta ilmoitettiin heti Kodiakiin venäläisen kauppakomppanian väelle. Sieltä tuli määräys, ettei hautausta saanut toimittaa ennen kuin pappi tulee paikalle. Ennennäkemätön myrsky esti kuitenkin merille lähdön kokonaisen kuukauden ajaksi. Koko sen ajan pyhittäjä Hermanin ruumis lepäsi keljassa turmeltumattomana. Lopulta Gerasim ja orpokodin tytöt hautasivat pyhittäjän tämän toiveen mukaisesti, minkä jälkeen myrsky laantui.
Amerikan ortodoksinen kirkko (OCA) liitti Herman Alaskalaisen pyhien joukkoon elokuun 9. päivänä 1970. Suomen kirkkoa kanonisointijuhlassa edusti arkkipiispa Paavali.
Lähde: https://ort.fi/pyhittaja-herman-alaskalainen
Kazanin Jumalanäiti, 1800–1900-lukujen vaihde.
Hopeinen riisa.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 18 x 14,5 cm.
Kazanin (Kasanin) Jumalanäiti -ikoni on ollut suosittu Venäjällä 1500-luvulta asti. Huomattavin ero muihin Jumalanäiti-ikoneihin on, että ikonissa Jeesus-lapsi seisoo Neitsyt Marian edessä. Kazanin Jumalanäiti -ikonit ovat perinteisesti pieniä alkuperäisen ikonin mukaan, joka oli kooltaan 22,5 x 27,5 cm. Kazanin Jumalanäiti -ikoni on Venäjällä suosittu häälahja ja joskus se yhdistetään venäläiseen nationalismiin.
Kazanin Jumalanäiti -ikonin sanotaan tulleen Venäjälle Konstantinopolista 1400-luvulla. Kun tataarit piirittivät Kazanin ja tekivät siitä pääkaupunkinsa 1438, ikoni katosi. Seuraava maininta ikonin kohtalosta löytyy vasta 1500-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen, kun Iivana Julma vapautti Kazanin 1552.
Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579, Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 esiin ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhottiin.
Vuonna 1612, kun puolalaiset olivat vallanneet Moskovan, Ermogenista oli tullut koko Venäjän patriarkka. Vankilasta käsin hän julisti kolmipäiväisen juhlan ja käski tuoda Kazanin Jumalanäidin ikonin Kuzma Mininille ja Dimitri Pozharskille, jotka johtivat vastarintaliikettä. Tätä ikonia, jota myös väitetään aidoksi, mutta joka silti luultavasti oli myös kopio, kannettiin niitten joukkojen edessä, jotka valtasivat takaisin pääkaupungin puolalaisilta.
Kun Puolan armeija ajettiin viimein pois Moskovasta 22.9.1612, voitto omistettiin Jumalanäidille ja Kazanin ikonista tuli Venäjän nationalismiliikkeen merkki. Myöhemmin sinä vuonna, kun Mihail I (Mihail Feodorovits Romanov) tuli tsaariksi, hän määräsi sekä 8.7. että 22.9. Kazanin Jumalanäidin juhlapäiviksi. Suomessa tuota juhlapäivää vietetään heinäkuun 8. päivänä sekä lokakuun 22. päivänä.
Ehkä huomattavampia Kazanin Jumalanäidin väliintuloja ja ihmetekoja tapahtui ensin taisteluissa ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1709 ja myöhemmin Napoleonia vastaan vuonna 1812. Tätä myöhempää voittoa juhlistaakseen ikonin kopio siirrettiin myöhemmin vuonna 1821 Uuden Kazanin katedraaliin uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin.
Tähän mennessä Kazanin Jumalanäidin ikonista oli tullut erittäin suosittu Venäjällä ja siitä oli yhdeksän ihmeitätekevää kopiota ympäri maata. Edelleen kiistellään siitä mikä, jos mikään, näistä on alkuperäinen ikoni. Jotkut väittävät, että alkuperäinen säilyi Kazanissa, kun taas jotkut väittävät, että Moskovasta Pietariin siirretty ikoni on alkuperäinen. Useat asiantuntijat uskovat kuitenkin, että alkuperäinen hävisi ja kaikki Kazanin ikonit ovat varhaisia kopioita.
Raunioista löytynyt ikoni sekä Iivana Julmalle tehty ikoni hävisivät 1900-luvun alussa. Luostarissa ollut ikoni varastettiin vuonna 1904. Varkaat luultavasti tuhosivat ikonin, koska he olivat enemmän kiinnostuneita sen korukivistä ja kultauksesta.
Pietarissa ollut ikoni katosi syyskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Jotkut väittävät, että se salakuljetettiin maasta, jotta se olisi suojassa bolševikeilta. Toiset väittävät, että kommunistit itse piilottivat ja myöhemmin myivät sen ulkomaille. Toisen maailmansodan aikana Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Leningradissa johtamaan saattoa natsien piirittämän linnoitusten ympäri. Joka tapauksessa jokin Kazanin Jumalanäidin ikonin kopioista on nyt Vladimirin kirkossa kunniapaikalla.
Roomalaiskatolinen kirkko kertoi yhden alkuperäiseksi väitetyistä ja varastetuista Kazanin Jumalanäiti -ikoneista kulkeutuneen Varsovan kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen Fatimaan. Sieltä se eräiden vaiheiden jälkeen lahjoitettiin paaville, joka piti sitä yksityisasunnossaan. Paavi Johannes Paavalin kerrotaan vuonna 2002 sanoneen patriarkka Aleksei II:lle haluavansa lahjoittaa tämän ikonin takaisin Moskovan patriarkalle, kunhan se tulee kirkkopoliittisesti mahdolliseksi ja paavi voi vierailla Moskovassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan toteutunut ja paavin "yksipuolisena huomionosoituksena" ikoni vietiin paavin delegaation toimesta Moskovaan kesällä 2005 ja luovutettiin patriarkka Aleksei II:lle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kazanin_Jumalan%C3%A4iti
Triptyykki, 1900-luku.
Hellyyden Jumalanäiti, ylhäällä Kristus Kaikkivaltias, ovissa evankelistat messinkivaloksina.
Näyttävä, hyväkuntoinen emalointi.
Tempera vanerille/pahville.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 28 x 24 cm.
Eleusa Jumalanäiti-ikonit
Eleusa (kreikaksi: Ἐλεούσα - hellyys tai osoittaa hellyyttä, venäjäksi: Умиление / Umilenie) on Jumalansynnyttäjän ikoni, jossa Neitsyt Maria on kuvattuna Jeesus-lapsen kanssa niin, että lapsi on hänen poskeaan vasten.
Tällaisia ikoni on muun muassa Vladimirin Jumalanäiti-ikoni. Ikoni kuvaa Jeesuksen uhrausta Jumalan suurimpana merkkinä omasta rakkaudestaan ihmisiä kohtaan. Ikonissa Marian ja Jeesuksen välinen lämmin suhde samalla erikoisella tavallaan kuvaa Jumalanäidin syvää surua Poikansa tulevista kärsimyksistä.
Suomessa tämän tyypin ikonit tunnetaan parhaiten nimellä Hellyyden Jumalanäiti vaikkakin esim. suomalaisen ikonimaalarin ja -tutkijan, KS Joensuun piispa Arsenin mukaan parempi termi olisi Armahtavainen Jumalanäiti, mikäli seurattaisiin sanan eleos alkuperäisempää merkitystä.
Ikonissa on kuvattu Jeesus-lapsi Jumalansynnyttäjän sylissä niin, että heidän poskensa koskettavat toisiaan, useimmiten Jeesus-lapsen oikea poski koskettaa Jumalansynnyttäjän vasenta poskea.
Ikoniin on kuvattu sananmukaisesti hellyyttä ja inhimillistä tunnetta, äidin rakkautta. Ikoni kuvaakin enemmän kuin muut tyypit Kristuksen inhimillisyyttä ja äidin ja lapsen inhimillistä suhdetta. Samalla siihen on kuvattu muitakin inhimillisiä tunteita: pelkoa ja hellyyden kaipausta.
Rakkaus yhdistää ikonissa taivaan ja maan, Jumalan ajatukset ja ihmisen ajatukset: yhteys on kuvattuna kasvojen ja sädekehien yhdistymisessä ja kosketuksessa. Jumalanäiti on surumielinen painaessaan lasta itseään vasten, hän miettii jo mielessään Kristuksen ristin tietä.
Tämä ikonityyppi on ollut erittäin suosittu etenkin Venäjällä ja siitä syystä myös Suomessa. Kreikassa ja muissa bysanttilaisen kulttuurin maissa ikoni ei ole yhtä suosittu.
Tunnetuimpia muunnoksia tästä ikonityypistä ovat mm. Vladimirin, Tolgan, Korsunin ja Donin Jumalanäidin ikonit.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumalansynnytt%C3%A4j%C3%A4n_ikonit#Orantti_Jumalan.C3.A4iti-ikonit; https://www.ortodoksi.net/index.php/Eleusa
Messinkiristi, 1700–1800-luku.
Papillisten vanhauskoisten käyttämä.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ristin koko 12,5 x 7,5 cm.
Vanhauskoiset ovat erityisesti Venäjällä jalansijaa saanut kansanliike, joka 1600-luvulla nousi vastustamaan tsaari Aleksei I:n ja patriarkka Nikonin ortodoksisessa kirkossa tekemiä muutoksia. Vanhauskoisten mukaan muutokset olivat harhaoppisia. Muutoksia tehtiin muun muassa kirkkolaulun tapaan, jumalanpalvelusten rakenteeseen, liturgisiin teksteihin ja ristinmerkin tekoon kreikkalaisen mallin mukaisesti. Kiista ajoi vanhauskoiset eroon ortodoksisesta kirkosta omaksi uskonryhmäkseen ja valtionkirkon antamaan anateemaan (yhteisöstä erottamiseen, eräänlaiseen kirkonkiroukseen). Vanhauskoiset säilyttivät kuitenkin kristinuskon päätotuudet: yhteisen uskontunnustuksen ja Kolminaisuusopin.
Venäjän valtio yhdessä ortodoksisen kirkon kanssa alkoi vainota vanhauskoisia, jotka pakenivat valtakunnan reunoille tai jopa ulkomaille asti vainoojiaan. Vanhauskoisten pääalueiksi muodostuivat alkuun Solovetskin luostari ympäristöineen, Vienanmeren rannikkoseutu, Arkangeli, Komi, Laatokan ja Äänisen seutu. Liike levisi myös Vetkaan(entisen Puolan alueelle), Donin alueelle sekä Tsernigovtsinaan. Vainojen kautta vanhauskoisuus saapui myös Suomeen, jossa se levisi muiden muassa Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Samalla uskonhaara jakaantui useisiin eri suuntauksiin, joissa oli kaksi päähaaraa:
Papilliset jakaantuivat myöhemmin kahteen päähaaraan, joita ovat belokrinitsalaiset ja novozybkovilaiset.
Nykyään vanhauskoisten ja ortodoksisen pääkirkon välit vaihtelevat alueittain – joskus vanhauskoiset otetaan iloiten vastaan, kun taas toisinaan suhtautuminen on avoimen negatiivista. Vuonna 1971 Moskovan patriarkka kumosi vanhauskoisille 1700-luvulla asetetun anateeman, mutta suurin osa heistä ei ole silti palannut normaaliin ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset
Kazanin Jumalanäiti, 1900-luvun loppu.
Stanssattu riisa (tinaa?)
Kasvot ja käsi leikattu valokuvasta, ei siis alkuperäiset maalaukset.
Viipuri-säätiön lahjoittama ikoni. Ikonin koko 15 x 11,5 cm.
Kazanin (Kasanin) Jumalanäiti -ikoni on ollut suosittu Venäjällä 1500-luvulta asti. Huomattavin ero muihin Jumalanäiti-ikoneihin on, että ikonissa Jeesus-lapsi seisoo Neitsyt Marian edessä. Kazanin Jumalanäiti -ikonit ovat perinteisesti pieniä alkuperäisen ikonin mukaan, joka oli kooltaan 22,5 x 27,5 cm. Kazanin Jumalanäiti -ikoni on Venäjällä suosittu häälahja ja joskus se yhdistetään venäläiseen nationalismiin.
Kazanin Jumalanäiti -ikonin sanotaan tulleen Venäjälle Konstantinopolista 1400-luvulla. Kun tataarit piirittivät Kazanin ja tekivät siitä pääkaupunkinsa 1438, ikoni katosi. Seuraava maininta ikonin kohtalosta löytyy vasta 1500-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen, kun Iivana Julma vapautti Kazanin 1552.
Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579, Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 esiin ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhottiin.
Vuonna 1612, kun puolalaiset olivat vallanneet Moskovan, Ermogenista oli tullut koko Venäjän patriarkka. Vankilasta käsin hän julisti kolmipäiväisen juhlan ja käski tuoda Kazanin Jumalanäidin ikonin Kuzma Mininille ja Dimitri Pozharskille, jotka johtivat vastarintaliikettä. Tätä ikonia, jota myös väitetään aidoksi, mutta joka silti luultavasti oli myös kopio, kannettiin niitten joukkojen edessä, jotka valtasivat takaisin pääkaupungin puolalaisilta.
Kun Puolan armeija ajettiin viimein pois Moskovasta 22.9.1612, voitto omistettiin Jumalanäidille ja Kazanin ikonista tuli Venäjän nationalismiliikkeen merkki. Myöhemmin sinä vuonna, kun Mihail I (Mihail Feodorovits Romanov) tuli tsaariksi, hän määräsi sekä 8.7. että 22.9. Kazanin Jumalanäidin juhlapäiviksi. Suomessa tuota juhlapäivää vietetään heinäkuun 8. päivänä sekä lokakuun 22. päivänä.
Ehkä huomattavampia Kazanin Jumalanäidin väliintuloja ja ihmetekoja tapahtui ensin taisteluissa ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1709 ja myöhemmin Napoleonia vastaan vuonna 1812. Tätä myöhempää voittoa juhlistaakseen ikonin kopio siirrettiin myöhemmin vuonna 1821 Uuden Kazanin katedraaliin uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin.
Tähän mennessä Kazanin Jumalanäidin ikonista oli tullut erittäin suosittu Venäjällä ja siitä oli yhdeksän ihmeitätekevää kopiota ympäri maata. Edelleen kiistellään siitä mikä, jos mikään, näistä on alkuperäinen ikoni. Jotkut väittävät, että alkuperäinen säilyi Kazanissa, kun taas jotkut väittävät, että Moskovasta Pietariin siirretty ikoni on alkuperäinen. Useat asiantuntijat uskovat kuitenkin, että alkuperäinen hävisi ja kaikki Kazanin ikonit ovat varhaisia kopioita.
Raunioista löytynyt ikoni sekä Iivana Julmalle tehty ikoni hävisivät 1900-luvun alussa. Luostarissa ollut ikoni varastettiin vuonna 1904. Varkaat luultavasti tuhosivat ikonin, koska he olivat enemmän kiinnostuneita sen korukivistä ja kultauksesta.
Pietarissa ollut ikoni katosi syyskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Jotkut väittävät, että se salakuljetettiin maasta, jotta se olisi suojassa bolševikeilta. Toiset väittävät, että kommunistit itse piilottivat ja myöhemmin myivät sen ulkomaille. Toisen maailmansodan aikana Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Leningradissa johtamaan saattoa natsien piirittämän linnoitusten ympäri. Joka tapauksessa jokin Kazanin Jumalanäidin ikonin kopioista on nyt Vladimirin kirkossa kunniapaikalla.
Roomalaiskatolinen kirkko kertoi yhden alkuperäiseksi väitetyistä ja varastetuista Kazanin Jumalanäiti -ikoneista kulkeutuneen Varsovan kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen Fatimaan. Sieltä se eräiden vaiheiden jälkeen lahjoitettiin paaville, joka piti sitä yksityisasunnossaan. Paavi Johannes Paavalin kerrotaan vuonna 2002 sanoneen patriarkka Aleksei II:lle haluavansa lahjoittaa tämän ikonin takaisin Moskovan patriarkalle, kunhan se tulee kirkkopoliittisesti mahdolliseksi ja paavi voi vierailla Moskovassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan toteutunut ja paavin "yksipuolisena huomionosoituksena" ikoni vietiin paavin delegaation toimesta Moskovaan kesällä 2005 ja luovutettiin patriarkka Aleksei II:lle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kazanin_Jumalan%C3%A4iti
Jumalanäiti ”Kaikkien murheellisten ilo”, 1800-luku.
Messinkivalos.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 10,5 x 6 cm.
”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni jo pelkällä nimellään vahvistaa uskoa Jumalanäitiin ihmeellisenä auttajana, joka kiiruhtaa aina sinne, missä ihmiset valittavat kärsimyksiään, pyyhkii heidän kyyneleensä ja lähettää murheenkin aikana taivaallisen ilon ja lohdutuksen hetkiä. Iloitse ikuisesti, sinä murheellisten taivaallinen ilo!
Ikonissa Jumalanäiti esitetään kokovartalokuvana. Moskovalaisessa alkukuvassa Hänellä on Kristus-lapsi käsivarsillaan, mutta pietarilaisessa kolikkoikonissa lasta ei ole. Jumalanäitiä ympäröivät kärsivät ihmiset: alastomat, sorretut ja nälkäiset. Heidän lähelleen kuvataan usein enkeleitä, jotka Valtiatar on lähettänyt lievittämään ihmisten kärsimyksiä. Enkelit osoittavat ihmisille Jumalanäitiä, joka esitetään joskus taivaallisessa kunniassa kruunu päässään ja kuninkaallisessa asussa, joskus taas maanpäällisen elämänsä aikaisessa asussa pää valkoisella liinalla peitettynä.
Ensimmäinen ikoniin liittyvä ihme tapahtui Moskovassa vuonna 1688. Patriarkka Joakimin sisarella Jevfimialla oli kyljessä syöpäkasvain, joka oli niin suuri, että sisälmykset näkyivät. Sairas odotti kuolemaa, mutta luotti samalla jumalalliseen apuun. Kerran rukoiltuaan suurella uskolla Jumalanäitiä sairas kuuli äänen, joka kehotti häntä rukoilemaan ja toimittamaan vedenpyhityksen ja rukouspalveluksen ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonin edessä. Kun palvelus oli toimitettu, Jevfimia parani. Tämä ihme tapahtui lokakuun 24. päivänä.
Kaksisataa vuotta myöhemmin Pietarissa sattui seuraava tapaus. Heinäkuun 23. päivänä vuonna 1888 puhkesi kova ukonilma. Salama löi kovalla voimalla lasitehtaan lähellä olevaan rukoushuoneeseen ja poltti kaikki sisäseinät mustiksi. Ikonit paloivat ja keräyslipas särkyi. Vain ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni säästyi tuholta. Se löydettiin rukoushuoneen lattialta. Jumalanäidin ajan ja noen tummentamat kasvot olivat ikään kuin kirkastuneet, ja kaksitoista särkyneestä keräyslippaasta lentänyttä kuparikolikkoa oli liimautunut kiinni ikoniin. Iltaan mennessä sana ikonin ihmeellisestä pelastumisesta oli kiirinyt kaikkialle Pietariin, ja ihmisiä tuli virtanaan kumartamaan ikonia. Jumala antoi laupeudessaan ikonin kautta tapahtua paljon ihmeitä.
Lähde: https://ort.fi/jumalanaidin-ikoni-kaikkien-murheellisten-ilo
Kazanin Jumalanäiti, 1900-luvun loppu.
Tempera pohjustetulle puulle.
Emaloitu basma ja venets.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 32,5 x 28,5 cm.
Kazanin (Kasanin) Jumalanäiti -ikoni on ollut suosittu Venäjällä 1500-luvulta asti. Huomattavin ero muihin Jumalanäiti-ikoneihin on, että ikonissa Jeesus-lapsi seisoo Neitsyt Marian edessä. Kazanin Jumalanäiti -ikonit ovat perinteisesti pieniä alkuperäisen ikonin mukaan, joka oli kooltaan 22,5 x 27,5 cm. Kazanin Jumalanäiti -ikoni on Venäjällä suosittu häälahja ja joskus se yhdistetään venäläiseen nationalismiin.
Kazanin Jumalanäiti -ikonin sanotaan tulleen Venäjälle Konstantinopolista 1400-luvulla. Kun tataarit piirittivät Kazanin ja tekivät siitä pääkaupunkinsa 1438, ikoni katosi. Seuraava maininta ikonin kohtalosta löytyy vasta 1500-luvulla, muutama vuosi sen jälkeen, kun Iivana Julma vapautti Kazanin 1552.
Kun tuli tuhosi Kazanin vuonna 1579, Neitsyt Maria ilmestyi unessa 10-vuotiaalle tytölle nimeltä Matrona Onutshina ja kertoi, mistä arvokkaan kuvan voisi taas löytää. Matrona kertoi asiasta arkkipiispalle, joka ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Kahden samanlaisen unen jälkeen Matrona ja hänen äitinsä kaivoivat itse 8.7.1579 esiin ikonin, joka oli hautautunut streltsi Onutshinin palaneen talon tuhkan alle. Ikoni löytyi samasta paikasta, jossa ikonin piilopaikkana olleen talon rauniot sijaitsivat. Tämän ikonin väitetään olevan jäljennös Blahernan kirkossa Konstantinopolissa säilytetystä apostoli Luukkaan maalaamaksi kerrotusta ikonista.
Löytyessään ikoni näytti yhtä puhtaalta kuin uusi. Arkkipiispa katui uskottomuuttaan ja vei ikonin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa sokea mies parani samana päivänä. Kirkon pappina olleesta miehestä nimeltä Ermogen tuli myöhemmin Kazanin metropoliitta. Hän toi ikonin Kazanin Neitsyt Marian ilmestyksen katedraaliin ja julisti 8.7. juhlittavaksi Kazanin Jumalansynnyttäjän muistolle. Tiedämme näistä asioista Ermogenin kronikasta, jonka tsaari pyysi kirjoittamaan vuonna 1595.
Myöhemmin ikonin löytöpaikalle perustettiin Jumalansynnyttäjän muistolle pyhitetty luostari, jonka ensimmäinen igumenia oli juuri ikonin löytänyt Matrona Onutshina eli kirkolliselta nimeltään äiti Marfa. Ikoni sijoitettiin tähän luostariin, josta se myöhemmin vuonna 1904 varastettiin ja tuhottiin.
Vuonna 1612, kun puolalaiset olivat vallanneet Moskovan, Ermogenista oli tullut koko Venäjän patriarkka. Vankilasta käsin hän julisti kolmipäiväisen juhlan ja käski tuoda Kazanin Jumalanäidin ikonin Kuzma Mininille ja Dimitri Pozharskille, jotka johtivat vastarintaliikettä. Tätä ikonia, jota myös väitetään aidoksi, mutta joka silti luultavasti oli myös kopio, kannettiin niitten joukkojen edessä, jotka valtasivat takaisin pääkaupungin puolalaisilta.
Kun Puolan armeija ajettiin viimein pois Moskovasta 22.9.1612, voitto omistettiin Jumalanäidille ja Kazanin ikonista tuli Venäjän nationalismiliikkeen merkki. Myöhemmin sinä vuonna, kun Mihail I (Mihail Feodorovits Romanov) tuli tsaariksi, hän määräsi sekä 8.7. että 22.9. Kazanin Jumalanäidin juhlapäiviksi. Suomessa tuota juhlapäivää vietetään heinäkuun 8. päivänä sekä lokakuun 22. päivänä.
Ehkä huomattavampia Kazanin Jumalanäidin väliintuloja ja ihmetekoja tapahtui ensin taisteluissa ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan vuonna 1709 ja myöhemmin Napoleonia vastaan vuonna 1812. Tätä myöhempää voittoa juhlistaakseen ikonin kopio siirrettiin myöhemmin vuonna 1821 Uuden Kazanin katedraaliin uuteen pääkaupunkiinsa Pietariin.
Tähän mennessä Kazanin Jumalanäidin ikonista oli tullut erittäin suosittu Venäjällä ja siitä oli yhdeksän ihmeitätekevää kopiota ympäri maata. Edelleen kiistellään siitä mikä, jos mikään, näistä on alkuperäinen ikoni. Jotkut väittävät, että alkuperäinen säilyi Kazanissa, kun taas jotkut väittävät, että Moskovasta Pietariin siirretty ikoni on alkuperäinen. Useat asiantuntijat uskovat kuitenkin, että alkuperäinen hävisi ja kaikki Kazanin ikonit ovat varhaisia kopioita.
Raunioista löytynyt ikoni sekä Iivana Julmalle tehty ikoni hävisivät 1900-luvun alussa. Luostarissa ollut ikoni varastettiin vuonna 1904. Varkaat luultavasti tuhosivat ikonin, koska he olivat enemmän kiinnostuneita sen korukivistä ja kultauksesta.
Pietarissa ollut ikoni katosi syyskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Jotkut väittävät, että se salakuljetettiin maasta, jotta se olisi suojassa bolševikeilta. Toiset väittävät, että kommunistit itse piilottivat ja myöhemmin myivät sen ulkomaille. Toisen maailmansodan aikana Kazanin Jumalanäidin ikoni ilmestyi Leningradissa johtamaan saattoa natsien piirittämän linnoitusten ympäri. Joka tapauksessa jokin Kazanin Jumalanäidin ikonin kopioista on nyt Vladimirin kirkossa kunniapaikalla.
Roomalaiskatolinen kirkko kertoi yhden alkuperäiseksi väitetyistä ja varastetuista Kazanin Jumalanäiti -ikoneista kulkeutuneen Varsovan kautta Yhdysvaltoihin ja edelleen Fatimaan. Sieltä se eräiden vaiheiden jälkeen lahjoitettiin paaville, joka piti sitä yksityisasunnossaan. Paavi Johannes Paavalin kerrotaan vuonna 2002 sanoneen patriarkka Aleksei II:lle haluavansa lahjoittaa tämän ikonin takaisin Moskovan patriarkalle, kunhan se tulee kirkkopoliittisesti mahdolliseksi ja paavi voi vierailla Moskovassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan toteutunut ja paavin "yksipuolisena huomionosoituksena" ikoni vietiin paavin delegaation toimesta Moskovaan kesällä 2005 ja luovutettiin patriarkka Aleksei II:lle.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kazanin_Jumalan%C3%A4iti
Kristus Kaikkivaltias, 1900-luvun loppu, hintalapussa v. 1986.
Riisa hopeoitu.
Hyvin tummat kasvot ja kädet, ehkä temperalla maalattu.
Voimakas lakka.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 23 x 18 cm.
Kristus Kaikkivaltias -ikoni tunnetaan myös sen kreikankielisellä nimellä Pantokrator ja se kuvaa meille ikonissa lihaksi tulleen Jumalan. Tämä Kristus-ikoni on varmaan laajimmin levinnyt ja ehkä tunnetuin ikoni koko maailmassa. Ikonissa on yleensä istuvan Kristuksen puolivartalokuva. Ikonikuvassa Kristuksella on vasemmassa kädessään Raamattu tai kirjakäärö. Siunaava oikea käsi muodostaa sormilla Kristuksen monogrammin IC XC. Ikonista on olemassa myös sellaisia versioita, joissa Kristus seisoo.
Kristuksen sädekehään on kuvattu kolmella kreikkalaisella kirjaimella Jumalan itsensä käyttämä nimi, kun hän tapasi Mooseksen: "Minä olen se, joka olen" (2.Moos.3:14).
Vaatetuksessa kuvataan päällimmäisellä sinisellä vaatteella, himationilla, muun muassa Kristuksen kuninkaallisuutta ja salaisuutta sekä Hänen ihmisluontoaan. Punainen tunika eli kitoni, joka on alimmaisena, kuvaa värillään Hänen jumalallista kunniaansa ja pyhyyttään. Kuten sädekehän kaksoisristi myös Kristuksen puvun värit kertovat meille siitä ilosanomasta, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Kristus oli tosi ihminen ja tosi Jumala.
Kristus voidaan kuvata Kaikkivaltias -ikonissa myös valtaistuimen kanssa ja tällöin halutaan korostaa Hänen kuninkuuttaan, josta jo Vanhan testamentin profetiat kertoivat.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristus_Kaikkivaltias
Kristus Kaikkivaltias, 1900-luku.
Hyväkuntoinen emaloitu riisa.
Tempera pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 15 x 11,5 cm.
Kristus Kaikkivaltias -ikoni tunnetaan myös sen kreikankielisellä nimellä Pantokrator ja se kuvaa meille ikonissa lihaksi tulleen Jumalan. Tämä Kristus-ikoni on varmaan laajimmin levinnyt ja ehkä tunnetuin ikoni koko maailmassa. Ikonissa on yleensä istuvan Kristuksen puolivartalokuva. Ikonikuvassa Kristuksella on vasemmassa kädessään Raamattu tai kirjakäärö. Siunaava oikea käsi muodostaa sormilla Kristuksen monogrammin IC XC. Ikonista on olemassa myös sellaisia versioita, joissa Kristus seisoo.
Kristuksen sädekehään on kuvattu kolmella kreikkalaisella kirjaimella Jumalan itsensä käyttämä nimi, kun hän tapasi Mooseksen: "Minä olen se, joka olen" (2.Moos.3:14).
Vaatetuksessa kuvataan päällimmäisellä sinisellä vaatteella, himationilla, muun muassa Kristuksen kuninkaallisuutta ja salaisuutta sekä Hänen ihmisluontoaan. Punainen tunika eli kitoni, joka on alimmaisena, kuvaa värillään Hänen jumalallista kunniaansa ja pyhyyttään. Kuten sädekehän kaksoisristi myös Kristuksen puvun värit kertovat meille siitä ilosanomasta, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Kristus oli tosi ihminen ja tosi Jumala.
Kristus voidaan kuvata Kaikkivaltias -ikonissa myös valtaistuimen kanssa ja tällöin halutaan korostaa Hänen kuninkuuttaan, josta jo Vanhan testamentin profetiat kertoivat.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristus_Kaikkivaltias
Fjodorovin Jumalanäiti, 1900-luvun loppu, riisa vanhempi.
Riisa, venets ja Jumalanäidin monogrammit emaloitu.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 32,5 x 27 cm.
Feodorovin eli Fjodorovin Jumalanäidin ikonin (Feodorovskajan) malli perustuu ensimmäiseen ikoniin, jonka maalasi apostoli ja evankelista Luukas. Feodorovin Jumalanäidin ikonia nimitetään joskus myös sijaintinsa vuoksi Kostroman Jumalanäidin ikoniksi, ja se muistuttaa kovasti Vladimirin Jumalanäidin ikonia.
Ikonin nimi ja löytyminen
Tämä ikoni sai nimensä suuriruhtinas Jaroslav Vsevolodovitšiltä (k. 1246), pyhän Aleksanteri Nevskin (Nevalaisen) isältä, joka oli kasteessa saanut nimekseen (Fjodor) Feodor pyhän suurmarttyyri Theodoros Sotapäällikön (muistopv. 8.2.) mukaan.
Perimätieto kertoo, että ikonin löysi Jaroslavin vanhempi veli, pyhä Georgi (Juri), Vladimirin suurruhtinas (muistopv. 4.2.) vanhasta puisesta tšasounasta läheltä Gorodetsin kaupunkia. Gorodetsin Feodorovin luostari rakennettiin myöhemmin tälle paikalle. Ruhtinas Jaroslavista (Feodorista) tuli Vladimirin suuriruhtinas, kun hänen veljensä Georgi kuoli taistelussa mongoleja vastaan Sit-joella. Vuonna 1239 hänen reliikkinsä siirrettiin juhlallisesti Rostoviin Vladimirin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Jaroslav peri ikonin veljeltään ja antoi sen edelleen omalle pojalleen pyhälle Aleksanteri Nevskille.
Ikoni hallitsijoiden apuna historian tapahtumissa
Jaroslav (Feodor) tunnetaan hyvin Venäjän historiassa. Hän jatkoi setänsä pyhän suuriruhtinas Andrei I:n (Andrei Bogoljubski / Андрей Боголюбский, 1112–1174, muistopv. 4.7.) ja isänsä Vsevolod III:n Isonpesän (Всеволод III Ю́рьевич Большо́е Гнездо / Vsevolod III Jurjevitš Bolšoje Gnezdo, 1154–1212) kunniakasta perinnettä. Suuriruhtinas Jaroslav oli tekemisissä kaikkien merkittävien Rusien historian tuon ajan tapahtumien kanssa 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla.
Venäjä oli mongolien vuosina 1237–1238 polttama ja raunioittama. Jaroslav nosti maan ylös tuhkasta, rakensi uudelleen kaupungit, luostarit ja kirkot. Hän kunnosti vihollisten tuhoamat kaupungit Volgan rannalta: Kašinin, Uglitšin, Jaroslavlin, Kostroman, Gorodetsin.
Jaroslav (Feodor) perusti Kostromaan pyhän suurmarttyyri Theodoros Sotapäällikön kirkon ja Feodorovin luostarin lähelle Gorodetsia oman suojeluspyhänsä kunniaksi. Kahdeksan vuoden ajan hän hallitsi suuriruhtinaana ja johti maansa läpi tavattoman vaikean tien, ylläpiti sotilaallis-poliittista tasapainoa Kultaisen ordan – mongolien perustaman valtion – kanssa idässä ja vastusti aktiivisesti roomalaiskatolista Eurooppaa lännessä. Hänen lähin kumppaninsa oli hänen oma poikansa, pyhä Aleksanteri Nevski, joka jatkoi Jaroslavin aloittamaa politiikkaa.
Ikoni Aleksanteri Nevskillä
Ihmeitätekevä Feodorovin Jumalanäiti -ikoni oli jatkuvasti pyhän Aleksanteri Nevskin mukana ja hän rukoili sen edessä. Aleksanteri kuoli 14. päivä marraskuuta 1263 isänsä perustamassa luostarissa ja ikoni annettiin hänen nuoremmalle veljelleen Vasilille.
Vasili Jaroslavitš oli nuorin kahdeksasta Jaroslavin pojasta. Hänen ollessaan viisivuotias, hänen isänsä Jaroslav myrkytettiin vuonna 1246 Mongolian Karakorumissa ja hänestä tuli Kostroman ruhtinas. Vuonna 1272 hänestä tuli Vladimirin suurruhtinas.
Ikoni jää Kostromaan
Suuriruhtinas Vasilin neljä hallitusvuotta (1272–1276) olivat täynnä veljessotia ja ruhtinaitten riitoja. Usean vuoden ajan hän soti Novgorodia vastaan. Suuriruhtinaaksi tultuaan Vasili ei mennyt Vladimiriin vaan jäi ihmeitätekevän ikonin suojelukseen Kostromaan. Hän piti tätä paikkaa turvallisempana etenkin silloin vallinneiden kulkutautien vuoksi.
Ihmeitä sotakentällä
Vasililla oli myös mahdollisuus puolustaa ruseja ulkopuolelta tulevaa vihollista vastaan. Vuonna 1272 tataarit hyökkäsivät Venäjälle ja venäläiset joukot kokoontuivat Kostromaan karkottaakseen heidät. Ruhtinas Vasili, seuraten isoisänsä, pyhän Andrei Bogoljubskin esimerkkiä, otti taisteluun mukaansa ihmeitätekevän Feodorin Jumalanäidin ikonin, kuten isoisänsä oli ottanut mukaansa ihmeitätekevän Vladimirin Jumalanäidin ikonin. Perimätiedon mukaan sokaiseva valo lähti Feodorovin ikonista ja sokaisi tataarit, jotka pakenivat Venäjältä.
Kronikka kertoo, että suuriruhtinas Vasili tunsi suurta rakkautta kirkkoa ja papistoa kohtaan. Sen jälkeen, kun Vladimirin piispa Mitrofan (Metrofanes) oli kuollut marttyyrikuoleman tataarien hyökkäyksessä Vladimiriin 4.2.1238, Vladimirin hiippakunta jäi pitkäksi aikaa ilman huolenpitoa. Tämä huolestutti Vasilia. Ruhtinas Vasili osallistui Vladimirin suuren piispainkokouksen järjestämiseen 1274, jonka välittömänä toimena vihittiin Vladimirin piispaksi pyhä Serapion (+1275, muistopv. 12.7.) Hän oli toiminut aiemmin Kiovan luolaluostarin igumenina. Kokouksen asiasisältö oli hyvin laaja – se oli ensimmäinen Venäjän Kirkon piispainkokous sitten mongolien hyökkäysten jälkeen.
Venäjää rakennetaan uudelleen
Metropoliitta Kirill III (k. 1282) toimi Venäjän kirkon hierarkkien puheenjohtajana. Tämä oli ensimmäinen Venäjän kirkon piispainkokous sitten mongolien invaasion. Kirkon piirissä oli lukuisia ongelmia ja häiriöitä, mutta Venäjän kirkko oli joka tapauksessa alkanut toipua alennustilastaan. Yksi sen tärkeimmistä tehtävistä oli yrittää palauttaa Venäjän kirkollinen kirjallisuus ja muinaisen venäläisen perinteen mukaisesti kohentaa Venäjän ruhtinaallista tilaa.
Ilman kirjoja kirkon pelastustyö oli lähes mahdotonta. Kirjat olivat välttämättömiä jumalanpalveluksien ohjeiden saamiseksi ja opetuspuheiden taustatiedoiksi, luostarisääntöjen palauttamiseksi ja uskovaisten ihmisten lukemistoiksi. Suurin ponnistuksin metropoliitta Kirill piispojensa kanssa aloitti tämän vaativan urakan. Piispainkokous hyväksyi uusia painoksia keskeisistä teoksista, jotka muodostivat ortodoksisen kirkon kanonisen perustan.
Ikoni jää Kostroman katedraaliin
Vuonna 1276 ruhtinas Vasili päätti elämänsä taipaleen. Useimmat tapahtumat hänen elämässään olivat tapahtuneet pyhän Feodorovin Jumalanäidin ikonin suojeluksessa. Vasili kuoli Kostromassa, ja sinne hänet myös haudattiin. Siitä lähtien Feodorovin Jumalanäidin ikoni on ollut Kostroman pyhän Theodoros Sotapäällikön katedraalissa.
Kiinnostus Feodorovin Jumalanäidin ikoniin alkoi levitä Venäjällä 1600-luvun lopulla, kun maassa oli erilaisia levottomuuksia. Vuonna 1613 Kostroman katedraalin Feodorovin Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia käytettiin uuden tsaarin Mikael Romanovin kruunajaisissa. Tämän tapahtuman muistona maaliskuun 14. päivä nimettiin tämän ikonin muistopäiväksi.
Kopioita maailmalla
Kostroman Feodorin Jumalanäidin ikonista tehtiin useita kopioita, ja yksi niistä oli tsaari Mikaelilla, jolle sen toi hänen äitinsä, myöhemmin nunnaksi vihkiytynyt Martta. 1600-luvun loppupuoliskolta erilaiset Feodorovin Jumalanäidin ikonin kopiot ovat levinneet ympäri maailmaa, ja niistä on usein tullut ihmeitätekeviä ikoneja.
Ikonin tarina kirjataan
Vuonna 1670 munkkidiakoni Longinos Kostroman Hypatievin luostarista kirjoitti kertomuksen Kostroman Feodorovin Jumalanäidin ikonin tapahtumista ja ihmeteoista.
Feodorovin Jumalanäidin ikoni on kaksipuolinen. Ikonin kääntöpuolella on kuvattuna suurmarttyyri Paraskeva puettuna ruhtinattaren pukuun. Uskotaan, että tämä kuva liittyy jotenkin pyhän Aleksanteri Nevskin vaimoon.
Muistopäivä
Ortodoksinen kirkko viettää Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian juhlaa pyhän Feodorovin ikonin muistoksi vuosittain maaliskuun 14. päivänä, mutta joissakin paikalliskirkossa (muun muassa Venäjän kirkossa) vietetään toista juhlaa myös elokuun 16. päivänä.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Fjodorovin_Jumalan%C3%A4iti
Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, 1800-luku.
Painokuvaikoni.
Liimattu puulle.
Ikonin koko 12,5 x 8,5 cm.
Pyhittäjä-äiti Maria syntyi Egyptissä 500-luvun alussa. 12-vuotiaana hän lähti kotikylästään Aleksandriaan, jossa hän eli ilotyttönä seuraavat 17 vuotta. Hän ansaitsi elantonsa kehräämällä ja kutomalla kangasta, joten köyhyys ei pakottanut häntä siveettömään elämään. Hän kertoi myöhemmin, että häntä poltti kyltymätön himo, joka sai hänet antautumaan kenelle tahansa miehelle. Eräänä päivänä hän näki joukon egyptiläisiä ja libyalaisia menossa satamaan. Hän nousi laivaan heidän kanssaan ja maksoi matkansa “palveluillaan”. Laiva oli menossa Pyhälle maalle. Matkan päänä oli Jerusalem ja Ristin ylentämisen juhla, jota vietetään syyskuun 14. päivänä.
Saavuttuaan Jerusalemiin Maria lähti muiden mukana Pyhän Haudan kirkkoon yöpalvelukseen. Hän oli laivassa tutustunut kymmeneen nuoreen mieheen ja meni kirkkoonkin vain saadakseen katsella heitä. Mutta kun hän saapui kirkon ovelle, näkymätön voima esti häntä pääsemästä sisään, vaikka hän kuinka yritti. Muut kulkivat ovesta vapaasti, mutta Maria joutui jäämään oven suulle. Silloin hänelle alkoi vähitellen valjeta, että hänen siveetön elämänsä esti häntä lähestymästä pyhää ristinpuuta. Hän purskahti itkuun ja lyöden rintaansa kääntyi kirkon eteisaulassa olevan Jumalanäidin ikonin puoleen: “Pyhä Neitsyt Valtiatar, joka olet synnyttänyt Herramme Jeesuksen Kristuksen, tiedän, etten monien syntieni tähden ole arvollinen katsomaan Sinun pyhää ikoniasi. Mutta koska Sinusta syntynyt Jumala tuli maailmaan kutsumaan syntisiä katumukseen, auta minua ja päästä minut kirkkoon kumartamaan Hänen pyhää ristiään. Lupaan sinulle, että heti kun olen nähnyt sen, luovun maailmasta ja kaikista sen nautinnoista ja alan kulkea pelastuksen tietä, jonka Sinä minulle osoitat.”
Tämän jälkeen Maria tunsi vapautuvansa ja hän saattoi esteettä astua kirkkoon. Siellä hän kumarsi hartaasti pyhää ristiä ja palasi sitten kirkon eteiseen Jumalanäidin ikonin eteen valmiina seuraamaan sitä tietä, jonka Pyhä Neitsyt hänelle osoittaisi. Silloin hän kuuli äänen: “Jos ylität Jordanin, löydät levon.” Maria huudahti: “Oi Valtiatar, älä hylkää minua!” Heti hän poistui kirkosta ja lähti kulkemaan Jordanin suuntaan. Matkalla eräs kristitty antoi hänelle almuksi kolme kolikkoa, joilla hän osti kolme leipää. Illalla hän saapui Jordan-virran lähellä sijaitsevaan Johannes Kastajan kirkkoon. Siellä hän sai aamulla pyhän ehtoollisen, söi puolikkaan leipää ja joi Jordanin vettä. Samana päivänä hän pääsi veneellä Jordanin yli. Siitä alkoi hänen erakkoelämänsä, jota kesti 47 vuotta. Tuona aikana hän käytti ravintonaan Jordanin takaisen erämaan villiyrttejä ja kasvien juuria ja söi niiden kanssa kahden ja puolen kivikovaksi kovettuneen leipänsä muruja.
Ensimmäiset 17 vuotta olivat täynnä kiusauksia. Muisto Egyptin liha- ja kalaruoista kiusasi Mariaa. Vesikin oli erämaassa tiukalla; Egyptissä hän oli juonut helmeilevää viiniä. Marian vaatteet kuluivat riekaleiksi, eikä hänellä enää ollut mitään, millä suojata itseään sen enempää päivän hehkuvalta auringolta kuin erämaan kylmiltä öiltäkään. Välillä hänen mieleensä muistui kevytmielisiä lauluja, joita hän huomaamattaan vanhasta muistista hyräili, ja entiset synnit alkoivat houkutella. Silloin hän siirsi ajatuksensa Jumalanäitiin, jota hän piti takaajanaan ja turvanaan. Heti olo helpottui, valo ympäröi hänet ja sopimattomat ajatukset katosivat. Jos himon houkutukset kävivät kestämättömiksi, Maria heittäytyi itkien tuntikausiksi maahan kasvoilleen eikä noussut ennen kuin näki Jumalanäidin lähettämän valon ilmestyvän.
Kun 17 vuotta oli kulunut taistelussa entisen elämän muistojen kanssa, kiusaukset lakkasivat. Maria sai viettää elämänsä 30 viimeistä vuotta syvässä rauhassa Jumalan armon ympäröimänä. Marian viimeisen elinvuoden alussa abba Zosimas (4.4.) lähti Palestiinan luostareissa noudatetun tavan mukaan suuren paaston ajaksi kilvoittelemaan yksin erämaahan. Paaston ollessa jo lopuillaan hän näki erämaassa auringon polttaman ihmisolennon, jonka olkapäille laskeutui vitivalkoinen tukka. Olento pakeni häntä, mutta Zosimas juoksi hänen peräänsä pyytäen saada häneltä siunauksen. Kun Zosimas pääsi kuulomatkan päähän, Maria kutsui häntä nimeltä, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maria ilmoitti olevansa nainen ja pyysi häntä heittämään viittansa maahan, niin että hän voisi verhota itsensä sillä.
Isä Zosimas oli iloissaan tavattuaan vihdoinkin todellisen jumalankantaja-askeetin, joka oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen. Hänen pyynnöstään Maria kertoi hänelle siihenastiset elämänvaiheensa. Lopuksi Maria pyysi Zosimasta, joka oli pappismunkki, tulemaan seuraavana vuonna suurena torstaina pyhä ehtoollinen mukanaan Jordanin rannalle. “Sen jälkeen, kun tulin erämaahan, en ole saanut pyhää ehtoollista”, hän sanoi. Lopuksi hän pyysi abba Zosimasta välittämään igumeni Johannekselle terveiset, että tämän pitäisi kiinnittää huomiota erinäisiin epäkohtiin luostarissa. Isä Zosimas ihmetteli, kuinka Maria saattoi olla perillä hänen luostarinsa asioista. Hän lankesi maahan Marian edessä ja palasi Jumalaa kiittäen luostariinsa.
Seuraavana vuonna myöhään suuren torstain iltana isä Zosimas tuli sovitulle paikalle ja näki kuun valossa Marian Jordanin toisella rannalla. Huomattuaan Zosimaksen Maria teki ristinmerkin ja ylitti joen kulkien veden päällä. Isä Zosimas hämmästyi niin, että valmistautui kumartumaan hänen eteensä. Maria sanoi moittivasti: “Mitä aiot tehdä, abba Zosimas? Sinä pidät käsissäsi pyhää ehtoollista ja tahdot kumartua maahan!” Nautittuaan kyynelsilmin pyhän ehtoollisen Maria sanoi: “Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” (Luuk. 2:29) Sitten hän hyvästeli Zosimaksen ja esitti tälle pyynnön, että tämä tulisi myös seuraavana vuonna suuren paaston aikana sille paikalle, missä he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Isä Zosimas oli tuonut mukanaan vähän viikunoita, taateleita ja vedessä kostutettuja linssejä ja tarjosi niitä Marialle. Tämä otti sormenpäillään vain kolme linssiä, teki ristinmerkin ja käveli Jordanin yli. Isä Zosimasta jäi harmittamaan kovasti se, että hän ei ollut muistanut kysyä Marian nimeä, mutta hän päätti ottaa siitä selvän, kun he seuraavana vuonna kohtaisivat uudestaan.
Seuraavana vuonna suuren paaston alkaessa isä Zosimas meni taas erämaahan ja kierteli siellä etsien Mariaa. Lopulta hän löysi tämän kuolleen ruumiin makaamassa maassa kädet rinnalla ristissä ja kasvot itään päin lähellä heidän ensimmäistä kohtaamispaikkaansa. Hän suri kovasti löydettyään Marian kuolleena, syleili hänen jalkojaan ja luki itkien psalttaria hänen ruumiinsa ääressä. Vähän rauhoituttuaan hän alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja huomasi maahan piirretyn kirjoituksen: “Isä Zosimas, hautaa nöyrän Marian ruumis tähän, mistä sen löysit, ja rukoile Jumalaa puolestani. Loppuni koitti huhtikuun 1. päivänä sinä samana yönä, jolloin sain pyhää ehtoollista.”
Zosimasta lohdutti, että hän oli saanut tietoonsa suuren kilvoittelijan nimen. Paikka oli noin 20 päivämatkan päässä sieltä, missä hän oli antanut Marialle pyhän ehtoollisen. Zosimas hämmästeli, kuinka Maria oli voinut siirtyä sinne vain muutamassa tunnissa. Hän yritti turhaan kaivaa kepillä kovettunutta maata haudatakseen Marian. Yhtäkkiä hän näki leijonan tulevan paikalle. Se nuoli Marian jalkoja ja alkoi sitten isä Zosiman ohjeiden mukaan kaivaa käpälillään kuoppaa, johon tämä laski Marian ruumiin.
Palattuaan luostariinsa Zosimas kertoi muillekin Jumalan ihmeistä niitä kohtaan, jotka kääntyvät pois synneistään ja tulevat Hänen luokseen. Mariasta, joka oli ollut häikäilemätön ja paatunut syntinen, on tullut toivon lähde ja kääntymyksen esikuva kaikille syntitaakkansa alle musertuville. Siksi hänen muistoaan vietetään hänen kuolinpäivänsä lisäksi myös suuren paaston viidentenä sunnuntaina, jota kutsutaan Maria Egyptiläisen sunnuntaiksi. Suuri paasto on katumuksen aikaa, ja Maria on paras esimerkki siitä, että katumus voi kohottaa suurimmankin syntisen pyhyyden korkeuksiin.
Lähde: https://ort.fi/pyhittaja-aiti-maria-egyptilainen
Evakko-huone
Kristus Kaikkivaltias ”Evakko-Kristus”.
Iso painokuvaikoni.
Kehystetty.
Koko noin 68 x 60 cm.
Jatkosodan aikaan Suomen ortodoksisen kirkon papisto toimi sielunhoidollisissa tehtävissä sekä takaisin vallatun alueen että Itä-Karjalan ortodoksien parissa. Sodan seurauksena monet vanhastaan ikoneista rikkaat kirkot, tšasounat ja kodit olivat tyhjentyneet pyhistä kuvista. Ikonien tarve oli ilmeinen, liittyiväthän ne oleellisesti ortodoksien päivittäiseen uskonelämään. Nopeana ratkaisuna tähän ongelmaan Suomen ortodoksisen kirkon sisälähetystyötä tekevä Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta (PSHV) päätti painattaa kartonkisia ikoneja niitä tarvitseville ortodokseille Suomen ja Itä-Karjalan alueella. Sopivien malli-ikonien etsijöiksi pyydettiin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Herman (1878–1961) ja hänen sihteerinsä, ylidiakoni Leo Kasanko (1906–1973). Alkukesästä vuonna 1943 he viimein löysivät malliksi sopivaksi katsomansa Kristuksen ikonin Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkon alttarihuoneesta.
Ikonissa Kristus on kuvattu perinteen mukaan frontaalisesti puolivartalokuvassa. Kyseinen kuvatyyppi on nimeltään Kristus Kaikkivaltias, joka tunnetaan jo 400-luvun lopun ja 500-luvun seinämaalauksista ja mosaiikeista. Vanhin säilynyt Kristus Kaikkivaltias -ikoni on 500-luvun alusta ja se sijaitsee Siinailla Pyhän Katariinan luostarissa. Ikonityypin tunnusomaisena piirteenä ovat Kristuksen siunausasentoon kohotettu oikea käsi ja evankeliumikirja vasemmassa kädessä. Hänen vaatetuksensa seuraa niin ikään vanhaa ikonografiaa: kitoni eli alusviitta on punainen ja himation eli päällysviitta sininen.
Tyylillisesti ikoni edustaa ns. akateemista ikonimaalausta, joka on tunnusomaisin Suomen viime vuosisatojen kirkkojen ikoneille. Nimitys viittaa taideakatemioiden antamaan taideopetukseen ja esikuviin. Esimerkiksi Valamon luostarin ikoniateljeessa maalattiin Pietarin taideakatemian tapaan akateemisen ikonimaalauksen ihanteita seuraten.
Perinteisesti ikonissa on aina kirjoitettu ketä tai mitä se esittää. Tästä syystä Kristuksen ikoniin on merkitty hänen monogramminsa, joka muodostuu kreikankielisistä sanoista ”Jeesus Kristus”. Sädekehässä on ainoastaan Kristuksen ikoneihin kuvattu ristiaihe ja kirjaimet omega, omikron ja nii, joilla on ilmaistu Jumalan nimi Vanhan testamentin ilmoituksen mukaisesti (2.Moos.3:14).
Ikonin kirjaimet paljastavat maalauksen alkuperän slaavilaiseksi. Alkuperäisessä malli-ikonissa myös evankeliumikirjan teksti oli slaavinkielinen, mutta painetussa ikonissa kirjoitus on suomeksi. Alkuperäistä ikonin tekstiä ei toki päällemaalattu, vaan painotyön yhteydessä siihen sijoitettiin suomenkielinen teksti.
Ikonien painatus tehtiin helsinkiläisessä Tilgmann Oy:ssä. Kartonkisia Vapahtajan ikoneita tilattiin kahta kokoa, joista pienempi oli n. 22 cm x 27 cm ja suurempi hieman alkuperäistä ikonia (71 cm x 57 cm) pienempi. Koot määräytyivät ilmeisesti käyttötarkoituksen mukaan siten, että pienempi oli tarkoitettu kotien yksityiskäyttöön ja suurempi jumalanpalveluskäyttöön. Painotyö ei kuitenkaan ehtinyt valmistua ennen sodan loppumista vuonna 1944. Ikonien tarve oli kuitenkin entistä suurempi sodanjälkeisessä Suomessa menetetyn alueen evakkojen keskuudessa. Tästä Kristuksen lempeäilmeisestä kuvasta tuli rakas ikoni siirtolaisten keskuudessa ja sillä oli keskeinen sija ortodoksien kodeissa uusilla asuinseuduilla eri puolilla Suomea. Kansan suussa ikoni sai nimen ”Evakko-Kristus”.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Evakko-Kristus
Jerusalemin Jumalanäiti, 1900-luku.
Painokuvaikoni puulle.
Pinta lakattu.
Ikonin koko 25 x 20,5 cm.
Perimätieto kertoo, että ensimmäisen ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin, Hodigitrian eli Tiennäyttäjän, maalaaja oli ollut pyhä apostoli ja evankelista Luukas. Tämän ikonin tai siitä tehdyn kopion kerrotaan viedyn Jerusalemista Konstantinopoliin 5. vuosisadalla ja sitä säilytettiin Blahernan kirkossa, joka oli rakennettu juuri tähän tarkoitukseen. Tämä ikoni on ollut monen myöhemmän Jumalanäidin ikonin alkuperäinen esikuva, niin myös Jerusalemin Jumalanäidin ikonina tunnetun muunnelman tuosta ikonista.
Tarinat ikonista
Useilla kuuluisilla vanhoilla ikoneilla on samankaltainen syntytarina ja useat vanhimmista ikoneista yhdistetään myös tuohon alussa mainittuun apostoli Luukkaan maalaamaan ensimmäiseen ikoniin. Niin myös Jerusalemin Jumalanäidin ikoni, jonka sanotaan siirretyn Konstantinopoliin 400-luvulla ja kun ikoni skyyttien hyökätessä pelasti kaupungin, se siirrettiin Blahernan kirkkoon.
Mahdollisesti tuosta alkuperäisestä ikonista on tehty erilaisia kopioita, jotka sitten ovat alkaneet elää omaa tarinaansa eri puolilla ortodoksista maailmaa. Myös Jerusalemin Jumalanäidin ikonin sanotaan tuodun 900-luvun alussa Konstatinopolista Korsuniin Krimin niemimaalle. Venäjän historian maineikas ja kuuluisa hallitsija, ruhtinas Vladimir, joka tunnetaan myös nimellä pyhä Vladimir Kiovalainen, otti kasteen vuonna 988 juuri Korsunissa ja siirsi ikonin Kiovaan.
Ikoni luovutettiin sitten Novgorodiin, jonka asukkaat olivat juuri kääntyneet ortodokseiksi. Siellä se sijoitettiin Sofian katedraaliin ja ikoni olikin sitten Novgorodissa yli 400 vuotta. Novorodissa tehdyistä jerusalemilaisen ikonin kopioista alettiin sittemmin käyttää nimitystä Korsunin Jumalanäidin ikonit.
1500-luvulla tsaari Iivana Julma alisti Novgorodin ja toi ikonin Moskovaan, jossa se sijoitettiin Kremliin Uspenien eli Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.
Napoleonin sotaretkien aikana ranskalaiset ryöstivät ikonin ja veivät sen Ranskaan, Pariisiin.
Ikonin kopiot ja muistopäivä
Jerusalemin Jumalanäidin ikonista on tehty runsaasti kopioita, ja osa niistä on kohonnut Venäjällä ihmeitätekevien ikonien joukkoon.
Lintulan luostarissakin on 1920-luvulla maalattu kopio ikonista. Tähän ikoniin on lisätty kivensiru Herran haudalta ja ikoni on siunattu käyttöönsä Kristuksen haudalla.
Ortodoksinen kirkko kunnioittaa Jumalansynnyttäjän juhlana vuosittain Jerusalemin ikonin muistoa lokakuun 12. päivänä.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Jerusalemin_Jumalan%C3%A4iti
Pyhät Sergei ja Herman Valamolaiset, 1800-luvun loppu.
Painokuvaikoni puulle.
Ikonin koko 18 x 14.5 cm.
Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten elämäkerta ei ole säilynyt tai sitä ei koskaan edes kirjoitettu, mikä on luonut otollisen maaperän myöhäsyntyisille tarinoille ja legendoille. Tällaisen 1800-luvulla syntyneen kertomuksen mukaan kreikkalainen Sergei saapui 1100-luvulla (tai jopa 900-luvulla) Karjalaan julistamaan evankeliumia ja asettui Valamon saarelle, jossa hän vietti ankaran askeettista elämää. Hän sai seurakseen venäläisen Hermanin. Sotien jälkeisessä Suomessa Hermanin on usein arveltu olleen karjalainen. Itse asiassa pyhittäjistä ei kuitenkaan tiedetä juuri muuta kuin heidän oletetun hautansa sijainti.
Historiallisten lähteiden [Kertomus Valamon luostarista (Skazanie o Valaamskom monastyre), joka on peräisin 1500-luvun jälkipuoliskolta] valossa Valamon perustaminen ajoittuu todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen vaihteeseen. Tällöin Valamoon saapui Suuresta Novgorodista kaksi munkkia, Jefrem ja Sergei. He asettuivat ensin pienelle korkealle saarelle (todennäköisesti Pyhityssaarelle), jossa oli asumukseksi sopiva kallioluola, ja rakensivat sinne Kristuksen kirkastumisen kirkon. Pian Jefrem kuitenkin lähti Valamosta Ilmajärvelle (ven. Ilmen) perustaakseen sinne luostarin. Kyseessä on pyhittäjä Jefrem Perekomskilainen (ks. 16.5.), jonka elämäkerrassa ilmoitettu elinaika ei tosin täsmää Skazanien kanssa eikä siinä myöskään ole mainintaa Valamosta. Jefremin elämäkerran arvoa historiallisena lähteenä vähentää se, että se on kooste ja paljolti kopio Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrasta.
Tämän jälkeen Sergei matkusti Novgorodiin kertoakseen arkkipiispa Johannekselle (1388–1415) luostariyhteisön syntymisestä Valamoon ja saadakseen kasvavalle veljestölle luvan siirtyä Valamon pääsaarelle, jota asuttivat pakanalliset karjalaiset. Arkkipiispan käskystä hallitusmies sotilaineen karkotti pakanat pääsaarelta. Sergei valitsi luostarille suurenmoisen kauniin paikan korkealta kalliolta, jonka alapuolella oli suuri suojaisa satama veneitä varten. Valamon luostari sai virallisen aseman vuosina 1407–1415. Uudelle paikalle rakennettiin Kristuksen kirkastumisen pääkirkko sekä Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko, jossa oli veljestön ruokasali. Luostari ympäröitiin kaikilta neljältä suunnalta muurilla.
Pyhittäjä Sergei laati luostarille säännöt. Veljestö kasvoi, kunnes joukko munkkeja nousi Sergeitä vastaan. Silloin hän vetäytyi yksinäisyyteen saaren toiselle puolelle ja kilvoitteli siellä jäljitellen Johannes Kastajan ja profeetta Elian elämää erämaassa ja keskustellen lakkaamattomassa rukouksessa Jumalan kanssa. Myöhemmin hän siirtyi Valamosta Novgorodiin Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hän eli hiljaisuudessa jäljentäen kirjoja uskovien hyödyksi ja odottaen kaipaamaansa siirtymistä taivaallisiin asuntoihin. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Sergei antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin luostarikirkon seinän viereen.
Sergein jälkeen Valamon luostarin igumeniksi tuli pyhittäjä Herman, joka oli vihitty pappismunkiksi ja oli hoitanut luostarin asioita yhdessä pyhittäjä Sergein kanssa. Hän paimensi hyvin hänelle uskottua laumaa ja siirtyi harmaapäisenä vanhuksena Herransa luo. Hänet haudattiin Valamoon.
Noin sadan vuoden kuluttua luostarissa syttyi tulipalo, jossa tuhoutuivat molemmat kirkot ja koko luostari. Vain kirkon alle haudatut pyhittäjä Hermanin jäännökset säilyivät vahingoittumattomina. Tulipalon jälkeen pyhittäjä Hermanin reliikit asetettiin pääkirkkoon kaikkien kumarrettavaksi. Siellä ne olivat noin 40 vuotta, kunnes pyhittäjä Sergein reliikit tuotiin Novgorodista (1542–1551) ja molemmat yhdessä haudattiin pääkirkon alttarin taakse lähelle uhripöytää. Pyhittäjä Sergein reliikkien siirron myötä alkoi Sergei ja Herman Valamolaisten kunnioitus paikallisina pyhinä Karjalan alueella. Virallisesti heidät liitettiin kirkkokalenteriin pyhien joukkoon vasta vuonna 1819.
Sergei ja Herman Valamolaisten muistopäivää vietetään kesäkuun 28. päivänä. Suomen ortodoksinen kirkko lukee molemmat myös Karjalan valistajien joukkoon. Heidän yhteinen muistopäivänsä sijoittuu lokakuun viimeisen päivän ja marraskuun 6. päivän väliseen lauantaihin, jolloin kirkko viettää Karjalan valistajien juhlaa.
Lähde: https://ort.fi/pyhittajat-sergei-ja-herman-valamolaiset-karjalan-valistajat; https://ort.fi/uutishuone/2022-06-27/sergei-ja-herman-valamolaiset-28-kesakuuta
Kristus Kaikkivaltias ”Tulinen katse”, 1700–1800-luku.
Painokuvaikoni puulle.
Heinäveden Lintulan luostarista.
Ikonin koko 8 x 6,5 cm.
Kristus Kaikkivaltias -ikoni tunnetaan myös sen kreikankielisellä nimellä Pantokrator ja se kuvaa meille ikonissa lihaksi tulleen Jumalan. Tämä Kristus-ikoni on varmaan laajimmin levinnyt ja ehkä tunnetuin ikoni koko maailmassa. Ikonissa on yleensä istuvan Kristuksen puolivartalokuva. Ikonikuvassa Kristuksella on vasemmassa kädessään Raamattu tai kirjakäärö. Siunaava oikea käsi muodostaa sormilla Kristuksen monogrammin IC XC. Ikonista on olemassa myös sellaisia versioita, joissa Kristus seisoo.
Kristuksen sädekehään on kuvattu kolmella kreikkalaisella kirjaimella Jumalan itsensä käyttämä nimi, kun hän tapasi Mooseksen: "Minä olen se, joka olen" (2.Moos.3:14).
Vaatetuksessa kuvataan päällimmäisellä sinisellä vaatteella, himationilla, muun muassa Kristuksen kuninkaallisuutta ja salaisuutta sekä Hänen ihmisluontoaan. Punainen tunika eli kitoni, joka on alimmaisena, kuvaa värillään Hänen jumalallista kunniaansa ja pyhyyttään. Kuten sädekehän kaksoisristi myös Kristuksen puvun värit kertovat meille siitä ilosanomasta, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Kristus oli tosi ihminen ja tosi Jumala.
Etenkin Venäjällä tunnettu muunnelma Kristus Kaikkivaltias -ikonista on ikoni nimeltään Tulinen katse, jossa Hänet on esitetty hiukan pelottavana, majesteetillisena ja kunnioitusta herättävänä kaikkeuden hallitsijana, elävien ja kuolleiden tuomarina. Kristuksen kasvot kuvataan tiukasti edestäpäin, ja hänen ankarat ja läpitunkemattomat silmänsä tuijottavat armotta katsojaa. Mutta muunnelmissa kasvojen ilme voi olla surumielinen joskus jopa lempeä.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristus_Kaikkivaltias
Pyhä Johannes Edelläkävijä ja Kastaja, 1900-luvun loppu.
Uusi kreikkalainen painokuva, puulle liimattu.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 11,5 x 9 cm.
Pyhän Johannes Edelläkävijän eli pyhän Johannes Kastajan syntyminen ja siihen liittyvät asiat on kerrottu seikkaperäisesti Uudessa Testamentissa Luukkaan evankeliumin 1. luvussa (Luuk.1:5–80).
Evankeliumi kertoo pyhän Johanneksen vanhurskaista ja iäkkäistä vanhemmista, pappi Sakariaasta ja hänen hedelmättömästä vaimostaan Elisabetista, jotka elivät Hebronin kaupungissa. Johanneksen äiti Elisabet oli Aaronin sukua ja hän oli Zoian tytär ja Zoia taasen oli Kristuksen isoäidin, Neitsyt Marian äidin Annan sisar. Näin ollen pyhä Johannes oli Kristuksen pikkuserkku. Johanneksen isä Sakarias oli myös Aaronin sukua ja hän kuului Abian pappisosastoon. Tuhatlukuinen temppelipapisto oli jaettu 24 osastoon, joista Abian osasto oli kahdeksas.
Kerran Sakariaan ollessa toimittamassa jumalanpalvelusta Jerusalemissa, ylienkeli Gabriel ilmestyi hänelle suitsutusalttarin oikealla puolella. Enkeli ennusti Sakariaalle, että hänestä tulee isä pojalle, jolle hänen on annettava nimi Johannes ja joka on oleva suuri Jumalan mies. Enkeli kertoi vielä Johanneksen tulevan kulkemaan Herran edelläkävijänä ja hän valmistaa kansaa Vanhassa testamentissa ennustetun Vapahtajan, Messiaan tulemiseen. Sakarias huolestui asiasta ja pelko valtasi hänet. Hän epäili, etteivät he tämän ikäisinä voisi enää saada lasta ja hän pyysi ennusmerkkiä. Se annettiin hänelle ja se oli samalla rangaistus hänen epäuskostaan: hän tuli mykäksi siihen saakka, kunnes ylienkelin sanat kävisivät toteen.
Jonkin ajan kuluttua Elisabet tuli raskaaksi. Hän pelkäsi kohtaavansa ivaa ja pilkkaa raskaudestaan noin iäkkäänä ja siksi hän piilotti asiaa viisi kuukautta. Elisabetin ollessa kuudennella kuukaudella raskaana, hänen serkkunsa Neitsyt Maria tuli hänen luokseen jakamaan yhteisen ilon. Hän oli ylienkeli Gabrielilta saanut tiedon Kristuksen syntymisestä ja tuli sen takia Elisabetin luo. Elisabet ”Pyhällä Hengellä täyttyneenä” oli ensimmäinen, joka tervehti Jumalansynnyttäjää, Neitsyt Mariaa sanoin: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?” Elisabetin kohdussa oleva pyhä Johannes evankeliumin mukaan hypähti kohdussa tässä tapaamisessa.
Pyhän Johanneksen syntyminen
Pian Elisabet synnytti pojan ja sukulaiset sekä tutut riemuitsivat hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä Mooseksen lain mukaisesti poika ympärileikattiin ja hänelle annettiin nimi Johannes. Jokainen paikallaolija oli hämmästynyt nimestä ja he halusivat ristiä lapsen isän mukaan Sakariaaksi. He kysyivät asiaa lapsen isältä ja Sakarias pyysi viittomalla kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: Hänen nimensä on Johannes. Samalla hetkellä hän sai takaisin puhekykynsä, ja Sakarias ylisti Jumalaa ja profetoi Messiaan tulemista maailmaan. Omasta pojastaan, pyhästä Johanneksesta hän sanoi: ”Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.” (Luuk.1:76)
Jeesuksen syntymän ja paimenien sekä itämaan tietäjien vierailun jälkeen paha kuningas Herodes määräsi tapettavaksi kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset. Tämän kuultuaan Elisabet pakeni erämaahan ja piiloutui luolaan. Sakarias oli Jerusalemissa jumalanpalveluksessa temppelissä, kun Herodes lähetti sotilaitaan Sakariaan luo kysymään lapsen olinpaikkaa. Sakarias sanoi, ettei hän sitä tiedä. Sotilaat tappoivat hänet temppelissä. Vanhurskas Elisabet jatkoi elämäänsä lapsen kanssa erämaassa ja aikanaan hän myös kuoli siellä. Pyhä Johannes enkelien suojaamana asui erämaassa, kunnes tuli hänen aikansa saarnata katumusta ihmisille ja hänen tehtäväkseen tuli kastaa Kristus Jordan-virrassa. Pyhä Johannes oli siis syntyään nasaretilainen, mutta hän vietti ensimmäiset elinvuotensa Juudean vuoristoseuduilla Jerusalemin ja Kuolleenmeren välimaastossa. Siellä hän vietti yksinkertaista elämää, ”yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja” (Matt.3:4).
Pyhän Johanneksen julkinen toiminta
Aikuisena pyhä Johannes aloitti julkisen saarnaamisen ja hänen luultiin olevan mahdollisesti Messias. Silloin Johannes sanoi: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.” (Luuk.3:16)
Kastettuaan Jeesuksen täyttääkseen Jumalan vanhurskaan tahdon, pyhä Johannes pyysi omia opetuslapsiaan seuraamaan Jeesusta. Hänen oma tiensä johti kuningas Herodeksen vankilaan, jossa hän, arvosteltuaan kuninkaan riettaita elämäntapoja, menetti henkensä ja hänet mestattiin.
Pyhän Johanneksen muisto
Koska pyhä Johannes kastoi Kristuksen, häntä pidetään kummivanhempien suojeluspyhänä. Toisinaan häntä nimitetään myös Erämaan enkeliksi, ja tämän nimityksen takia hänet kuvataan joskus ikoneissa samoin kuin enkelit siivekkäänä. Apostoli Johannes käyttää evankeliumissaan pyhästä Johannes Edelläkävijästä ilmausta: ”kirkkaalla liekillä palava lamppu” (Joh.5:35). Pyhä Johannes Edelläkävijä olikin viimeinen Vanhan Testamentin profeetoista ja ikään kuin silta tuon ilmoituksen ja Jeesuksen välillä.
Ortodoksinen kirkko muistelee pyhää Johannes Edelläkävijää kuutena eri päivänä, jotka syyskuun alussa alkavan kirkkovuoden mukaisesti ovat:
syyskuun 23. päivä (pyhän Johannes Edelläkävijän sikiäminen)
tammikuun 7. päivä (pyhän Johannes Edelläkävijän muistopäivä, Johannes Edelläkävijän synaksis, aina Teofanian (6.1.) jälkeinen päivä)
helmikuun 24. päivä (pyhän Johannes Edelläkävijän kunniallisen pään ensimmäisen ja toisen löytämisen muistopäivä)
toukokuun 25. päivä (pyhän Johannes Edelläkävijän kunniallisen pään kolmannen löytymisen muistopäivä)
kesäkuun 24. päivä (pyhän Johannes Edelläkävijän syntymä, 6 kuukautta ennen Kristuksen syntymäjuhlaa)
elokuun 29. päivä (pyhän Johannes Edelläkävijän mestauspäivä)
Suomalaisten juhannus on saanut nimensä pyhältä Johannekselta, ja oikea juhannuspäivähän onkin pyhän Johanneksen syntymäpäivä, 24. päivä kesäkuuta. Tosin vuoden 1955 jälkeen juhannusta on Suomessa vietetty ensiksi oikeaa juhannusta lähinnä olevana lauantaina, sitten kesäkuun 19. päivää seuraavana lauantaina. Kirkollinen juhlapäivä on silti aina 24. kesäkuuta.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Johannes_Edell%C3%A4k%C3%A4vij%C3%A4
Pyhittäjä Trifon Petsamolainen, 1800–1900- luku.
Painokuvaikoni, pahvia.
Ikonin koko 11,5 x 9,5 cm.
Pyhittäjä Trifon, maallikkonimeltä Mitrofan, syntyi vuonna 1495 ja kasvoi pappisperheessä pienessä Toržokin kaupungissa Keski-Venäjällä. Hän jäljitteli jo pienenä vanhempiensa hurskasta elämää, paastosi, oli sävyisä ja armelias. Kirkkoon hän lähti aina iloisella mielellä ja kuunteli hartaana kirkkolaulua. Jumalan sanan siemen putosi hyvään maahan. Kerran nuorukaisen sydäntä koskettivat jumalanpalveluksen sanat: ”Autuaallinen on erakkojen elämä, jota jumalallinen kaipuu siivittää.” Tuosta hetkestä lähtien hän alkoi pyrkiä erämaahan. Hän vetäytyi usein rukoilemaan läpitunkemattomiin metsiin, eikä erämaan yksinäisyys pelottanut häntä vaan tuotti iloa. Vanhemmat yrittivät hillitä häntä, mutta jumalallisen armon tuli paloi kirkkaana lämmittäen nuorta kilvoittelijaa.
Kerran rukoillessaan tapansa mukaan erämaassa Mitrofan kuuli äänen sanovan: ”Mene asumattomaan ja janoavaan maahan, jossa kukaan ei ole vielä kulkenut.” Tämän jälkeen hän alkoi käydä kirkossa yhä useammin ja kilvoitteli entistä innokkaammin harjoittaen hyveitä. Lopulta hän Pyhän Hengen opastamana ymmärsi, että asumaton ja janoava erämaa tarkoitti evankeliumin ilosanomaa janoavia pakanoita. Tavallisena maallikkona hän jätti synnyinseutunsa ja lähti vaeltamaan kohti pohjoista. Herran johdattamana hän saapui Petsamojoelle. Alue oli vanhastaan kuulunut Novgorodin maihin, ja Novgorodin kukistuttua (1478) se oli siirtynyt Moskovan ruhtinaiden hallintaan.
Mitrofan oli yksinäinen tulokas kaukaisella saamelaisten asuttamalla seudulla. Herraa Jeesusta Kristusta jäljitellen hän vaelsi jokivarsia pitkin ja tuntureilla ilman paikkaa, minne päänsä kallistaa, kärsi puutetta ja kesti urhoollisesti pahojen henkien hyökkäykset. Usein hän maahan heittäytyen rukoili Luojaa: ”Herra, karkottakoon Sinun rakkautesi minusta kaiken pelon. Osoita minulle tie, jolle oikea kätesi minua johdattaa.”
Keskustelukumppaneita Mitrofanilla ei ollut, sillä saamelaiset olivat vielä pakanuuden pimeydessä. He elivät paimentolaisina ja palvoivat kiviä, jokia ja järviä sekä itse tekemiään epäjumalia, joille he uhrasivat poroja. Vähitellen Mitrofan alkoi pyrkiä tekemisiin heidän kanssaan. Tavatessaan heitä Petsamojoen varrella hän tekeytyi kauppiaaksi ja keskusteli heidän kanssaan ensin kauppa-asioista ja alkoi sitten Jumalan avulla puhua epäjumalten turhuudesta ja julistaa Kolminaisuudessa ylistettävää ainoaa Jumalaa ja evankeliumin ilosanomaa. Epäuskoiset saamelaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita kuuntelemaan jumalallista opetusta. Heidän šamaaninsa nousivat pyhittäjää vastaan. He löivät, tönivät ja solvasivat häntä ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei poistuisi seudulta, mutta Jumala oli uskollisen palvelijansa kanssa ja päästi hänet monta kertaa vihollisten käsistä. Välillä hän piiloutui joksikin aikaa tuntureille mutta palasi taas takaisin jatkamaan julistustyötään. Vähitellen saamelaiset alkoivat ottaa vastaan evankeliumin oppia. Kun muutamat pakanat nousivat raivoissaan pyhittäjää vastaan tahtoen surmata hänet, toiset puolustivat häntä sanoen: ”Emme pidä häntä syyllisenä mihinkään. Miksi surmaisimme hänet, kun hän tarkoittaa parastamme.”
Vuosien kuluessa Mitrofan opetti kristinuskoa Petsamo- ja Paatsjokien varrella asuville saamelaisille. Hän tapasi munkki Feodoritin (17.8.), joka oli kilvoitellut monta vuotta Solovetskin luostarissa ja julistanut kristinuskoa Kuolan niemimaalla. Lapissa ei kuitenkaan ollut kirkkoa eikä pappia, joka olisi voinut kastaa opetusta saaneita. Siksi Mitrofan lähti Novgorodiin pyytämään arkkipiispa Makarilta (30.12.) siunauksen kirkon rakentamiseksi. Saatuaan tarvittavan luvan hän palasi Petsamoon ja alkoi mukanaan tulleiden kirvesmiesten kanssa rakentaa kirkkoa Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän vietti yöt rukoillen ja kantoi päivisin hirsiä ja lautoja rakennustyömaalle. Samalla hän jatkoi apostolista työtään lujittaen saamelaisten uskoa. Kirkko oli valmistuttuaan kolme vuotta vihkimättä, kunnes Mitrofan Jumalan kaitselmuksesta tapasi Kuolassa pappismunkki Iljan (Elian), jonka arkkipiispa Makari oli lähettänyt Karjalaan ja Lappiin julistamaan evankeliumia ja kitkemään pakanallisia tapoja kristinuskoon jo kääntyneiden keskuudesta. Mitrofanin pyynnöstä pappismunkki Ilja tuli Petsamojoelle, vihki kirkon ja kastoi Mitrofanin valistamat saamelaiset. Samalla hän vihki Mitrofanin munkiksi antaen hänelle nimen Trifon. Näin vuonna 1533 laskettiin perusta Petsamon luostarille ja seudulla alkoi oikea kirkollinen elämä. Monet saamelaiset kääntyivät kristinuskoon ja muutamat vihkiytyivät munkiksi pyrkien jäljittelemään valistajansa hyveitä. Trifonin hurskaan elämän maine kantautui kauemmaksikin ja toi hänen luokseen myös venäläisiä munkkeja, jotka halusivat kilvoitella hänen ohjauksessaan.
Pyhittäjä Trifon kohtasi monia vaikeuksia järjestäessään erämaaluostarinsa elämää. Kerran tehtyään taikinan hän lähti hetkeksi ulos keljastaan. Sillä välin suuri karhu tunkeutui sisään, kumosi taikinapytyn ja alkoi syödä siitä valuvaa taikinaa. Nähdessään karhun Trifon sanoi sille: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä käsken sinua lähtemään keljasta ja seisomaan hiljaa.” Karhu asettui kuuliaisesti keljan eteen ja Trifon läimäytti sitä muutaman kerran kepillä rangaistukseksi. Sen jälkeen eivät sen enempää karhut kuin sudetkaan häirinneet luostaria eivätkä sen porotokkia.
Kerran Trifon osti Kuolasta jauhinkivet ja kantoi ne luostariin koko 150 kilometrin matkan. Mukana olleet veljet pyysivät häntä jättämään kivet heidän kannettavakseen, mutta pyhittäjä vastasi: ”Veljet, raskas taakka painaa Aadamin jälkeläisiä syntymästä kuolemaan saakka. Minun on parempi ripustaa myllynkivi kaulaani kuin saattaa veljet hämmennyksiin olemalla jouten.” Veljet ihmettelivät Trifonin vastausta, mutta vielä enemmän hänen kärsivällisyyttään ja kestävyyttään, sillä hän kantoi kivet yksin luostariin asti.
Luostarin kasvaessa Trifon ei nöyryydessään halunnut johtaa sitä vaan asetti igumeniksi oppilaansa Gurin. Äärimmäisessä pohjolassa munkkien elämä oli vaikeaa. Kylmyys vei sadon monena vuotena peräkkäin ja veljestöä uhkasi nälkäkuolema. Silloin Trifon lähti muutaman munkin kanssa Novgorodin alueelle ja kiersi siellä kahdeksan vuotta kylästä kylään pyytäen almuja ja lahjoituksia luostariaan varten ja lähettäen saamansa varat aina välillä Petsamoon. Näin hän pelasti hengelliset lapsensa nälkäkuolemalta. Samalla hän paransi Novgorodissa monia sairaita ja kärsiviä. Luostariin palattuaan hän jatkoi entisiä kilvoituksiaan.
Trifon kävi Moskovassa saakka hankkimassa varoja luostarilleen. Hänen kaupunkiin tuloaan edeltävänä päivänä tsaari Iivana Julma oli menossa liturgiaan Kremlin katedraaliin, kun hänen eteensä ilmestyi kaksi munkkia. Toinen heistä sanoi olevansa munkki Feodorit Solovetskin luostarista ja toinen nöyrä Trifon, Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentaja Petsamojoelta. Tämän jälkeen munkit katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna tsaarin ollessa taas poikansa kanssa matkalla kirkkoon Trifon ja Feodorit lähestyivät häntä nöyrästi kumartaen. Tsaari tunnisti heidät edellisenä päivänä ilmestyksessä näkemikseen kilvoittelijoiksi ja ymmärsi, että he olivat todellisia Jumalan palvelijoita. Tsaarin poika Feodor riisui heti yltään juhlavan päällysvaatteen ja lahjoitti sen luostariin jumalanpalveluspuvuksi. Tsaarikin mieltyi Trifoniin ja antoi tämän luostarille runsaita lahjoja.
Suurta sisäistä rauhaa tuntien ja Pyhässä Hengessä iloiten pyhittäjä Trifon palasi rakastamaansa luostariin jatkamaan kilvoitustaan. Saamiensa lahjoitusten turvin hän rakennutti Paatsjoelle Pyhien Boriksen ja Glebin kirkon.
Saavutettuaan 88 vuoden iän pyhittäjä Trifon sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän lohdutti surevia munkkiveljiä sanoen: ”Älkää surko, lapseni. Pankaa kaikki toivonne Herraan, sillä jos Hän ei ole jättänyt minua pulaan vaikeuksissa ja onnettomuuksissa, Hän ei jätä teitäkään, kun vain rakastatte Häntä koko sydämestänne. Lapseni, rakastakaa toisianne ja muistakaa munkkilupauksenne. Älkää pyrkikö määräilemään. Tiedättehän, miten vanha olen; olen aina yrittänyt palvella kaikkia enkä ole koskaan kieltänyt keneltäkään apuani vaan olen aina ollut kuuliainen kaikille. Älkää surko, että jätän teidät. Kuolema ei pelota uskovaa kristittyä vaan tuo hänelle levon. Ihmissielu on vaeltajan kaltainen. Se elävöittää ruumiin ja viipyy siinä jonkin aikaa, mutta heti kun se lähtee ruumiista, lihamme muuttuu tuhkaksi. Sielu palaa Luojansa luo ja muuttaa isänmaahansa. Lapseni, älkäämme kuormittako sielujamme synneillä vaan pyrkikäämme ikuiseen valoon. Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä mitä maailmassa on, sillä tiedättehän itse, että maailma on pahan vallassa. Viimeinen toivomukseni on, että hautaatte ruumiini erakkolaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon luo, jonne vetäydyin usein hengellistä mietiskelyä ja vaikenemista harjoittamaan.”
Opetettuaan näin viimeisen kerran veljiä pyhittäjä Trifon osallistui pyhään ehtoolliseen. Hän oli jo aivan voimaton, kun igumeni huomasi hänen kyynelehtivän. ”Isä, mikä sinun on? Kiellät meitä murehtimasta ja sanot meneväsi iloiten suloisen Jeesuksen luo. Mutta miksi sitten itket?” hän kysyi. ”Raskas onnettomuus kohtaa tätä pyhää luostaria ja monet kuolevat miekan terään, mutta älkää joutuko hämmennyksiin vaan luottakaa Jumalaan. Hän voi jälleenrakentaa luostarin”, pyhittäjä vastasi. Tämän sanottuaan hän asettui makuulle. Hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti ja hymyillen hän antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui joulukuun 15. päivänä vuonna 1583. Pyhittäjän ennustus luostarin tuhosta toteutui seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeen.
Pian pyhittäjä Trifonin kuoleman jälkeen tapahtui seuraava ihme. Tsaari Feodor oli sodassa Ruotsia vastaan ja piiritti joukkoineen Narvan kaupunkia. Ruotsalaiset saivat selville, minne tsaari oli leiriytynyt ja kuljettivat yön tultua paikalle tykkejä. Tsaarin levätessä teltassaan hänelle ilmestyi munkki, joka kehotti häntä nousemaan ja lähtemään ulos. ”Kuka sinä olet, isä?” tsaari kysyi munkilta. ”Olen Trifon, jolle lahjoitit päällysvaatteesi, jotta almusi ehättäisi ennen muita. Sen tähden Herra sanoo sinulle: nouse heti ja poistu teltasta.” Tsaari heräsi ja meni ulos. Samalla hetkellä ruotsalaiset avasivat tulen, yksi tykinkuula osui tsaarin telttaan ja hajotti vuoteen, jolla tämä oli juuri maannut. Nähdessään pyhittäjä Trifonin ihmeellisen suojeluksen tsaari iloitsi ja kiitti Herraa pelastumisestaan. Hän lähetti heti miehiään Petsamoon etsimään pyhittäjää ja sai tietää tämän jo nukkuneen kuolonuneen. Siitä lähtien hän lähetti usein arvokkaita lahjoituksia Petsamon luostariin.
Pyhän Trifonin muistopäivää vietetään hänen kuolinpäivänään 15. joulukuuta. Häntä muistellaan myös Karjalan valistajien yhteisenä muistopäivänä, joka sijoittuu lokakuun viimeisen päivän ja marraskuun 6. päivän väliseen lauantaihin.
Lähde: https://ort.fi/pyhittaja-trifon-petsamolainen; https://www.ortodoksi.net/index.php/Trifon_Petsamolainen
Pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja, 1800–1900-luku.
Painokuvaikoni puulle.
Heinäveden Lintulan luostarista.
Ikonin koko 16 x 12 cm.
Pyhä Georgios syntyi ylhäiseen sukuun Vähän-Aasian Kappadokiassa. Kun poika oli 10-vuotias, hänen isänsä kuoli. Tämän jälkeen hänen äitinsä, joka oli miehensä tietämättä kääntynyt kristityksi, palasi poikansa kanssa kotiseudulleen Palestiinaan, missä hänellä oli maatiloja. Siellä hän kasvatti poikansa kristillisessä hengessä. 18-vuotiaana nuorukaisena Georgios sai kutsun sotapalvelukseen. Kun hän oli päättänyt sotilaskoulutuksensa, keisari Diocletianus (284–305) korotti hänet tribuunin arvoon ja myöhemmin vielä korkeampiin sotilasarvoihin. Näihin aikoihin Georgioksen äiti kuoli, jolloin poika sai haltuunsa suuren omaisuuden, mikä lisäsi entisestäänkin hänen arvostustaan keisarin hovissa.
Keisari Diocletianus oli innokas epäjumalien palvelija, joka tahtoi tehdä lopun tuolloin jo laajalle levinneestä kristinuskosta. Vuonna 304 hän kutsui kaikki valtakunnan itäisten alueiden maaherrat ja muut johtomiehet, joiden joukossa oli myös Georgios, Nikomedeiaan informoidakseen heitä kristinuskon vastaisista toimenpiteistään. Silloin Georgios päätti, että hänelle oli nyt koittanut aika tunnustaa uskonsa Kristukseen. Ennen Nikomedeiaan lähtöään hän jakoi omaisuutensa köyhille ja vapautti orjansa.
Kokouksessa käyttämässään puheenvuorossa Georgios sanoi keisarille ja muille läsnäolijoille: “Kuinka kauan te aiotte jatkaa taisteluanne kristittyjä vastaan? Kuinka kauan vuodatatte viatonta verta ja aiheutatte kärsimystä noille ihmisille, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja yritätte pakottaa heitä uskomaan epäjumaliin? Epäjumalat eivät ole jumalia, älkää eksykö ja pettäkö itseänne. Kristus on ainoa Jumala ja ainoa Herra.” Kaikki käänsivät katseensa keisariin, joka vihastumiseltaan ei saanut sanaa suustaan ja vain nyökkäsi edustajalleen Magnentiukselle, että tämä kuulustelisi Georgiosta. Magnentiuksen kysymykseen, mikä sai hänet puhumaan tuolla tavoin, Georgios vastasi: “Totuus pakotti minua.” “Ja mikä sitten on totuus?” Magnentius kysyi. Georgios vastasi: “Totuus on Kristus. Hän, jota te nyt vainoatte.” Magnentius tiedusteli ällistyneenä Georgiokselta: “Oletko sinä kristitty?” “Olen Kristuksen palvelija ja siksi luottaen Hänen voimaansa tulin tänne esittämään teille vastalauseeni ja kertomaan totuuden”, hän vastasi. Koko kokousväki joutui suuren hämmingin valtaan.
Keisari muutti taktiikkansa, koska pelkäsi mellakkaa kansan keskuudessa. Hän yritti taivuttaa Georgioksen puolelleen lupaamalla tälle suuria kunnia-asemia ja rikkauksia. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin vaikuttanut Georgiokseen. Niinpä tuli kidutusten vuoro. Sotilaat saivat käskyn sohia keihäillään hänen vatsaansa, josta alkoi vuotaa verta. Keihästen kärjet eivät kuitenkaan toimineet täydellä teholla, vaan vääntyivät ikään kuin ne olisivat olleet jotakin pehmeää ainetta. Yöksi Kristuksen taistelija heitettiin vankilaan ja hänen rintansa päälle pantiin raskas kivi.
Aamulla Georgios sidottiin pyörään, jonka alla oleva piikkinen lauta repi hänen ruumistaan joka pyörähdyksellä. Tuskiensa keskellä hän kiitti koko ajan Jumalaa. Yhtäkkiä taivaasta kuului ääni: “Älä pelkää mitään, minä olen sinun kanssasi!” Tämän jälkeen leimahti kirkas valo, ja Georgios seisoi terveenä läsnäolijoiden edessä kidutuspyörästä irrotettuna.
Kun Georgios vietiin hyvässä kunnossa keisarin eteen, kaksi keisarillista henkivartijaa Anatolios ja Protoleon, jotka tiesivät, mitä kidutuksia hän oli joutunut kestämään, tunnustivat kovalla äänellä uskovansa Kristukseen. Diocletianus käski mestauttaa heidät heti. Myös keisarinna Aleksandra (21.4.) tunnustautui kristityksi, jolloin Magnentius pakotti hänet vetäytymään palatsiin. Sitten Georgios heitettiin kalkinsammutusaltaaseen, missä hänen ruumiinsa olisi pitänyt syöpyä niin, ettei edes luita olisi jäänyt jäljelle. Mutta kun kolmen päivän kuluttua tultiin katsomaan, Georgios seisoi sammuneessa kalkissa kädet koholla Jumalaa kiittäen. Kansa puhkesi huutamaan: “Suuri on Georgioksen Jumala!” Seuraavaksi Georgios pakotettiin kulkemaan kengissä, joiden pohjasta pisti esiin tulikuumia nauloja. Georgios rohkaisi itseään sanomalla: “Juokse, Georgios, Häntä kohden, jota sinä rakastat!” Ja jälleen hän ei kärsinyt mitään vahinkoa.
Seuraavana päivänä keisari kutsui velhon nimeltä Athanasios valmistamaan myrkyllisen juoman, joka saisi Georgioksen menettämään järkensä. Georgios joi sen, mutta juoma ei vaikuttanut häneen millään tavoin. Keisari alkoi kysellä Kristuksen voimasta ja Georgios mainitsi Hänen parantaneen sairaita ja herättäneen kuolleita. Viekkaasti Athanasios käski silloin keisaria vaatimaan, että Georgios osoittaisi Kristuksen voiman herättämällä kuolleen. Lähettyvillä oli jonkun jo kauan sitten kuolleen pakanan hauta. Georgios alkoi hartaasti rukoilla, että Herra näyttäisi voimansa. Yhtäkkiä maa vapisi, hauta aukeni ja kuollut seisoi keskellä arkkuaan. Velho Athanasios lankesi Georgioksen jalkoihin ja huudahti: “Sinun Jumalasi, Georgios, on totinen Jumala. Anna minulle anteeksi!” Tämäkään ei tehnyt keisariin vaikutusta, vaan hän käski heti tappaa Athanasioksen ja kuolleista nousseen miehen, koska molemmat julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Jumalaa ylistävä Georgios vietiin takaisin vankilaan.
Monet uskoivat Kristukseen nähdessään nämä ihmeet. He lahjoivat vanginvartijat ja tulivat Georgioksen luo vankilaan. Siellä tämä opetti heille kristinuskon totuuksia vahvistaen heitä uskossa ja paransi heidän sairauksiaan. Hän paransi rukouksillaan myös köyhän miehen sairaan härän, kun tämä tuli sitä häneltä pyytämään.
Seuraavana päivänä keisari haetutti Georgioksen Apollon temppeliin. Georgios teeskenteli suostuvansa uhraamaan, mutta tekikin ristinmerkin Apollon kuvapatsaan edessä. Patsaassa asuvat demonit tunnustivat kauhistuneina, että yksin Kristus on todellinen Jumala. Apollon papit ja hänen palvojansa karkottivat huutaen Georgioksen ulos temppelistä ja veivät hänet takaisin palatsiin. Keisarinna Aleksandra tunkeutui suunniltaan olevan väkijoukon läpi Georgioksen luo ja langeten hänen jalkoihinsa huusi: “Georgioksen Jumala, auta minua!” Paatunut Diocletianus ei enää kestänyt vaan määräsi heidät molemmat mestattaviksi. Keisarinna ehti kuitenkin kuolla ennen mestausta.
Kun mestauspäivä koitti, Georgios meni mestauspaikalle suuren väenpaljouden seuraamana. Hän kiitti Jumalaa kaikista Hänen hyvistä teoistaan ja pyysi Herraa auttamaan kaikkia, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa. Sitten hän kumarsi päänsä ja antautui mestattavaksi.
Noudattaen isäntänsä toivomusta Georgioksen palvelijat ottivat hänen maalliset jäännöksensä ja veivät ne hänen kotiseudulleen Palestiinan Lyddaan. Paikalle rakennettiin 300-luvulla suuri Pyhän Georgioksen kirkko, jossa hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut lukemattomia ihmeitä. Samaan kirkkoon otettiin kunnioitettavaksi myös kahleet, joihin Georgios oli kiinnitetty.
Pyhä Georgios oli vaikuttava hahmo, ja siksi häneen on liitetty runsaasti legendoja ja tarinaperinnettä. Tunnetuin näistä on kertomus kuninkaantyttärestä, jonka hän pelasti lohikäärmeen kidasta. Kyseessä on myöhäsyntyinen legenda, jota ei mainita ensimmäisten vuosisatojen elämäkerroissa. Toisella vuosituhannella teema yleistyi pyhää Georgiosta kuvaavissa ikoneissa: hänet alettiin kuvata valkoisella hevosella ratsastavana soturipyhänä, joka lyö lohikäärmeen kädessään olevalla pitkällä peitsellä. Kyseessä on yksi kaikkein tunnetuimmista ikonisista kuva-aiheista. Se symboloi pahasta saatua voittoa, joka saavutetaan seuraamalla Kristusta ja suostumalla kärsimään Hänen tähtensä.
Tunnetaan myös ihmeitätekeviä pyhän Georgioksen ikoneja. Kuuluisin näistä on Athoksella Zografoksen luostarissa, joka on omistettu hänelle. Luostarin perustivat 900-luvulla kolme veljestä, jotka eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, kenelle pyhälle he omistaisivat luostarinsa. He turvautuivat rukoukseen ja seuraavana aamuna löysivät luostarin vielä vihkimättömästä kirkosta pyhän Georgioksen ikonin, joka oli yön aikana maalautunut heidän kirkkoon jättämälleen paljaalle ikonilaudalle. Kirkko ja koko luostari omistettiin pyhälle Georgiokselle. Luostarista käytetty nimitys Zografos tarkoittaa taiteilijaa ja viittaa taivaalliseen ikonimaalariin.
Pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja on aina ollut kaikkein kunnioitetuimpia pyhiä idän kristillisten kansojen keskuudessa. Erityisesti ristiretkien jälkeen hänen kunnioituksensa voimistui myös lännessä. Hänelle on omistettu tuhansia kirkkoja niin idässä kuin lännessäkin. Pyhän Georgioksen kunnioitusta ovat vahvistaneet erityisesti monet hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet. Hänet on valittu kokonaisten maiden kuten Englannin ja Georgian suojeluspyhäksi. Hän on erittäin suuresti kunnioitettu myös Etiopiassa ja Egyptissä, jossa hänet tunnetaan nimellä Mari Girgis. Egyptin koptilaisessa kirkossa pyhän Georgioksen kautta on tapahtunut lukemattomia ihmeitä, myös meidän aikanamme. Palestiinassa häntä ovat perinteisesti kunnioittaneet myös muslimit.
Suomen itäisillä ortodoksisilla alueilla pyhä Georgios on tunnettu pyhänä Jyrkinä ja lännessä nimillä Yrjö ja Yrjänä. Hänen muistopäivänsä ovat vanhastaan rytmittäneet maataloustöitä keväisin (kevät-Jyrki) ja syksyisin (syys-Jyrki) niin Karjalassa kuin Länsi-Suomessakin. Häntä pidetään myös partiolaisten suojelijana. Ortodoksisen kalenterin mukaan hänen muistopäiväänsä vietetään 23. huhtikuuta.
Lähde: https://ort.fi/pyha-suurmarttyyri-georgios-voittaja; https://www.ortodoksi.net/index.php/Georgios_Voittaja
Kristuksen ristiinnaulitseminen, 1700-luku.
Ristin juurella Jumalansynnyttäjä ja Johannes Teologi, Kristuksen rakkain opetuslapsi.
Painokuva, joka on liimattu puulle.
Heinäveden Lintulan luostarista.
Ikonin koko 14 x 10 cm.
Jeesuksen ristiinnaulitseminen
Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä. Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda. [Kuolemantuomiota toimeenpantaessa annettiin tuomitulle viiniä lievittämään tuskia. Sappi lienee tehnyt juoman mahdottomaksi juoda.]
Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: "Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas."
Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen. Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: "Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!" Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: "Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan -- pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika." Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan. Matt.27:32–44
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Kristuksen_ristiinnaulitseminen
Pyhä Serafim Sarovilainen, 1700–1800-luku.
Painokuvaikoni.
Heinäveden Lintulan luostarista.
Ikonin koko 16 x 11,5 cm.
Pyhittäjä Serafim Sarovilainen syntyi heinäkuun 19. päivänä vuonna 1754 Kurskissa Keski-Venäjällä ja sai kasteessa nimen Prohor. Hänen vanhempansa Isidor ja Agafia Mošnin olivat hartaita ortodokseja ja ammatiltaan kauppiaita. Elämänsä loppupuolella Isidor Mošnin ryhtyi rakentamaan Kurskiin Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kirkkoa mutta kuoli ennen sen valmistumista. Hän jätti rakennustöiden päätökseen saattamisen vaimonsa tehtäväksi. Prohor oli vasta kolmevuotias menettäessään isänsä.
Pienestä pitäen Prohor oli Jumalan kaitselmuksen erityisessä suojeluksessa. Kerran Agafia Mošnina otti pojan mukaansa kirkon rakennustyömaalle. Siellä tämä putosi kellotornista, mutta Herra varjeli hänet vahingoittumattomana.
Kymmenenvuotiaana Prohor sairastui vakavasti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa luvaten parantaa hänet. Pian Mošninien pihan poikki kulki ristisaatto, jossa kannettiin kuuluisaa kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kurskilaista Ennusmerkki-ikonia. Äiti kantoi Prohorin pihalle suutelemaan ikonia, minkä jälkeen lapsi toipui nopeasti.
Jo nuorena Prohorin mielessä kypsyi päätös omistautua palvelemaan Jumalaa. Hurskas äiti ei estellyt häntä vaan siunasi hänet luostarielämään antamalla ristin, jota pyhittäjä kantoi kaulassaan koko elämänsä. Ennen luostariin menoaan Prohor kävi pyhiinvaellusmatkalla Kiovassa, jossa skeemamunkki Dosifei[2] antoi hänelle siunauksen mennä Sarovin luostariin. Prohor palasi vielä vähäksi aikaa kotiinsa hyvästelemään lopullisesti äitinsä ja omaisensa ja lähti sitten Sarovin luostariin, jonne hän saapui Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen aattona (20.11.) vuonna 1778.
Sarovin luostarin johtaja isä Pahomi otti nuorukaisen lämpimästi vastaan. Prohor teki luostarissa erilaisia kuuliaisuustehtäviä: hän leipoi niin ruokaleipää veljestölle kuin kirkkoleipääkin, oli työssä puusepänverstaassa sekä toimi herättäjänä ja ponomarina eli alttariapulaisena. Kaikki saamansa tehtävät hän teki ahkerasti ja innokkaasti kuin olisi palvellut Herraa itseään. Jatkuvalla työnteolla hän suojeli itseään ikävältä, josta hän myöhemmin sanoi: ”Se on aloittelevan munkin vaarallisin kiusaus, jota vastaan taistellaan rukoilemalla, karttamalla turhanpuhumista, tekemällä voimien mukaan käsitöitä, lukemalla Jumalan sanaa ja pysymällä kärsivällisenä, sillä ikävä saa alkunsa heikosta luonteesta, huolettomasta elämästä ja turhanpuhumisesta.”
Kirkossa Prohor yritti välttää ajatuksen harhautumista ja kuunteli lukemista ja laulamista keskittyneesti ja tarkkaavaisesti. Hän pysytteli mahdollisimman paljon keljassaan rukoillen ja lukien Raamattua – erityisesti evankeliumeja, apostolien lähetyskirjeitä ja psalmeja – sekä pyhien isien kirjoituksia ja pyhien elämäkertoja.
Jo näinä vuosina Prohor otti esimerkkiä munkeista, joilla oli tapana mennä yksinään metsään rukoilemaan. Hän pyysi vanhukselta siunauksen ja alkoi vapaa-aikanaan käydä metsässä, missä hän täydessä yksinäisyydessä toisti Jeesuksen rukousta. Hän rakensi metsään majan ja uppoutui siellä Jumalan muistamiseen ja rukoukseen. Samalla hän kiristi paastoa: keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja muina päivinä nautti aterian vain kerran päivässä. Vähitellen hän alkoi siirtyä ulkoisesta elämästä, paastosta, pidättäytymisestä, valvomisesta, kumarruksista, rukouksesta ja muista ruumiillisista kilvoituksista sisäiseen elämään, joka on mielen ylentämistä Jumalan puoleen, sydämen tarkkailemista, sisäistä rukousta ja hengellisten asioiden katselemista.
Vuonna 1780 Prohor sairastui vesipöhöön. Hän sairasti kaikkiaan kolme vuotta. Puolet ajasta hän oli vuoteenomana kestäen valittamatta kaikki tuskat. Sairauden loppuvaiheessa vanhukset pelkäsivät jo hänen henkensä puolesta ja halusivat kutsua lääkärin, mutta Prohor pyysi, etteivät he tekisi sitä, sillä hän oli päättänyt jättää itsensä kokonaan Herran Jeesuksen Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä käsiin. Sairaan puolesta toimitettiin vigilia ja liturgia ja hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Sen jälkeen Prohor näki näyssä Jumalanäidin, joka ilmestyi sanoinkuvaamattomassa valossa apostolien Pietarin ja Johannes Teologin seuraamana. Kaikkeinpuhtain Neitsyt osoitti kädellään sairasta ja sanoi Johannekselle: ”Tämä on meidän sukuamme”. Samalla hän laski kätensä Prohorin päälle, jolloin tämän oikeaan lanteeseen avautui haavauma, josta ruumiiseen kertynyt neste valui pois. Pian tämän näyn jälkeen Prohor toipui kokonaan.
Kun Prohor oli ollut Sarovin luostarissa kuuliaisuusveljenä kahdeksan vuotta, luostarin johtaja isä Pahomi vihki hänet munkiksi vuonna 1786. Nimeksi hänelle annettiin Serafim, mikä kuvaa hyvin hänen palavaa rakkauttaan Jumalaan.[3] Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi, ja seuraavien kuuden vuoden ja kymmenen kuukauden ajan hän palveli kirkossa lähes keskeytyksettä. Sunnuntaita ja suuria juhlia edeltävän yön hän valvoi aina keljassaan seisten ja rukoillen liturgian alkuun asti. Noina vuosina hän sai kirkossa palvellessaan nähdä monia ihmeellisiä enkelinäkyjä.
Ihmeellisin näky Serafimin osaksi tuli erään pääsiäisen edellä, suuren torstain liturgiassa. Kesken palveluksen hän näki Herran Jeesuksen Kristuksen ilmassa taivaallisten ruumiittomien voimien ympäröimänä. Herra tuli ambonille, siunasi kirkkokansan ja astui kuninkaanovien oikealla puolella olevaan Kristuksen ikoniin. Serafim ei hengelliseltä innostukseltaan pystynyt sanomaan sanaakaan eikä edes liikkumaan paikaltaan. Hänet talutettiin ambonilta alttariin, missä hän seisoi vielä kolme tuntia kasvot loistaen häntä kohdanneen suuren armon vaikutuksesta.
Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä enensi kilvoituksiaan. Päivisin hän teki kuuliaisuustöitä luostarissa, mutta yöt hän vietti rukoillen metsäkeljassaan. Vuonna 1793 hänet vihittiin pappismunkiksi 39 vuoden ikäisenä. Hänen sielunsa kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Ulkonaiseen syyhyn – seisomisen aiheuttamaan jalkojen turvotukseen – vedoten hän pyysi siunausta vetäytyä erakkoelämään. Luostarin johtaja isä Pahomi antoikin hänelle tuon siunauksen ennen kuolemaansa. Saatuaan siunauksen myös uudelta johtajalta isä Jesajalta Serafim siirtyi asumaan Sarovkajoen varrella mäntymetsässä sijaitsevalle mäelle noin viiden kilometrin päähän luostarista. Siellä hän omistautui yksinäiselle rukouselämälle. Mäen hän nimitti Athosvuoreksi. Hän raivasi keljansa lähelle kasvimaan ja hankki itse ravintonsa. Tätä ”etäistä erakkomajaa” ympäröiville paikoille hän antoi uudet, raamatulliset nimet: Betlehem, Jordan, Tabor, Golgata.
Lauantaisin ja juhlapäivien aattona Serafim tuli luostariin ja osallistui vigiliaan. Sunnuntaina ja juhlapäivinä hän nautti varhaisessa liturgiassa ehtoollisen. Kun veljet illalla menivät kirkkoon ehtoopalvelukseen, pyhittäjä otti mukaansa viikon leipäannoksen ja palasi erakkomajalleen. Hän söi leipää ja antoi sitä myös metsän eläimille ja linnuille. Kerran jopa suuren karhun nähtiin syövän hänen kädestään. Myöhemmin hän kiristi paastoaan, luopui leivästä ja söi vain omia kasviksiaan. Kolmen vuoden ajan hän eli syömällä vuohenputkea, jota hän kuivasi myös talven varalle.
Serafim kantoi jatkuvasti repussaan suurta evankeliumikirjaa ja luki sitä metsässä paikoilla, joille oli antanut raamatulliset nimet. Lisäksi hän tutki kirkkoisien teoksia, varsinkin pyhittäjä Johannes Siinailaista ja Iisak Syyrialaista. Hän toimitti yksinään päivittäin kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset liturgiaa lukuun ottamatta ja teki Jeesuksen rukousta lausuessaan usein tuhat maahan kumarrusta peräjälkeen. Työtä tehdessäkin hänen mielensä kohosi hengellisten asioiden katseluun.
Tavatessaan metsässä ihmisiä Serafim pysyi vaiti, kumarsi heille joskus maahan asti ja meni pois mitään sanomatta. Saatuaan lopulta luostarin johtajalta siunauksen hän esti ensin naisten ja sitten kaikkien muidenkin pääsyn luokseen. Herra hyväksyi hänen ajatuksensa täydellisestä vaikenemisesta ja antoi ikimäntyjen valtavien oksien tukkia hänen erakkomajalleen johtavan polun.
Luostarissa munkit taistelevat pahoja henkiä vastaan ikään kuin pikkulintujen kanssa, mutta erämaan asukkaat taistelevat kuin leijonia ja leopardeja vastaan. Paholainen hyökkäsikin Serafimia vastaan koko voimallaan ja herätti hänen mielessään herjaavia ajatuksia ja alakuloisuutta. Silloin pyhittäjä valitsi kilvoituspaikakseen graniittikiven kahden kilometrin päässä erakkomajastaan ja rukoili tuhat päivää ja tuhat yötä, lähes kolme vuotta, sen päälle polvistuneena ja kädet kohotettuina: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Haavat hänen turvonneissa jaloissaan aukenivat uudelleen.
Jäätyään tappiolle sielunvihollinen alkoi lietsoa kolmessa talonpojassa ajatusta, että Serafimilla oli kätköissään arvokasta omaisuutta. He tulivat vaatimaan Serafimilta rahaa ja kävivät hänen kimppuunsa. Vaikka Serafim oli fyysisesti vahva, hän ei tehnyt pahalle vastarintaa vaan laski kirveen käsistään, risti kädet rinnalleen ja sanoi: ”Tehkää, mitä haluatte”. Rosvot pahoinpitelivät hänet niin että kalloon tuli murtuma ja kylkiluita katkesi. Köytettyään hänet he tutkivat keljan löytääkseen rahakätkön, mutta todettuaan ettei siellä ollut muuta kuin ikoni ja pari perunaa, he kauhistuivat ja pakenivat.
Tultuaan tajuihinsa Serafim ryömi keljaansa ja virui siellä yön yli kärsien kovia tuskia. Aamulla hän raahautui suurella vaivalla luostariin, jossa hän makasi kahdeksan vuorokautta vuoteenomana. Sen jälkeen Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle kevyessä unessa apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Pyhä Neitsyt kosketti hänen päätään ja paransi hänet. Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä oli neljä tuntia haltioituneen ilon vallassa. Pian hän nousi vuoteesta, alkoi kävellä ja syödä ja parani, mutta jäi kumaraiseksi vanhukseksi ja kulki sen jälkeen keppiin tai kirveenvarteen tukeutuen.
Viiden kuukauden kuluttua pyhittäjä palasi erakkomajaansa. Hän antoi anteeksi rosvoille ja pyysi, ettei heitä rangaistaisi. Kaikki hänen kokemansa – paasto, kilvoitukset, kiven päällä rukoileminen ja pahoinpitely – oli hänelle vapaaehtoista marttyyriutta, jonka hän kesti Kristuksen tähden ja rakkaudesta Häneen.
Rakkaudesta pyhittäjä aloitti myös uuden kilvoituksen, vaikenemisen. Se ei tarkoita pelkkää ulkonaista vaikenemista ja kielen hillitsemistä, vaan ennen muuta kaikkien maallisten ajatusten torjumista ja täydellistä keskittymistä Jumalaan – mielen täydellistä uppoutumista Jumalaan ja omistautumista yksin Hänelle. Serafim ei enää puhunut kenenkään kanssa. Ihmisiä tavatessaan hän kumartui maahan ja vaikeni täydellisesti.
Luostarin johtajan isä Jesajan kuoltua vuonna 1807 luostarissa alkoi ilmetä epäluottamusta pyhittäjä Serafimia kohtaan. Uuden johtajan vaatimuksesta hän jätti tyynesti ja vastustelematta erakkomajansa, jossa hän oli kilvoitellut 15 vuotta, ja tuli luostariin. Siellä hän sulkeutui heti keljaansa pysytellen siellä viisi vuotta avaamatta ovea kenellekään. Sunnuntaisin hän osallistui keljassaan ehtoolliseen, lisäksi hänelle tuotiin joka päivä kirkosta siunattua kirkkoleipää. Keljan eteisessä oli arkku, jonka luona hän rukoili ajatellen kuolemaa. Ikonina oli Hellyyden Jumalanäidin ikoni, jota Serafim kutsui ”Kaikkien ilojen iloksi”. Hän toimitti edelleen yksin päivittäiset jumalanpalvelukset ja luki koko Uuden testamentin läpi joka viikko. Hän rukoili lakkaamatta, vartioi sydäntään ja uppoutui aika ajoin sanattomaan Jumalan katselemiseen.
Viiden vuoden kuluttua Serafim lievensi kilvoitustaan. Hän avasi keljan oven, mutta ei luopunut vaikenemiskilvoituksestaan. Sitten Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle yhdessä pyhittäjä Onufrios Suuren ja Pietari Athosvuorelaisen kanssa kehottaen häntä ottamaan vastaan ihmisiä ja opettamaan heitä. Ensin hänen luonaan kävi vain munkkeja, joita hän kannusti noudattamaan kaikkia luostarielämän sääntöjä, mutta pian hänen luonaan alkoi käydä yhä enemmän myös maallikkoja.
Harmaantunut ja kumarainen vanhus Serafim oli viettänyt 47 vuotta erilaisissa kilvoituksissa niin yhteiselämäluostarissa kuin erakkona, keljaan sulkeutujana ja vaikenijana. Nyt hän Pyhän Hengen armon ja valon täyttämänä aloitti hengellisen ohjaajan vaativassa tehtävässä. Hänen keljansa ovi oli avoinna kaikille aamuvarhaisesta iltamyöhään. Hän otti luokseen tulevat vastaan iloiten ja puhutteli heitä hellittelevillä nimityksillä kuten ”isäseni”, ”äitiseni” tai ”iloni”. Usein hän toisti pääsiäistervehdystä ”Kristus nousi kuolleista!”
Ystävällisillä ja nöyrillä sanoillaan pyhä Serafim herätti ihmisten omantunnon ja antoi monien elämälle uuden suunnan. Selvänäköisyydessään hän näki suoraan ihmisten sydämiin ja osasi neuvoa, lohduttaa, rohkaista tai ojentaa jokaista tarpeen mukaan. Kokonaan Jumalalle antautuneena hänen ymmärryksensä oli niin puhdistunut, että hän piti aina ensimmäistä mieleensä tullutta ajatusta Jumalalta saatuna ja kertoi sen neuvoa kysyville, eikä hän näin toimiessaan koskaan erehtynyt. Pyhän Serafimin kautta tapahtu monia ihmeellisiä parantumisia, kun hän voiteli sairaita keljassaan palaneen lampukan öljyllä tai antoi heidän juoda vettä lähteestä, jota kutsuttiin Serafimin lähteeksi. Se sijaitsi kahden kilometrin päässä luostarista ja hän rakensi sen luo ”lähemmän erakkomajan”, jossa hän vietti osan päivästä. Hän sai lukemattomia esirukouspyyntöjä niin elävien kuin kuolleidenkin puolesta, ja koska kaikkien muistaminen nimeltä oli mahdotonta, hän sytytti heidän puolestaan tuohuksia keljassaan, jossa saattoi kerralla palaa satoja tuohuksia.
Kerran kävellessään metsässä uskollisen opetuslapsensa Nikolai Motovilovin kanssa Serafim selitti hänelle, että kristillisen elämän todellinen päämäärä on Pyhän Hengen saaminen. ”Paasto, valvominen, rukous, almujen antaminen ja kaikki Kristuksen tähden tekemämme hyvät teot ovat keinoja Pyhän Hengen hankkimiseksi”, hän selitti. Motovilov teki monia kysymyksiä yrittäen käsittää asian. Lopulta Serafim tarttui häntä hartioista. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa kirkkaammin kuin keskipäivän aurinko: ”Katso minuun, Jumalan ystävä. Rukoilin sydämessäni Herraa Jumalaa, että Hän antaisi sinun selvästi ruumiillisilla silmilläsi nähdä Pyhän Hengen laskeutumisen, ja Hän täytti pyyntöni. Älä pelkää. Olet nyt itse yhtä valoisa kuin minäkin. Olet itsekin täyttynyt Pyhästä Hengestä, muuten et pystyisi näkemään minua tällaisena. Mitä nyt tunnet?” ”Tunnen sielussani sellaista hiljaisuutta ja rauhaa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan”, Motovilov vastasi. ”Mitä muuta tunnet?” ”Sanomatonta suloisuutta ja tavatonta iloa ja lämpöä”, Motovilov sanoi. ”Pyhä Henki täyttää ilolla kaiken, mihin Hän koskee. Ja lämpökin on Pyhän Hengen lämpöä, se ei tule ulkopuolelta, sillä olemme lumisessa metsässä keskellä talvea. Lämpö on meissä itsessämme niin kuin Herra on sanonut: Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.” (Luuk. 17:21) Pitkän keskustelun päätteeksi Serafim sanoi, ettei kokemusta ollut tarkoitettu vain Motoviloville, vaan hänen kauttaan koko maailmalle. Motovilov kirjoittikin kaiken kokemansa ja isä Serafimilta kuulemansa muistiin. Hänen käsikirjoituksensa löytyi hänen jäämistöstään vuonna 1903, vain vähän ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia, ja se on sittemmin tullut tunnetuksi ympäri maailmaa. Pyhittäjä Serafimin lauseista kuuluisin lienee: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”
Läheisen Divejevon naisyhteisön perustaja äiti Aleksandra (13.6.) oli uskonut yhteisönsä Serafimin hengelliseen ohjaukseen, kun tämä oli vielä nuori munkkidiakoni. Elämänsä loppupuolella Serafim huolehti ”Divejevon orvoista” niin hengellisesti kuin aineellisestikin. Hän otti luostarissa käyttöön ankarat yhteiselämän säännöt ja sanoi sisarille, että heidän tuli aina pitää kädet työssä ja rukous huulillaan. Rakkaimmille ja valituille sisarille hän perusti erillisen ”Mylly-yhteisön” ja perehdytti heidät sisäiseen Jeesuksen rukoukseen. Serafimin kuoleman jälkeen eräs petollinen munkki sotkeutui Divejevon asioihin. Mylly suljettiin ja luostarin sisaret joutuivat kestämään monia koettelemuksia.
Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim kutsui luokseen yhden Divejevon sisarista ja sanoi, että Jumalanäiti tulisi pian vierailemaan heidän luonaan. Samassa huoneessa kuului ikään kuin voimakas tuulenpuuska. Ovi avautui itsestään ja kelja tuli täyteen valoa ja suunnattoman hyvää tuoksua. Serafim vaipui polvilleen. Sisar pelästyi, mutta isä Serafim rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Tämä on Jumalan suurta armoa. Kaikkein puhtain ja pyhin Jumalansynnyttäjä tulee luoksemme.” Ilmestys kesti neljä tuntia. Jumalanäidin mukana olivat Johannes Kastaja ja Johannes Teologi sekä kaksitoista pyhää neitsyttä, joilla oli kruunut päässään. Jumalansynnyttäjä puhui pyhittäjä Serafimille kuin omalle sukulaiselleen ja lupasi huolehtia Divejevon sisarista. Näky päättyi siihen, että Jumalansynnyttäjä siunasi Serafimin ja sanoi hänelle: ”Pian, rakkaani, olet kanssamme.” Myös kaikki pyhät hyvästelivät vanhuksen. Ilmestyksen päätyttyä Serafim kertoi mukana olleelle sisarelle, että tämä oli jo kahdestoista hänen osakseen tullut Jumalanäidin ilmestys.
Vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim alkoi silminnähden heiketä. Hän viipyi usein keljansa eteisessä olevan ruumisarkun luona, jonka hän oli valmistanut itseään varten. Hän mittasi ja merkitsi itse hautapaikkansa ja puhui monille lähestyvästä kuolemastaan. Erään veljen kysymykseen ”Isä, miksemme elä yhtä ankarasti kuin muinaiset kilvoittelijat?” hän vastasi: ”Siksi, ettei meillä ole päättäväisyyttä. Jos meillä olisi päättäväisyyttä, eläisimme samoin kuin isämme, jotka muinoin loistivat kilvoituksillaan ja hurskaudellaan, sillä Jumalan armo ja apu on tänään sama kuin ennen.” Tämä isä Serafimin omaan elämänkokemukseen perustuva syvällinen totuus jäi hänen viimeiseksi opetuksekseen, jolla hän ikään kuin sinetöi kilvoituksensa.
Tammikuun 2. päivänä vuonna 1833 pyhittäjä Serafim löydettiin varhain aamulla keljastaan. Hän oli antanut henkensä Jumalan käsiin Jumalanäidin ikonin edessä, rukoukseen polvistuneena. Pyhittäjä Serafimin hengelliset lapset vaalivat uskollisesti hänen muistoaan. Hän ilmestyi monille heistä neuvoen ja lohduttaen sekä parantaen sairaita. Vastustajiakin oli, mutta hänen kunnioituksensa kansan parissa kasvoi kasvamistaan.
Pyhittäjä Serafimin kanonisointijuhla heinäkuun 19. päivänä vuonna 1903 oli Venäjän kirkon ja koko kansan suuri riemujuhla. Kanonisointijuhlaan osallistui muun muassa tsaari perheineen, lukuisia piispoja ja satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Venäjältä. Se oli suuren hengellisen innostuksen juhla, jossa Jumalan armo ihmisiä kohtaan tuntui käsin kosketeltavana. Juhla jäi eräänlaiseksi kirkollisen kulttuurin ja venäläisen hengellisyyden huippuhetkeksi ennen kommunistista vallankumousta ja sitä seurannutta vainon aikaa.
Vallankumouksen jälkeen kommunistiset vallanpitäjät takavarikoivat pyhittäjä Serafimin pyhäinjäännökset vuonna 1926 ja sulkivat niin Sarovin kuin Divejevonkin luostarin. Pyhäinjäännökset löydettiin uudelleen vasta vuonna 1991 Pietarista, Uskonnon ja ateismin museosta. Kun niiden aitous oli luotettavasti todettu, ne siirrettiin juhlallisesti uudelleen avattuun Divejevon luostariin.
Ortodoksinen kirkko viettää pyhittäjä Serafimin muistoa kaksi kertaa vuodessa. Pääjuhlaa vietetään hänen kuolemansa muistoksi tammikuun 2. päivänä. Toinen muistopäivä on 19. heinäkuuta hänen pyhäinjäännöstensä avaamisen ja hänen kanonisointinsa muistoksi. Samalla kyseessä on hänen syntymäpäivänsä. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on noussut nopeasti yhdeksi koko ortodoksisen maailman kunnioitetuimmista uudemmista pyhistä. Suomessa hänen reliikkejään on Valamon luostarissa ja Uspenskin katedraalissa Helsingissä.
Lähde: https://ort.fi/pyhittaja-serafim-sarovilainen
Ristikansan vaellus (pysyvä näyttely)
Ylösnousemus ja 12 suurta juhlaa, 1800-luku.
Pääsiäinen, juhlien juhla, on ikonin keskellä.
Sivuilla 12 suurta juhlaa (vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas): Neitseen Marian syntymä, Neitsyt Marian temppeliinkäynti, Jumalansynnyttäjän ilmestys, Kristuksen syntymä eli joulu, Kristuksen temppeliintuonti, Kristuksen kaste eli teofania, Jeesuksen ratsastus Jerusalemiin eli palmusunnuntai, Kristuksen kirkastuminen, Kristuksen taivaaseen ottaminen eli helatorstai, helluntai eli Pyhän Kolminaisuuden päivä, Ristin ylentämisen juhla ja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkuminen.
Tempera ja kultaus pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 36 x 31 cm.
Juhlapäivät eli kirkolliset ja liturgiset muistelupäivät on ryhmitelty ortodoksisessa kirkossa erilaisiin ryhmiin. Jokaisessa ryhmässä ovat omat tunnusmerkkinsä ja ne ilmenevät jumalanpalveluksissa ja kirkon säännöissä omalla erityisellä tavallaan. Suurin osa juhlista on kiinteitä, aina samaan aikaan vietettäviä juhlapäiviä, osa liikkuvia, lähinnä pääsiäisen ajankohdasta riippuvaisia.
Suuret juhlat
Juhlien juhla, joka kuuluun ihan omaan luokkaansa, on pääsiäinen, Herran ylösnousemuksen juhla.
Sen lisäksi Kirkko viettää 12 suurta juhlaa sekä keskisuuria että pieniä juhlapäiviä. Joissakin paikalliskirkoissa 12 suurta juhlaakin jaetaan kahteen osaan, joista joskus käytetään nimityksiä ensimmäisen luokan juhlat ja toisen luokan juhlat.
Ensimmäisen luokan juhliin kuuluvat Kristuksen juhlapäivät:
Ristin ylentäminen (14.9.)
Kristuksen syntymäjuhla (joulu) (25.12.)
Teofania (Kristuksen kaste) (6.1.)
Palmusunnuntai (pääsiäistä edeltävä sunnuntai)
Helatorstai (40 päivää pääsiäisestä)
Helluntai (50 päivää pääsiäisestä)
Kristuksen kirkastuminen (6.8.)
Toisen luokan juhliin eli Jumalansynnyttäjän juhliin kuuluvat:
Jumalansynnyttäjän syntymä (8.9.)
Jumalansynnyttäjän temppeliin tuominen (21.11.)
Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkuminen (15.8.)
sekä
Herramme Jeesuksen Kristuksen temppeliin tuominen (2.2.)
Jumalansynnyttäjän ilmestys (25.3.)
Näistä kahta viimeistä pidetään Jumalansynnyttäjän juhlina, mutta niillä on myös tiettyjä tunnusmerkkejä, joiden perusteella ne voisivat myös kuulua Kristuksen juhlapäiviin eli ensimmäisen luokan juhliin.
Keskisuuret ja pienet juhlapäivät
Keskiarvoisia juhlia vietetään Jumalansynnyttäjän ja pyhien ihmisten kunnioittamiseksi. Suomen ortodoksinen kalenteri eroaa muitten ortodoksisten kirkkojen kalentereista hieman juuri pienten juhlien osalta. Jotkut ns. pienet juhlat ovat meillä arvoltaan suurempia (esim. pyhän Nikolaoksen päivä 6.12., joka samalla on Suomen itsenäisyyspäivä).
Meillä on myös oma liikkuva juhlapäivämme, Karjalan valistajien juhlapäivä, joka osuu lokakuun 31. päivän ja marraskuun 6. päivän väliseen lauantaihin.
Muita juhlapäiviä
Lisäksi meille on ortodoksiseen kalenteriin tullut ympäröivän luterilaisen yhteiskunnan vuoksi eräitä maallisia juhlia (kuten esim. juhannus eli Suomen lipun päivä ja vappu), jolloin kirkossa muistellaan kyseiselle päivälle merkittyjä pyhiä. Näiden lisäksi kalenterissa oli aiemmin valtiovallan vuosittain julistamat neljä kiitos-, katumus- ja rukouspäivää, jotka sellaisenaan eivät kuuluneet ortodoksiseen käytäntöön vaan olivat enemmän luterilaista ja läntistä käytäntöä. Käytäntö muuttui vuonna 1991 ja kunkin kirkollisen yhteisön omaksi asiaksi jäi, miten se ottaa huomioon julistuksen omassa elämässään. Nykyisiin ortodoksisiin kalentereihin niitä ei enää ole merkitty.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Juhlap%C3%A4iv%C3%A4t
Kiovan Petserin Jumalanäiti, 1800-luku.
-Jumalanäiti valtaistuimella sylissään Kristuslapsi, valtaistuimen molemmin puolin polvistuneina pyhittäjät Antoni ja Feodosi Kiovalaiset.
Hopeinen riisa, venets ja tekstilaatikot kullattu.
Venetsin kruunussa ja Jumalanäidin maforin olkapäiden tähdissä korukiviä.
Öljyväri pohjustetulle puulle.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Ikonin koko 36 x 28,5 cm.
Jumalanäiti Bogoljubskaja, 1800–1900-luku.
Alkuperäinen ikoni maalattu 1100-luvulla ruhtinas Andrei Bogolyubskyn näyn pohjalta.
Näyssä Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi ruhtinaalle lähellä Vladimirin kaupunkia, kun ruhtinas oli siirtämässä Jumalansynnyttäjän ihmeitätekevää ikonia Rostoviin. Jumalansynnyttäjä ilmaisi, että ikoni tulisi Rostovin sijasta viedä Vladimiriin, ja näyn tapahtumapaikalle tulisi rakentaa Kristuksen syntymän kirkko ja luostari.
Ikonissa Jumalanäiti on kuvattu kokovartalokuvana. Kädessään hänellä on kirjakäärö ja hän välittää siunauksen taivaassa olevalta Kristukselta. Jumalanäidin jalkojen juureen on polvistuneena joukko pyhiä ihmisiä:
Ylin rivi: Vanhurskas Simeon, marttyyri Paraskeva ja marttyyri Evdokija.
Toiseksi ylin: Pyhä Basileios Suuri, apostoli Pietari ja Aleksios Jumalanmies.
Toiseksi alin: Pyhät autuaat, Kristuksen tähden houkat Vasili ja Maksim sekä pyhittäjä Paraskeva.
Alin rivi: Moskovan metropoliitat Pietari, Aleksi, Joona ja Filip.
Ikonin koko 17 x 14,5 cm.
Jumalanäiti Bogoljubskaja -ikonin tarina liittyy Vladimirin Jumalanäiti -ikoniin. Kuten Vladimirin Jumalanäiti -ikonin historiassa kerrotaan, ruhtinas Andrei oli viemässä Vladimirin Jumalaäitiä pohjoiseen, kun Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja kehotti viemään ikonin Vladimirin kaupunkiin. Näin tapahtui ja Andrei maalautti tästä näystään ikonimaalareilla uuden ikonin, jossa Jumalanäiti on sellaisena, kun hän Andreille unessa ilmestyi. Nimen ikoni sai ilmestyspaikan Bogoljubskijn mukaan.
Ikonissa Jumalanäiti on kuvattu kokovartalokuvana. Hän seisoo vasemmassa laidassa ja oikealla on joukko polvistuneita pyhiä rukoilemassa. Tässä joukossa ovat muiden muassa Moskovan metropoliitat Pietari, Aleksi, Joona ja Filip. Mielenkiintoista kuitenkin on, että tässä rukoilijoitten joukossa ei ole unen nähnyttä ruhtinas Andreita.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Jumalan%C3%A4iti_Bogoljubskaja
Messinkiristi, 1800-luku.
Papillisten vanhauskoisten käyttämä.
Hyväkuntoinen sininen emalointi.
Tausta kauniisti kaiverrettu.
Viipuri-säätiön lahjoitus. Koko 38 x 19,5 cm.
Vanhauskoiset ovat erityisesti Venäjällä jalansijaa saanut kansanliike, joka 1600-luvulla nousi vastustamaan tsaari Aleksei I:n ja patriarkka Nikonin ortodoksisessa kirkossa tekemiä muutoksia. Vanhauskoisten mukaan muutokset olivat harhaoppisia. Muutoksia tehtiin muun muassa kirkkolaulun tapaan, jumalanpalvelusten rakenteeseen, liturgisiin teksteihin ja ristinmerkin tekoon kreikkalaisen mallin mukaisesti. Kiista ajoi vanhauskoiset eroon ortodoksisesta kirkosta omaksi uskonryhmäkseen ja valtionkirkon antamaan anateemaan (yhteisöstä erottamiseen, eräänlaiseen kirkonkiroukseen). Vanhauskoiset säilyttivät kuitenkin kristinuskon päätotuudet: yhteisen uskontunnustuksen ja Kolminaisuusopin.
Venäjän valtio yhdessä ortodoksisen kirkon kanssa alkoi vainota vanhauskoisia, jotka pakenivat valtakunnan reunoille tai jopa ulkomaille asti vainoojiaan. Vanhauskoisten pääalueiksi muodostuivat alkuun Solovetskin luostari ympäristöineen, Vienanmeren rannikkoseutu, Arkangeli, Komi, Laatokan ja Äänisen seutu. Liike levisi myös Vetkaan(entisen Puolan alueelle), Donin alueelle sekä Tsernigovtsinaan. Vainojen kautta vanhauskoisuus saapui myös Suomeen, jossa se levisi muiden muassa Ilomantsiin, Juukaan ja Kuusamoon. Samalla uskonhaara jakaantui useisiin eri suuntauksiin, joissa oli kaksi päähaaraa:
Papilliset jakaantuivat myöhemmin kahteen päähaaraan, joita ovat belokrinitsalaiset ja novozybkovilaiset.
Nykyään vanhauskoisten ja ortodoksisen pääkirkon välit vaihtelevat alueittain – joskus vanhauskoiset otetaan iloiten vastaan, kun taas toisinaan suhtautuminen on avoimen negatiivista. Vuonna 1971 Moskovan patriarkka kumosi vanhauskoisille 1700-luvulla asetetun anateeman, mutta suurin osa heistä ei ole silti palannut normaaliin ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa.
Lähde: https://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset
Pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolaiset, 1900-luku.
Ikonin koko 11 x 8,5 cm.
Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten elämäkerta ei ole säilynyt tai sitä ei koskaan edes kirjoitettu, mikä on luonut otollisen maaperän myöhäsyntyisille tarinoille ja legendoille. Tällaisen 1800-luvulla syntyneen kertomuksen mukaan kreikkalainen Sergei saapui 1100-luvulla (tai jopa 900-luvulla) Karjalaan julistamaan evankeliumia ja asettui Valamon saarelle, jossa hän vietti ankaran askeettista elämää. Hän sai seurakseen venäläisen Hermanin. Sotien jälkeisessä Suomessa Hermanin on usein arveltu olleen karjalainen. Itse asiassa pyhittäjistä ei kuitenkaan tiedetä juuri muuta kuin heidän oletetun hautansa sijainti.
Historiallisten lähteiden [Kertomus Valamon luostarista (Skazanie o Valaamskom monastyre), joka on peräisin 1500-luvun jälkipuoliskolta] valossa Valamon perustaminen ajoittuu todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen vaihteeseen. Tällöin Valamoon saapui Suuresta Novgorodista kaksi munkkia, Jefrem ja Sergei. He asettuivat ensin pienelle korkealle saarelle (todennäköisesti Pyhityssaarelle), jossa oli asumukseksi sopiva kallioluola, ja rakensivat sinne Kristuksen kirkastumisen kirkon. Pian Jefrem kuitenkin lähti Valamosta Ilmajärvelle (ven. Ilmen) perustaakseen sinne luostarin. Kyseessä on pyhittäjä Jefrem Perekomskilainen (ks. 16.5.), jonka elämäkerrassa ilmoitettu elinaika ei tosin täsmää Skazanien kanssa eikä siinä myöskään ole mainintaa Valamosta. Jefremin elämäkerran arvoa historiallisena lähteenä vähentää se, että se on kooste ja paljolti kopio Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrasta.
Tämän jälkeen Sergei matkusti Novgorodiin kertoakseen arkkipiispa Johannekselle (1388–1415) luostariyhteisön syntymisestä Valamoon ja saadakseen kasvavalle veljestölle luvan siirtyä Valamon pääsaarelle, jota asuttivat pakanalliset karjalaiset. Arkkipiispan käskystä hallitusmies sotilaineen karkotti pakanat pääsaarelta. Sergei valitsi luostarille suurenmoisen kauniin paikan korkealta kalliolta, jonka alapuolella oli suuri suojaisa satama veneitä varten. Valamon luostari sai virallisen aseman vuosina 1407–1415. Uudelle paikalle rakennettiin Kristuksen kirkastumisen pääkirkko sekä Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko, jossa oli veljestön ruokasali. Luostari ympäröitiin kaikilta neljältä suunnalta muurilla.
Pyhittäjä Sergei laati luostarille säännöt. Veljestö kasvoi, kunnes joukko munkkeja nousi Sergeitä vastaan. Silloin hän vetäytyi yksinäisyyteen saaren toiselle puolelle ja kilvoitteli siellä jäljitellen Johannes Kastajan ja profeetta Elian elämää erämaassa ja keskustellen lakkaamattomassa rukouksessa Jumalan kanssa. Myöhemmin hän siirtyi Valamosta Novgorodiin Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hän eli hiljaisuudessa jäljentäen kirjoja uskovien hyödyksi ja odottaen kaipaamaansa siirtymistä taivaallisiin asuntoihin. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Sergei antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin luostarikirkon seinän viereen.
Sergein jälkeen Valamon luostarin igumeniksi tuli pyhittäjä Herman, joka oli vihitty pappismunkiksi ja oli hoitanut luostarin asioita yhdessä pyhittäjä Sergein kanssa. Hän paimensi hyvin hänelle uskottua laumaa ja siirtyi harmaapäisenä vanhuksena Herransa luo. Hänet haudattiin Valamoon.
Noin sadan vuoden kuluttua luostarissa syttyi tulipalo, jossa tuhoutuivat molemmat kirkot ja koko luostari. Vain kirkon alle haudatut pyhittäjä Hermanin jäännökset säilyivät vahingoittumattomina. Tulipalon jälkeen pyhittäjä Hermanin reliikit asetettiin pääkirkkoon kaikkien kumarrettavaksi. Siellä ne olivat noin 40 vuotta, kunnes pyhittäjä Sergein reliikit tuotiin Novgorodista (1542–1551) ja molemmat yhdessä haudattiin pääkirkon alttarin taakse lähelle uhripöytää. Pyhittäjä Sergein reliikkien siirron myötä alkoi Sergei ja Herman Valamolaisten kunnioitus paikallisina pyhinä Karjalan alueella. Virallisesti heidät liitettiin kirkkokalenteriin pyhien joukkoon vasta vuonna 1819.
Sergei ja Herman Valamolaisten muistopäivää vietetään kesäkuun 28. päivänä. Suomen ortodoksinen kirkko lukee molemmat myös Karjalan valistajien joukkoon. Heidän yhteinen muistopäivänsä sijoittuu lokakuun viimeisen päivän ja marraskuun 6. päivän väliseen lauantaihin, jolloin kirkko viettää Karjalan valistajien juhlaa.
Lähde: https://ort.fi/pyhittajat-sergei-ja-herman-valamolaiset-karjalan-valistajat; https://ort.fi/uutishuone/2022-06-27/sergei-ja-herman-valamolaiset-28-kesakuuta